torstai 16. syyskuuta 2021

Piru merrassa

 [lukemattomia kirjoja]



Kyösti Salovaara, 2021.


Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta; sen pelastus on yhden kortin varassa. Se kortti on Euroopan, sosialismin, demokratian ja rauhan kohtalo… Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.
- Jean-Paul Sartre kirjallisuuden tulevaisuudesta vuonna 1948. Mitä kirjallisuus on? Otava, 1967 ja 1976


Paitsi kirjojen välitykseen ja sisältöön liittyviä toimivaihtoehtoja voidaan vihdoin mainita yleisö ja sen vastaanottokyvyn edellytykset. Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja. Peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin. Samaan aikaan tapahtuva vapaa-ajan määrän lisääntyminen luo kirjallisuudenharrastukselle ajallisia edellytyksiä. Molemmat edellytysryhmät saattavat toimia sen hyväksi, että yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi. Kirjallisuuden harrastamisen sisäisessä rakenteessa esiintyvien kuilujen voi tällöin odottaa kaventuvan.
Katarina Eskola kirjallisuuden tulevaisuudesta vuona 1972. Ei kirjaa ilman lukijaa. Tammi, 1972.



Aloituskuvan nokkosperhonen ei liity lukemiseen eikä kirjoihin. Se ei välttämättä liity mihinkään. Paitsi omaan olemukseensa.

    Kierrän takakautta päästäkseni etupuolelle.
    1950-luvulla kotkalaisen puutaloyhteisön pihapiirissä me ”kaikki” pikkupojat osasimme luistella, pelata jalkapalloa ja lasketella Pookinmäen rinteitä kohtuulliseen taitavasti. Me myös osasimme pujottaa madon ongenkoukkuun. Uskalsimme irrottaa koukussa sätkivän kalan omin käsin.
    Kun opimme lukemaan, sanotaan 1950-luvun puolivälissä, me kaikki myös luimme, jokainen nulikka. Luimme seikkailukirjoja ja sarjakuvia, muutakin kuin Aku Ankkaa. Ja vähintään kaksi kertaa kuukaudessa kävimme elokuvissa.
    Sivistynyt työläisyhteisö?
    Ei. Kysymys oli pelkästään siitä mikä oli mahdollista. Lukeminen oli. Ja elokuvat, onkiminen, futis ja jääkiekko. Tietysti lukemiseen vaikutti, että esimerksi meillä kotona luettiin, seinät oli täytetty kirjahyllyillä.
    Siihen aikaan nokkosperhosia oli niin runsaasti, ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Kun nyt yli 60 vuotta myöhemmin otin kännykällä kuvan nokkosperhosesta, tajusin että niitä on viime vuosina näkynyt aika vähän. Tänä kesänä ne lentävät joka puolella. Nokkosperhonen kiinnittää katseen.



Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeampaa kuin menneisyyden.

   Ennustajat eivät juuri koskaan osaa nähdä piilossa lymyävää mustaa joutsenta; sellaista asiaa tai muutosta mikä tuntuu nykyhetkessä niin mahdottomalta, ettei sitä osaa edes kuvitella. Ja kun "mahdoton" sitten tapahtuu, kun musta joutsen lipuu kaiken keskelle, suut loksahtavat auki hämmästyksestä.
    Silloin on piru merrassa.
    Sartre oli toisen maailmansodan jälkeen hieman pessimistinen optimismissaan. Sosialismin mahdollisuuden hän veikkasi pieleen. Mutta osuiko Sartre oikeaan ennustaessaan kirjallisuudelle hyvää tulevaisuutta, jos se pystyy olemaan muutakin kuin propagandaa ja viihdettä?
    Eipä osunut. Jos hieman liioittelee, niin tällä hetkellä autofiktio on pääosin propagandaa ja loput sitten onkin viihdettä, dekkareita.
    Sartre oli ylioptimisti ajatellessaan, että ihminen valitsee itsensä kirjallisuuden kautta. Sartre uskoi merkityksellisen informaation kultaiseen kosketukseen. Mutta vaikka kirjallisuuden merkitys ohenee kuin laiha kahvi, länsimaiset yhteiskunnat eivät ole vajonneet ”elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään”.



Kirjallisuussosiologi Katarina Eskola oli 1970-luvun alussa Sartrea optimistisempi. Lukemisen tutkijana hän havaitsi, että on kahdenlaista kirjallisuutta, jota kahdenlainen ihmisjoukko lukee. Toiset lukevat vakavaa kaunoa, toiset viihdettä ja nämä porukat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä ja päinvastoin.

    Eskola kuitenkin uskoi, että koulutuksen demokratisointi ja teknisen kehityksen luoma vapaa-ajan lisääntyminen näkyvät myös lukemisen lisääntymisenä ja luetun demokratisoitumisena.
    Eskola ja Sartre olivat, niin kuin eliitti yleensä on, väärässä pitäessään viihdettä lähtökohtaisesti arvottomana ”taiteena”, mutta se on toinen juttu. Oleellista on ettei Eskolakaan nähnyt mustan joutsenen varjoa: sitä että lisääntyvä vapaa-aika  tekniikan kehittyessä johtaa muualle kuin kirjojen lukemiseen.
    Kun perhonen räpäyttää Piilaaksossa siipiään, Jyväskylässä suljetaan sivukirjasto.
    Kehitys on paradokseilla päällystetty bulevardi.
    Milloinkaan maailman ja Suomen kulttuurihistoriassa ei tietoa ja tarinoita ole ollut saavutettavissa niin runsaasti kuin tänään ja silti lukeminen vähenee ja jopa lukemisen taitaminen heikkenee.

Kyösti Salovaara, 2021.



Elokuun viimeisenä päivänä Ilta-Sanomat julkaisi Erika Åkmanin artikkelin, jonka pointti ilmaistiin heti alussa: ”Pitkän linjan opettaja varoittaa vanhempia – väärän asenteen seurauksena lapselle voi jäädä surkea lukutaito. Suomalaisissa kouluissa on yhä enemmän oppilaita, jotka eivät saa selvää edes omasta käsialastaan. Syy ei ole yksin oppilaan tai edes opettajan, vaan ongelma on paljon syvemmällä, sanoo pitkän uran tehnyt opettaja.”

    Artikkelissa todettiin, että suomalaisessa koulussa Pisa-tutkimuksien mukaan lukutaito laskee koko ajan, vaikka se vielä kansainvälisesti onkin korkealla tasolla.
    Erityisopettaja ja tietokirjailija Pirjo Laatikaisen mukaan koululaisten luku- ja kirjoitustaidot alkoivat heiketä hiljakseen kymmenen vuotta sitten.
   On tietysti mielenkiintoista, että informaatioyhteiskunta kulkee suuntaan missä yhteisön jäsenet eivät enää osaa tai pysty lukemaan saatavilla olevaa informaatiota.
    ”Samaan aikaan, kun tutkimukset antavat huolestuttavaa tietoa suomalaisten lukutottumuksista, lukutaidon merkitys sen kun kasvaa”, Laatikainen sanoo. ”Moni kuvittelee digitalisaation vähentäneen luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä, mutta se ei pidä paikkaansa – päinvastoin. Ennen pystyi soittamaan virastoon ja kysymään, miten toimia. Nyt täytyy mennä internetiin, etsiä ohjeet, lukea ne ja kirjoittaa ehkä vastaus.”
    Mutu-päättelyllä lukemistaitojen heikentyminen alkoi samaan aikaan kun älypuhelin löi lopulta läpi koko yhteiskunnan, niin vanhojen kuin nuorten parissa. Hienopiirteisempää tutkimusta saattaisi tehdä selvittämällä onko läppäreiden käyttäjien lukutaidossa mitään eroa kännykänkäyttäjien lukutaitoon verrattuna.
    Jokin aika sitten julkaistiin tosin tutkimus, jossa ylipäätään todettiin, että Pisa-pisteissä näkyy, kuinka painettuja kirjoja lukevat oppilaat pärjäävät paremmin kuin älylaitteilta oppimateriaalinsa hankkivat.



Onko ongelma - jos sellainen on olemassa - lukemisen määrässä vai sen sisällössä? Kumpi oli ”oikeammassa”, Sartre vai Eskola?

    Tuossa Ilta-Sanomien artikkelissa oli aika lohduton taulukko suomalaisten poikien lukemisinnosta. Kun vuonna 1981 pojista (15-19 vuotiaat) noin 40 % kertoi lukeneensa edeltävän puolen vuoden aikana vähintään 10 kirjaa, niin vuonna 2017 vain 2 % luki yhtä paljon. Tytöillä vastaavat prosentit olivat tippuneet n. 60 prosentista lähelle kymmentä prosenttia.
    Kiistämätön tosiasia on etteivät kirjat kiinnosta nuoria, ja tuskin kohta vanhempiakaan.
    Entä sitten lukemisen laatu, sisältö?
    ”Kirjallisuudessa kotimainen on ollut valttia jo ennen koronaepidemiaa”, sanoi kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lehden uusimmassa numerossa 4/2021. ”Kotimaista kaunokirjallisuutta myydään enemmän kuin suomennettua.”
    Lähiruoka ja lähiproosa ovat siis suosittua, muodissa ihan.
    ”Se, että suomalaisten kirjailijoiden teokset kiinnostavat suomalaisia, on pelkästään hyvä asia, mutta meidän pitäisi olla tietoisia myös siitä, mitä muualla kirjoitetaan”, Hämäläinen jatkoi pääkirjoitustaan. ”Suomalainen teknologiayritys tietää tarkkaan alansa viimeisimmät kansainväliset trendit, mutta kuinka on kirjallisuuden lukijoiden ja tekijöiden laita? Myydyimpien suomennosten lista antaa kovin kapean kuvan siitä mitä maailmalla kirjoitetaan. Viime vuoden 20 myydyimmän suomennetun kaunokirjan listaa hallitsevat pohjoismaiset trillerit ja englannista suomennettu, äänikirjanakin helposti uppoava viihde.”
    Jos sivuuttaa tyypillisen eliitti-ihmisen suhtautumisen viihteeseen, niin saattaako Hämäläisen huolessa olla kosolti ideaa? Miksi myös kirjan lukijat kääntyvät lähelle eivätkä katso etäälle?



Teknologian kehitys ja sen vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on arvaamatonta, kuin musta joutsen, kuin perhosen siipien räpäytys toisella puolen maailmaa.

    Pari päivää sitten El País-lehdessä käsiteltiin yllättävää tutkimusta musiikin kuuntelutottumuksien muutoksesta.
    Tutkijat olivat espanjalaisia, toinen työskentelee Ruotsissa ja toinen Itävallassa. He tutkivat, lähinnä Spotifyn perusteella, mitä eri maissa nykyään kuunnellaan.
    Yllättävä tutkimustulos kertoi, että eri maissa kuunnellaan erilaista musiikkia, siis paikallista, kotimaista. Yhteisiä, kansainvälisiä tähtiä/kappaleita ei enää ole samassa mitassa kuin muutama vuosi sitten. Pitkään jatkunut anglosaksisen musiikki-imperalismin hegemonia näyttää päättyvän.
    Onko kotikutoisuuden lisääntyminen hyvä vai paha juttu?
    Kertooko kirjallisuuden ja musiikin kansallistuminen läheisyyttä korostavan isänmaallisuuden/yhteisöllisyyden lisääntymisestä vai ahdaskatseisen nationalismin heräämisestä?



Kyösti Salovaara, 2021.


11 kommenttia:

  1. Ja mitä vaikuttaakaan pitemmän päälle se, että koulukirjat eivät enää ole millään luokka-asteella kirjoja, vaan tekstejä digilaitteilla? Se on jo nyt yleistä lukioissa ja yleistymässä peruskoulussa.
    Niilläkin lapsilla ja nuorilla jotka eivät lue mitään muita kirjoja on ollut näihin päiviin asti koulun antamat oppikirjat. Iso muutos.
    Kun koulua pidennetään ja lukion sekä ammattikoulujen materiaalit tulevat oppilaalle ilmaisiksi, niin kirjojen sijasta on kaikilla kirjaa halvempi iPad. Parturinsakset ja kokkiveitsi on vielä oltava esineinä.

    Tuntuu pahalta, että ei ole koulukirjoja. Jos olisin vanhempana ostaisin iPadin rinnalle kotiin kirjan, mutta eihän niitä kai sitten enää paineta, kun ei ole kysyntää. Pitäisivät edes aapisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos - siis jos - informaation (faktan, fiktion) siirtyminen pelkästään digialustoille johtaa ihmisten keskimääräisen oppimis- ja omaksumiskyvyn laskuun, niin onhan se kauhea tulevaisuus, ja sitäkin kauheampi kun tekniikka tähän asti on parantunut ihmisen elämän mahdollisuuksia.

      On myös kauheaa ajatella, että tulevaisuudessa robotteja tarvitaan ei auttamaan ihmistä rutiinitöissä vaan hoitamaan "tyhmentyneen" ihmisen puolesta älyllisiä ajatteluprosesseja.

      Kun nykyään suu vaahdossa vannotaan tieteen kuuntelemista ja tieteen huomioon ottamista päätöksenteossa, niin miksiköhän poliitikot ja päättäjät aika kepein perustein hylkäävät "painetun kirjan" - semminkin kun tieteellinen tutkimus osoittaa tai ainakin viittaa siihen, että digimateriaalin käyttäminen oppimiseen huonontaa oppimistuloksia?

      Poista
    2. Ilmeisesti eräs syy on se, että puuta ei saisi käyttää mihinkään, vaikka se kasvaa uudestaan ja sähkön riittävyydestä taas ei ole takuuta. Luin jostain, että yhdestä männystä saadaan kaikki Suomessa vuoden aikana julkaistavat runokirjat. Voiko se olla totta?
      Kunnille tulee kai halvemmaksi hankkia koululaisille tabletit ja niihin kirjasisällöt kuin eri aineiden oppikirjat. Pitkällä tähtäimellä huono homma, jos ja kun ihmiset tyhmistyvät.

      Mikä pakko meidän on mennä tätä tietä? Enpä usko, että muualla kuin edistyneissä Pohjoismaissa ollaan luopumassa koulukirjoista. Eihän monissa Keski-Euroopan kouluissa saa oppilailla olla edes puhelinta mukana koulussa. Meillä sen jatkuvaa mukana oloa pienilläkin lapsilla selitetään sillä, että oma puhelin kuuluu perusoikeuksiin kuten USA:ssa ase useimmissa osavaltioissa ja että se on oivallinen opetusväline. Kuinkahan moni opettaja joutuu tyytymään siihen, että oppilaat surffailevat puhelimillaan missä sattuu kesken oppitunnin.


      Poista
    3. Niinpä, kysymys on poliittisista päätöksistä, joten kuljettavana olisi periaatteessa monta tietä, mutta...

      En tiedä sitten pitääkö (joskus sadan vuoden päässä elävien) syyttää mahdollisesta tyhmentämiskehityksestä poliitikkoja vai virkamiehiä ja asiantuntijoita. Minun säälitti kun Ylen entinen toimitusjohtaja vakavasti selitti ettei hän ehdi lukea paperilehteä. Tämmöisten hätähousujen varassa meidän tulevaisuutemme lepää - tai niiden jotka tulevat meidän jälkeemme.

      Painetun kirjan rinnalla tietysti katoavat myös painetut sanomalehdet. Eihän ihmisillä ole aikaa lukea lehtiä. Mihin niillä on aikaa, on tietysti arvoitus suuri.

      Kävin alkuviikosta Kotkassa pikapikaa ja takatullessa juotiin kahvit Pyhtäällä. Pöydällä on tuon päivän Kymen Sanomat, Kotkan seudun "johtava" sanomalehti. Ai sanomalehti, vipuselta se minusta näytti; muutama sivu ja nekin täytetty mainoksille.

      Kyllä jäi paha mieli. Isäni oli johtamassa silloista Eteenpäitä 1970-luvun taitteessa komeasti seudun ykköslehdeksi. Lehti julkaisi 70-luvulla Jorma Savikon toimittamaa kirjallisuusliitettä, jossa oli runsaasi enemmän sivuja kuin tuossa tämän viikon Kymen Sanomat -vipusessa.

      En tiedä onko kuoleman jälkeistä elämää, mutta jos on, isäni, jonka syntymäpäivä olisi ollut viime maantaina, itkee itsensä kipeäksi jos saa tietää mihin hänen henkinen perintönsä on päätynyt.

      Poista
  2. Tanakkaa asiaa. Kyllähän lukemisen huolestuttava vähentyminen ja kotikutoisuuden lisääntyminen ovat otsan ryppyyn saava ja elämää kapea-alaistava trendi, fakta. Ahdaskatseisuutta...

    Vailla sanoja, maailmankuvia ja mielikuvitusta rikastuttavaa aatosten lentoa, joita globaali musiikki ja kirjallisuus (matkailun ohella) meille tarjoavat, omissa nurkissaan vorniva, vimpottejaan luurit korvissa näpyttelevä ihminen on vain surullinen näky elämän suuressa seikkailussa. Ei kutsu - ei houkuttele.

    Ilman vankkaa lukupohjaa, sanojenhallintaa ja kirjoitus- ja tekstintuottamistaitoa koululaiset ja opiskelijat kandeineen ja graduineen mahtavat olla tuskaisten projektien edessä. Hän, kenellä on sana hallussaan, on aina vahvoilla elämässä.

    Mutta perhoset ovat tänä kesänä olleet pitkästä aikaa myös vahvoilla kuten värikylläinen kuvasi osoittaa, niitä on ollut ilo ihailla ja seurailla. Liihottelemisiin & lukemisiin;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pessimisti huokaa: ei tästä mitään tule. Menköön maailma mihin menee, minä menen oluelle.

      Optimisti hymyilee ja sanoo: Aika aikansa kutakin. Kyllä tästä taas suvaitsevainen maailmakin uudesti-syntyy; siinä maailmassa ihmiset ovat fiksumpia kuin koskaan. Niin että kylläpä tästä kantsii oluelle mennä.

      Poista
  3. Sartren ja Eskolan teksteissä molemmissa on varmaan ongelmana että ajattelivat kirjallisuutta kirjoina, ajatuksensa olisivat osuvampia jos kirjallisuuden sijaan puhuttaisiin jostain abstraktimmasta, narratiivisuudesta tai jostain...

    Musiikista, luulen että angloamerikkalainen populaarimusiikki pärjää kohtalaisesti yhä vaikka kaikin puolin on kyllä tapahtunut fragmentoitumista.
    Mutta yksi kiinnostava ilmiö tältä kannalta on keskeisten genrejen siirtyminen, rock on menettänyt paljon asemiaan ja hip hop taas noussut valtavirran keskiöön. Ja siinä on kyllä havaittavissa selkeästi ilmiötä että vaikka amerikkalainen hip hop on yhä suosittua ympäri maailmaa, samalla paikallisuus on hyvin korostunutta: ensinnäkin lyriikat ja tätä kautta kieli on iso juttu, ja toisekseen genressä johonkin paikkaan sitoutuminen on osa kulttuuria.
    Niinpä monessa maassa omat räppärit ovat hyvin suosittuja mutta saattavat olla täysin tuntemattomia kieli- ja kulttuurialueen ulkopuolella. Ja jonkinlainen hiphop-kulttuuri on noussut hyvinkin moneen maahan...(Suomessahan on muuten aina kuunneltu suhteessa todella paljon suoomalaista musiikkia, paljon enemmän kuin suuressa osassa muita maita on kuunneltu oman maan musiikkia)

    Nykyiset streamausmahdollisuudet, Spotifyt ja muut, mahdollistavat kyllä musiikin kuuntelun laajemmin kuin koskaan, myös ympäri maailmaa...mutta varmaankin tästä sitten seuraa että paljon kansainvälistä kuuntelua hajoaa sitten pieniksi fragmenteiksi, ja jonkun norjalaisen metallin, eteläafrikkalaisen tanssipopin tai japanilaisten videopelisoundtrackien kuuntelu kukin muodostaa vain murto-osan kokonaiskuuntelusta vaikka kaikkia tapahtuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvaat mainiosti tilanteen, muutoksen.

      Jos haluaa etsiä syitä ja seurauksia, niin onko kehitys ennen kaikkea teknisten alustojen kehityksen ansiota? Onko siinä lainkaan yhteiskunnallista katalyyttiä?

      Entpä seuraukset? Kun kulttuuri fragmentoituu ja paikallistuu, niin mitä se yhteiskuntapoliittisesti tarkoittaa? Lisääkö tämä lopulta toisiaan suvaitsemattomien tai ainakin toisiin välipitämättömästi suhtautuvien kuplien syntymistä?

      Nykyään tavataan ajatella että lähellä tuotettu - olipa se laulu, makkara tai palttoo - on jostakin syystä arvokkaampaa kuin muualla tuotettu. Jos onkin, niin eikö entisessä normaalissa, kun "tähdet" ja "tuotteet" olivat kansainvälisiä, valtavan kova kilpailu tuottanut laadukkaampia lauluja, makkaroita ja palttoita?

      Kenen kanssa paikallinen räppäri oikeastaan "kilpailee"?

      Mielenkiintoinen kehitys tietysti tapahtuu myös tv-sarjoissa ja elokuvissa. Hollywood on kadottanut kukkulan herran aseman. Nyt suuri kysyntä (esim Netflix) tuottaa laadukkaita sarjoja eri puolilta maailmaa. Nyt voit katsoa vaikkapa espanjalaisia sarjoja aivan eri tavalla kuin ennen yleisradioyhtiöiden tuottamina. Kehitys ei liene johdu kenenkään hyvästä tahdosta eikä laajamielisestä kulttuuriälystä, vaan siitä että suoratoistopalvelujen pitää ostaa jotakin "näytettävää", eri puolilta maailmaa, erilaisista yhteiskunnista.

      Ja jälleen: onko tällaisella kehityksellä jokin yhteiskuntapoliittinen merkitys, tulos?

      Poista
    2. Musiikissa tämä fragmentoitumisprosessi on ollut käynnissä jo pitempään, mutta streamauksen yleistyminen kyllä vaikuttaa.

      Mutta ehkä kulttuurisesti siirrytään myös lähemmäs vanhaa iskelmäaikaa, jolloin artistit olivat kotikutoisia mutta vaikutteita kyllä virtasi yli rajojen ja niitä otettiin hyvinkin laajalta alueelta, ei vaan angloamerikkalaisesta kulttuuripiiristä...eli myös monenlaisia fuusioita ja kansainvälisiä marginaaleja kyllä löytyy.
      (omalta osaltani voin sanoa että nyt Spotifya käyttäessäni kuuntelen aika paljon uudempaa ranskalaista, aika paljon myös sellaista tuntemattomampaa, omakustanteita ja indietä jota ei ehkä fyysisinä kappaleina olisi kovinkana helppo saada käsiin...)

      Luulen että elokuvissa ja televisiossa muutos on ollut kaikkein rajuin ja nopein, Hollywoodin valta-asemaa kannattelee suunnilleen ne Marvel-supersankarit, ja televisiosarjat ovat kanssa helposti leviäviä ja varmasti usein laadukkaita mutta nykymalli ei suosi enää suuria yhteisiä Tapauksia, joissa väki kokoontuisi katsomaan tiettyyn aikaan tietyn sarjan tiettyä jaksoa...

      Poista
    3. Joo, kulttuuri tulee aina rajojen takaa sekoittuakseen paikalliseen, tai on tullut. Niin myös poliittiset virtaukset. Nyt kaikki tulee pikavauhtia eikä tuollaisia yhteisen Tapauksen tai Kokemuksen tilanteita enää synny juuri lainkaan. Tieto ja viihde siirtyy yhtä aikaa liian monilla kanavilla luodakseen yhteistä aikaa.

      Mielenkiintoista tietysti olisi pohdiskella (tai ennustaa) miten käy sen indiemusiikin jota kuuntelet ja jota ei ole fyysisenä kappaleena missään. Säilyvätkö tuollaiset esitykset satoja vuosia vai katoavatko ne vähitellen, niin kuin katosi ihmisten kertomat tarinat ja heidän soittamansa musiikki ennen kuin oli kirjoja, nuotteja, äänitteitä?

      Poista