Piru merrassa

 [lukemattomia kirjoja]

Kyösti Salovaara, 2021.

Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta; sen pelastus on yhden kortin varassa. Se kortti on Euroopan, sosialismin, demokratian ja rauhan kohtalo… Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.

- Jean-Paul Sartre kirjallisuuden tulevaisuudesta vuonna 1948. Mitä kirjallisuus on? Otava, 1967 ja 1976

Paitsi kirjojen välitykseen ja sisältöön liittyviä toimivaihtoehtoja voidaan vihdoin mainita yleisö ja sen vastaanottokyvyn edellytykset. Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja. Peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin. Samaan aikaan tapahtuva vapaa-ajan määrän lisääntyminen luo kirjallisuudenharrastukselle ajallisia edellytyksiä. Molemmat edellytysryhmät saattavat toimia sen hyväksi, että yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi. Kirjallisuuden harrastamisen sisäisessä rakenteessa esiintyvien kuilujen voi tällöin odottaa kaventuvan.

- Katarina Eskola kirjallisuuden tulevaisuudesta vuona 1972. Ei kirjaa ilman lukijaa. Tammi, 1972.

Aloituskuvan nokkosperhonen ei liity lukemiseen eikä kirjoihin. Se ei välttämättä liity mihinkään. Paitsi omaan olemukseensa.

    Kierrän takakautta päästäkseni etupuolelle.

    1950-luvulla kotkalaisen puutaloyhteisön pihapiirissä me ”kaikki” pikkupojat osasimme luistella, pelata jalkapalloa ja lasketella Pookinmäen rinteitä kohtuulliseen taitavasti. Me myös osasimme pujottaa madon ongenkoukkuun. Uskalsimme irrottaa koukussa sätkivän kalan omin käsin.

    Kun opimme lukemaan, sanotaan 1950-luvun puolivälissä, me kaikki myös luimme, jokainen nulikka. Luimme seikkailukirjoja ja sarjakuvia, muutakin kuin Aku Ankkaa. Ja vähintään kaksi kertaa kuukaudessa kävimme elokuvissa.

    Sivistynyt työläisyhteisö?

    Ei. Kysymys oli pelkästään siitä mikä oli mahdollista. Lukeminen oli. Ja elokuvat, onkiminen, futis ja jääkiekko. Tietysti lukemiseen vaikutti, että esimerksi meillä kotona luettiin, seinät oli täytetty kirjahyllyillä.

    Siihen aikaan nokkosperhosia oli niin runsaasti, ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Kun nyt yli 60 vuotta myöhemmin otin kännykällä kuvan nokkosperhosesta, tajusin että niitä on viime vuosina näkynyt aika vähän. Tänä kesänä ne lentävät joka puolella. Nokkosperhonen kiinnittää katseen.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeampaa kuin menneisyyden.

   Ennustajat eivät juuri koskaan osaa nähdä piilossa lymyävää mustaa joutsenta; sellaista asiaa tai muutosta mikä tuntuu nykyhetkessä niin mahdottomalta, ettei sitä osaa edes kuvitella. Ja kun "mahdoton" sitten tapahtuu, kun musta joutsen lipuu kaiken keskelle, suut loksahtavat auki hämmästyksestä.

    Silloin on piru merrassa.

    Sartre oli toisen maailmansodan jälkeen hieman pessimistinen optimismissaan. Sosialismin mahdollisuuden hän veikkasi pieleen. Mutta osuiko Sartre oikeaan ennustaessaan kirjallisuudelle hyvää tulevaisuutta, jos se pystyy olemaan muutakin kuin propagandaa ja viihdettä?

    Eipä osunut. Jos hieman liioittelee, niin tällä hetkellä autofiktio on pääosin propagandaa ja loput sitten onkin viihdettä, dekkareita.

    Sartre oli ylioptimisti ajatellessaan, että ihminen valitsee itsensä kirjallisuuden kautta. Sartre uskoi merkityksellisen informaation kultaiseen kosketukseen. Mutta vaikka kirjallisuuden merkitys ohenee kuin laiha kahvi, länsimaiset yhteiskunnat eivät ole vajonneet ”elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään”.

Kirjallisuussosiologi Katarina Eskola oli 1970-luvun alussa Sartrea optimistisempi. Lukemisen tutkijana hän havaitsi, että on kahdenlaista kirjallisuutta, jota kahdenlainen ihmisjoukko lukee. Toiset lukevat vakavaa kaunoa, toiset viihdettä ja nämä porukat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä ja päinvastoin.

    Eskola kuitenkin uskoi, että koulutuksen demokratisointi ja teknisen kehityksen luoma vapaa-ajan lisääntyminen näkyvät myös lukemisen lisääntymisenä ja luetun demokratisoitumisena.

    Eskola ja Sartre olivat, niin kuin eliitti yleensä on, väärässä pitäessään viihdettä lähtökohtaisesti arvottomana ”taiteena”, mutta se on toinen juttu. Oleellista on ettei Eskolakaan nähnyt mustan joutsenen varjoa: sitä että lisääntyvä vapaa-aika  tekniikan kehittyessä johtaa muualle kuin kirjojen lukemiseen.

    Kun perhonen räpäyttää Piilaaksossa siipiään, Jyväskylässä suljetaan sivukirjasto.

    Kehitys on paradokseilla päällystetty bulevardi.

    Milloinkaan maailman ja Suomen kulttuurihistoriassa ei tietoa ja tarinoita ole ollut saavutettavissa niin runsaasti kuin tänään ja silti lukeminen vähenee ja jopa lukemisen taitaminen heikkenee.

Kyösti Salovaara, 2021.

Elokuun viimeisenä päivänä Ilta-Sanomat julkaisi Erika Åkmanin artikkelin, jonka pointti ilmaistiin heti alussa: ”Pitkän linjan opettaja varoittaa vanhempia – väärän asenteen seurauksena lapselle voi jäädä surkea lukutaito. Suomalaisissa kouluissa on yhä enemmän oppilaita, jotka eivät saa selvää edes omasta käsialastaan. Syy ei ole yksin oppilaan tai edes opettajan, vaan ongelma on paljon syvemmällä, sanoo pitkän uran tehnyt opettaja.”

    Artikkelissa todettiin, että suomalaisessa koulussa Pisa-tutkimuksien mukaan lukutaito laskee koko ajan, vaikka se vielä kansainvälisesti onkin korkealla tasolla.

    Erityisopettaja ja tietokirjailija Pirjo Laatikaisen mukaan koululaisten luku- ja kirjoitustaidot alkoivat heiketä hiljakseen kymmenen vuotta sitten.

   On tietysti mielenkiintoista, että informaatioyhteiskunta kulkee suuntaan missä yhteisön jäsenet eivät enää osaa tai pysty lukemaan saatavilla olevaa informaatiota.

    ”Samaan aikaan, kun tutkimukset antavat huolestuttavaa tietoa suomalaisten lukutottumuksista, lukutaidon merkitys sen kun kasvaa”, Laatikainen sanoo. ”Moni kuvittelee digitalisaation vähentäneen luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä, mutta se ei pidä paikkaansa – päinvastoin. Ennen pystyi soittamaan virastoon ja kysymään, miten toimia. Nyt täytyy mennä internetiin, etsiä ohjeet, lukea ne ja kirjoittaa ehkä vastaus.”

    Mutu-päättelyllä lukemistaitojen heikentyminen alkoi samaan aikaan kun älypuhelin löi lopulta läpi koko yhteiskunnan, niin vanhojen kuin nuorten parissa. Hienopiirteisempää tutkimusta saattaisi tehdä selvittämällä onko läppäreiden käyttäjien lukutaidossa mitään eroa kännykänkäyttäjien lukutaitoon verrattuna.

    Jokin aika sitten julkaistiin tosin tutkimus, jossa ylipäätään todettiin, että Pisa-pisteissä näkyy, kuinka painettuja kirjoja lukevat oppilaat pärjäävät paremmin kuin älylaitteilta oppimateriaalinsa hankkivat.

Onko ongelma - jos sellainen on olemassa - lukemisen määrässä vai sen sisällössä? Kumpi oli ”oikeammassa”, Sartre vai Eskola?

    Tuossa Ilta-Sanomien artikkelissa oli aika lohduton taulukko suomalaisten poikien lukemisinnosta. Kun vuonna 1981 pojista (15-19 vuotiaat) noin 40 % kertoi lukeneensa edeltävän puolen vuoden aikana vähintään 10 kirjaa, niin vuonna 2017 vain 2 % luki yhtä paljon. Tytöillä vastaavat prosentit olivat tippuneet n. 60 prosentista lähelle kymmentä prosenttia.

    Kiistämätön tosiasia on etteivät kirjat kiinnosta nuoria, ja tuskin kohta vanhempiakaan.

    Entä sitten lukemisen laatu, sisältö?

    ”Kirjallisuudessa kotimainen on ollut valttia jo ennen koronaepidemiaa”, sanoi kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lehden uusimmassa numerossa 4/2021. ”Kotimaista kaunokirjallisuutta myydään enemmän kuin suomennettua.”

    Lähiruoka ja lähiproosa ovat siis suosittua, muodissa ihan.

    ”Se, että suomalaisten kirjailijoiden teokset kiinnostavat suomalaisia, on pelkästään hyvä asia, mutta meidän pitäisi olla tietoisia myös siitä, mitä muualla kirjoitetaan”, Hämäläinen jatkoi pääkirjoitustaan. ”Suomalainen teknologiayritys tietää tarkkaan alansa viimeisimmät kansainväliset trendit, mutta kuinka on kirjallisuuden lukijoiden ja tekijöiden laita? Myydyimpien suomennosten lista antaa kovin kapean kuvan siitä mitä maailmalla kirjoitetaan. Viime vuoden 20 myydyimmän suomennetun kaunokirjan listaa hallitsevat pohjoismaiset trillerit ja englannista suomennettu, äänikirjanakin helposti uppoava viihde.”

    Jos sivuuttaa tyypillisen eliitti-ihmisen suhtautumisen viihteeseen, niin saattaako Hämäläisen huolessa olla kosolti ideaa? Miksi myös kirjan lukijat kääntyvät lähelle eivätkä katso etäälle?

Teknologian kehitys ja sen vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on arvaamatonta, kuin musta joutsen, kuin perhosen siipien räpäytys toisella puolen maailmaa.

    Pari päivää sitten El País-lehdessä käsiteltiin yllättävää tutkimusta musiikin kuuntelutottumuksien muutoksesta.

    Tutkijat olivat espanjalaisia, toinen työskentelee Ruotsissa ja toinen Itävallassa. He tutkivat, lähinnä Spotifyn perusteella, mitä eri maissa nykyään kuunnellaan.

    Yllättävä tutkimustulos kertoi, että eri maissa kuunnellaan erilaista musiikkia, siis paikallista, kotimaista. Yhteisiä, kansainvälisiä tähtiä/kappaleita ei enää ole samassa mitassa kuin muutama vuosi sitten. Pitkään jatkunut anglosaksisen musiikki-imperalismin hegemonia näyttää päättyvän.

    Onko kotikutoisuuden lisääntyminen hyvä vai paha juttu?

    Kertooko kirjallisuuden ja musiikin kansallistuminen läheisyyttä korostavan isänmaallisuuden/yhteisöllisyyden lisääntymisestä vai ahdaskatseisen nationalismin heräämisestä?

Kyösti Salovaara, 2021.