Helsingin Sanomat huiputtaa

 [syyslehtiä]

 

Kyösti Salovaara, 2024.

huiputtaa v.  ark. -us teonn. Pettää, petkuttaa, puijata, vetää nenästä.

- Nykysuomen sanakirja. 7.p. WSOY 1980.

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.

- Jean-Paul Sartre, 1948.

Tavallaan sanat ovat sopimuksia.

    On ”sovittu”, että suomenkielessä ”kissa” tarkoittaa kissaa. Englanniksi ja ranskaksi se on toisenlainen sana, mutta sekin tarkoittaa samaa asiaa, siis kissaa.

    Kun sanoja laittaa peräkkäin, syntyy lauseita, nimittäin jos ne laittaa tietyllä tavalla. Toisella tavalla niitä peräkkäinen arpomalla saattaa syntyä moderni runo, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.

    Yleisesti ottaen, sanat ovat aika tarkasti sitä mitä ovat. Moniselitteisyys syntyy vasta kun niillä kuvataan ajatuksia. Sanalle on helpompi sopia yksikäsitteinen merkitys kuin ajatukselle. Mutta ajatus syntyy vain liittämällä sanoja yhteen.

    Sanalause on kaksisuuntainen olemukseltaan. Se välittää ajatuksen ja konkreettisen todellisuuden molempiin suuntiin: mielestä todellisuuteen, todellisuudesta mieleen.

    Sanat eivät kulu käytössään, vaikka siltä tuntuu. ”Kissa” merkitsee yhä kissaa. 

Otsikkoni haastaa uhkarohkeasti. Sille on katetta. Täsmällinen todistus tulee tuonnempana.

    Minkälaiseen sopimukseen kaunokirjallisuus perustuu? Se on fiktiota, sepitettä, jossa kuitenkin hyväksikäytetään sanoja, joilla on tarkka merkitys. Tavataankin sanoa, että romaanit eivät ole totta mutta eivät valhettakaan.

    Jääkö toden ja valheen väliin harmaa alue, jolle ei ole täsmällistä määrittelyä?

    Jostakin syystä me rakastamme fiktiivistä todellisuutta yhtä paljon kuin oikeaa todellisuutta, vaikka vannomme ettemme pidä valheista.

    Tästä ajatuksesta ei pääse edemmäksi.

    Niinpä lainaan Helsingin Sanomien (HS. 10.10) kulttuuritoimittajaa Antti Majanderia, joka kirjoitti, että ”eteläkorealaisen Han Kangin Nobel-voitto osoittaa, että Ruotsin akatemia pitää kiinni oikeudestaan pysyä epäpoliittisena”. Majander päätti kommenttinsa näin: ”Vankkumattoman linjakkaalla toiminnallaan Ruotsin akatemia muistuttaa meitä kaikkia, että sellainenkin maailma on onneksi vielä olemassa, jossa ei tarvitse toimia politiikka edellä.”

    Majanderin ajatuksenjuoksuun on helppo yhtyä. Poliittisissa valinnoissa on se huono puoli, että valitsijalla on houkutus ilmaista valinnallaan oma poliittinen kantansa. Ja hyvin harvoin hän antaa sijan erilaiselle poliittiselle mielipiteelle.

    Toinen juttu sitten on, että onko epäpoliittisia kirjoja olemassa.

    Amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden ”man of letters” Matti Salo aloitti teoksensa Viitta ja tikari (Like 2015) komeasti: ”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä… Kaikki elokuvat ovat trillereitä, koska ne, Alfred Hitchcockin sanoin, kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty.” 

Tuosta tulee mieleen kysyä: Miksi yksikään jännityskirjailija ei ole voittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa? Eivätkö kaikki kirjat olekin, Mattia mukaillen, jännäreitä, koska ne kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty?

    Eikö ruotsalaiselle korkeakirjalliselle valintaraadille riitä, että joku kirjoittaa populaareja romaaneja, joita miljoonat ihmiset lukevat eri puolilla maailmaa? Pitääkö jatkuvasti etsiä kirjailijoita, joista kukaan ei ole aikaisemmin kuullut juuri mitään?

    No, ei tietenkään eikä edellinen lauseeni ole edes totta.

    Yllätyin silmäillessäni Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luetteloa alusta loppuun. Yllätyin siksi, että niin monet suositut, suuren lukijakunnan kirjailijat ovat saaneet palkinnon. Ehkäpä vasta viime vuosina on alettu etsiä yleisestä mausta tai sovinnaisesta kulttuurikäsityksestä ”poikkeavia” kirjailijoita.

    En tietenkään ole lukenut kaikki tai edes suurta osaakaan Nobelkirjailijoista. Mutta yleisen tietämyksen perusteella heitän tähän mielivaltaisesti karsitun luettelon Nobelkirjailijoista, joiden teokset ovat olleet valtavirtaa, niin sanottuja ”lukuromaaneja”: Henryk Sienkiewicz, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Anatole France, Thomas Mann, Sinclair Lewis, Pearl S. Buck, John Galsworthy, Hermann Hesse, William Faulkner, Ernest Hemingway,  Boris Pasternak, John Steinbeck, Mihail Šolohov, Heinrich Böll, Saul Bellow, William Golding, Günter Grass jne. jne. 

    Mutta missä ovat Agatha Christie, Rex Stout, Georges Simenon, Graham Greene, Raymond Chandler, John le Carré, Elmore Leonard, P.D. James, Fred Vargas jne. jne.?

Kirjoja kirjoitetaan syystä tai toisesta. Haraki Murakami perustelee esseekokoelmassaan Novelist as a Vocation, että hän ei ajattele ketään eikä minkäänlaista lukijaa kirjoittaessaan romaanejaan. Hän väittää kirjoittaneensa alusta pitäen vain itselleen, ikään kuin omaksi terapiakseen.

    Mutta luultavasti suosittu kirjailija ainakin alitajunnassaan tietää, että häntä luetaan maailmanlaajuisesti. Senkin hän tietää, että hänen kustantajansa odottaa kirjailijansa kirjoittavan romaaneja, joita saa kaupaksi kotimaassa ja ulkomailla.

    Kirjoja kustannetaan jotta niitä luettaisiin, jotta ne menisivät kaupaksi, tavalla tai toisella.

    ”Erityinen riemun aihe Suomessa valinta on Gummerus-kustantamolle, joka otti Han Kangin listoilleen jo kansainvälisen uran nousuvaiheessa, aivan kuten toissavuoden voittajan, ranskalaisen Annie Ernaux’n”, muistutti Antti Majander Hesarissa. Nobel-komitea siis ”markkinoi” kirjoja.

    Tämän viikon maanantaina Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Daron Acemoğlulle, Simon Johnsonille ja James Robinsonille. ”Yhteiskunnat, joissa on heikko oikeusvaltio ja instituutiot, käyttävät hyväkseen väestöä, eivätkä tuota kasvua tai muutosta parempaan. Palkittujen tutkimus auttaa ymmärtämään miksi”, perusteli Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia palkintoa.

    Mutta riemuitaanko nyt myös Kimmo Pietiläisen kustantamossa Terra Cognitassa? Syytä olisi, sillä Pietiläinen on julkaissut suomeksi ainakin kolme teosta missä turkkilaisamerikkalainen Daron Acemoğlu esittelee keskeisiä ideoitaan. 

    Jostakin syystä Terra Cognitan kunnianhimoinen kustannusohjelma on saanut kovin vähän huomiota. Siitä kai johtuu, että teokset maksavat paljon. 

    Koska olen usein siteerannut Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin teosta Kapea käytävä (2019, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2020), niin otanpa tähän jälleen kerran näiden tutkijoiden perusidean valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta:

    ”Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta ja yhteistyöstä. Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta... Yhteiskunnnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.”   

Mutta palatakseni alkuun: Miten Hesari huiputtaa?

    Kysymys on sanoista, yhteisestä sopimuksesta mitä ne tarkoittavat. Kissa on ”kissa”, kuten tuli sanotuksi.

    ”Anni Penttilä huiputti maailman kuudenneksi korkeimman vuoren: ’Lupaus kotiin pääsystä’", Helsingin Sanomat otsikoi 7.10 urheiluosastossaan Jan Vilénin jutun.

   Neljä päivää myöhemmin Hesari otsikoi Tony Pietilän jutun yhtä räväkästi: ”Nima Rinji Šerpa, 18, teki historiaa – huiputti maailman 14 korkeinta vuorta. Nima Rinji Šerpa huiputti kaikki maailman yli kasitonniset ylivoimaisesti historian nuorimpana.”

    Kielen ”turmeleminen” on hauskaa jos sen tekee fiksusti. Sellaisen saa anteeksi.

    Mutta Hesarin urheilutoimittajat eivät osaa käsitellä sanoja älykkäästi. Väärin käytetty sana huiputtaa lukijan luulemaan toista kuin tarkoitetaan. Pinnistelty nokkeluus vesittää sanoman. 

    Tietysti on pahempiakin ”rikoksia” kuin ”huiputtaa” lukija vuoren harjalle, mutta jos rakastamme sanoja ja niiden kykyä paljastaa todellisuutta sana kerrallaan, kannattaisi miettiä mitä kirjoittaa. 

    Huipulla tuulee, laaksossa haisee!

    

 

Kyösti Salovaara, 2024.

Sivistyksen purkaminen

 [ääliöiden mediakumous]

Kyösti Salovaara, 2022.

Sivistyksen tallentaminen: kirjat.

Taidemuseoiskut ovat ääliöiden aktivismia. Ilmastoaktivistien iskuista taidemuseoissa on tullut Euroopassa suoranainen epidemia. Niiden takana näyttää olevan minimaalisesti analyysiä mutta maksimaalisesti julkisuudenhalua.

- Pääkirjoitus Helsingin Sanomissa 29.10.2022.

Niina Uusitalo ja Jenni Niemelä-Nyrhinen kirjoittavat, että ilmastonmuutoksen taustalla vaikuttavat perusolettamukset ovat ihmis- ja kulutuskeskeisyys. He ehdottavat, että visuaalisen journalismin pitäisi ravistella näitä vahingollisia olettamuksia ja löytää uusia näkökulmia, kuten toimijuuden siirtäminen pois ihmisiltä tai kulutushoukutuksen kyseenalaistaminen. Odotan sitä toiveikkaana.

-Kirjailija, taiteen tri ja valokuvataiteen yliopistonlehtori Hanna Weselius Suomen Kuvalehdessä 28.10.2022.

Mutta entä jos ihminen ei ole järjen ruumiillistuma, vaan apina, joka kuvittelee itsestään liikoja? Ihminen on erityinen samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin eläin. Meidän lajityypillinen ominaisuutemme on kulttuuri. Ihmisen tapa selviytyä on muokata ja kultivoida ympäristöään.

- Dokumentaristi, kirjailija Riikka Kaihovaara Helsingin Sanomissa 29.10.2022.

Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971.

Etsiskelin jotakin unohtunutta vanhoista pakinoistani.

    Vähän yllätyin.

    Niissä oli leppoisampi ote kuin nykyään.

    Se oli alussa tarkoitus. Leppoistella torstaisin.

    Mutta on hymy hyytynyt. Jostakin syystä.

    Maailma ei paranna juoksuaan kuin sika kartanolla.

    Eikä marraskuussa varis naureskele.

No jos rehellisiä ollaan, niin kuin Linkola ehdotti oltavaksi, niin Hesarin pääkirjoituksen sanoin ihmettelen luontoaktivistien ääliömäisyyttä. Sen lisäksi ihmettelen vielä enemmän näiden taiteen tohtoreiden ja uusheränneiden kirjailijoiden konformistista yhteispuhetta ihmisen kieltämiseksi. 

    Ihmisen kieltäminen on muodissa.

    Jos olisin rohkeampi, otsikossa lukisi ”ääliöiden ja ekofasistien esiinmarssi”, mutta en ole. Sitä paitsi ”fasismi” on sanana menettänyt kaikki täsmälliset merkityksensä.

    Minua huvitti kun muuan nuori esikoiskirjailija tunnusti ”halveksivansa ironiaa” ja kertoi haluavansa olla ”moderni”. Ollakseni rehellinen, vähän ironinen, tuo ei huvittanut, koska ironia on ihmisen älykkyyttä, sitä että ihmisyksilö sittenkin poikkeaa apinasta ympäristöään tarkkaillessa.

    Jos rehellisiä ollaan, meillä on kaikki perustelut uskoa ihmiseen, toisin kuin Kaihovaara, Weselius ja Linkola propagoivat. 

Sivistys on
myös kuvia.

Tietenkin kulttuuri on osa ihmisen tekemää. Tietenkin kulttuuri on osa luonnon hyväksikäyttöä - sen tajuamiseen ei tarvitse olla taiteen tri eikä dokumentaristi.

    Mutta sekin pitäisi tajuta, että kaikki riippuu kaikesta, kaikki liittyy kaikkeen.

    Modernin eliitin - sen joka sotkee taideteoksia ja istuu Mannerheimintiellä liikenteen tukkona ja sen joka puolustaa modernin tuhoamista – harhainen unelma että kulttuuri säilyy vaikka kaupan kassat karkoitetaan ikuiselle lomalle erämaahan ja insinöörit teloitetaan aamun koittaessa, on vaarallistia puhetta. Joku voi ottaa sen tosissaan.

    Ollakseni vielä täsmällisempi, sanoakseni mitä tarkoitan, lainaan Pentti Linkolaa, joka oli myös oikeassa.

     Vain hyvin koulutettu ihminen pystyy raastamaan maapallon puhtaaksi luonnonvaroista, Linkola kirjoitti vuonna 1971. ”Maisterin ja insinöörin vaatima tuotevalikoima ja palvelusten, kuljetusten, energian määrä on aina monta kertaa suurempi kuin pienviljelijän.”

     Linkolan sysimusta johtopäätös: ”Lukeneistoa toisin sanoen mahtuu maapallolle hyvin paljon vähemmän kuin alkukantaista maalaisväestöä… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Onko Linkola ironian mestari vai mestari muuten vaan?

Joskus toivoisin, sellaisina valoisina hetkenvälähdyksinä, että tämä moderni eliitti, joka yksisilmäisesti paasaa hyvinvointiyhteiskunnan paheista ja hekumoi apinoiden ja lituskajalkaisten vallankaappauksesta, todellakin lukisi Pentti Linkolaa, eikä vain lukisi, vaan asettaisi itselleen tehtävän: Yritän ymmärtää mitä Linkola tarkoittaa!

    Yritän ymmärtää mitä luen!

    ”Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Hyvin selkeästi sanottu: massojen hyvinvointi on tuhonnut maapallon.

    Linkolan ymmärtää vaikka ei osaisi lukea rivien välistä.

    Weselius kaipaa ihmisestä irtautumista, näkökulman muuttamista, kulttuurin ja hyvinvointiyhteiskunnan purkamista. Hän ei todellakaan, niin kuin ei kirjailija ja dokumentaristi Kaihovaarakaan, halua myöntää, että moinen tehtävä tarkoittaa suurien ihmisjoukkojen alentamista kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten elämän tasolle.

    Kyllä, eliitille riittää aina korkeakulttuuria, sapuskaa ja elämän viihdykkeitä. On aina riittänyt, tulee aina riittämään.

    Ongelmana tässä on rahvas, joka on viimein päässyt makean elämän makuun ja jopa kulttuurielämää viettäväksi sosiaaliseksi olennoksi. Weseliuksen ja kaltaistensa mielestä ongelma ratkeaa palauttamalla rahvas alkukantaisen elämän liejuun.

    Nyt pistää nauruksi.

    Heheheheh!

    Ja kaiku vastaa: ..eheh, eheh, eheh! 

    

Kyösti Salovaara, 2022.
Sivistyksen purkaminen: Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä.

Piru merrassa

 [lukemattomia kirjoja]

Kyösti Salovaara, 2021.

Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta; sen pelastus on yhden kortin varassa. Se kortti on Euroopan, sosialismin, demokratian ja rauhan kohtalo… Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.

- Jean-Paul Sartre kirjallisuuden tulevaisuudesta vuonna 1948. Mitä kirjallisuus on? Otava, 1967 ja 1976

Paitsi kirjojen välitykseen ja sisältöön liittyviä toimivaihtoehtoja voidaan vihdoin mainita yleisö ja sen vastaanottokyvyn edellytykset. Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja. Peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin. Samaan aikaan tapahtuva vapaa-ajan määrän lisääntyminen luo kirjallisuudenharrastukselle ajallisia edellytyksiä. Molemmat edellytysryhmät saattavat toimia sen hyväksi, että yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi. Kirjallisuuden harrastamisen sisäisessä rakenteessa esiintyvien kuilujen voi tällöin odottaa kaventuvan.

- Katarina Eskola kirjallisuuden tulevaisuudesta vuona 1972. Ei kirjaa ilman lukijaa. Tammi, 1972.

Aloituskuvan nokkosperhonen ei liity lukemiseen eikä kirjoihin. Se ei välttämättä liity mihinkään. Paitsi omaan olemukseensa.

    Kierrän takakautta päästäkseni etupuolelle.

    1950-luvulla kotkalaisen puutaloyhteisön pihapiirissä me ”kaikki” pikkupojat osasimme luistella, pelata jalkapalloa ja lasketella Pookinmäen rinteitä kohtuulliseen taitavasti. Me myös osasimme pujottaa madon ongenkoukkuun. Uskalsimme irrottaa koukussa sätkivän kalan omin käsin.

    Kun opimme lukemaan, sanotaan 1950-luvun puolivälissä, me kaikki myös luimme, jokainen nulikka. Luimme seikkailukirjoja ja sarjakuvia, muutakin kuin Aku Ankkaa. Ja vähintään kaksi kertaa kuukaudessa kävimme elokuvissa.

    Sivistynyt työläisyhteisö?

    Ei. Kysymys oli pelkästään siitä mikä oli mahdollista. Lukeminen oli. Ja elokuvat, onkiminen, futis ja jääkiekko. Tietysti lukemiseen vaikutti, että esimerksi meillä kotona luettiin, seinät oli täytetty kirjahyllyillä.

    Siihen aikaan nokkosperhosia oli niin runsaasti, ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Kun nyt yli 60 vuotta myöhemmin otin kännykällä kuvan nokkosperhosesta, tajusin että niitä on viime vuosina näkynyt aika vähän. Tänä kesänä ne lentävät joka puolella. Nokkosperhonen kiinnittää katseen.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeampaa kuin menneisyyden.

   Ennustajat eivät juuri koskaan osaa nähdä piilossa lymyävää mustaa joutsenta; sellaista asiaa tai muutosta mikä tuntuu nykyhetkessä niin mahdottomalta, ettei sitä osaa edes kuvitella. Ja kun "mahdoton" sitten tapahtuu, kun musta joutsen lipuu kaiken keskelle, suut loksahtavat auki hämmästyksestä.

    Silloin on piru merrassa.

    Sartre oli toisen maailmansodan jälkeen hieman pessimistinen optimismissaan. Sosialismin mahdollisuuden hän veikkasi pieleen. Mutta osuiko Sartre oikeaan ennustaessaan kirjallisuudelle hyvää tulevaisuutta, jos se pystyy olemaan muutakin kuin propagandaa ja viihdettä?

    Eipä osunut. Jos hieman liioittelee, niin tällä hetkellä autofiktio on pääosin propagandaa ja loput sitten onkin viihdettä, dekkareita.

    Sartre oli ylioptimisti ajatellessaan, että ihminen valitsee itsensä kirjallisuuden kautta. Sartre uskoi merkityksellisen informaation kultaiseen kosketukseen. Mutta vaikka kirjallisuuden merkitys ohenee kuin laiha kahvi, länsimaiset yhteiskunnat eivät ole vajonneet ”elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään”.

Kirjallisuussosiologi Katarina Eskola oli 1970-luvun alussa Sartrea optimistisempi. Lukemisen tutkijana hän havaitsi, että on kahdenlaista kirjallisuutta, jota kahdenlainen ihmisjoukko lukee. Toiset lukevat vakavaa kaunoa, toiset viihdettä ja nämä porukat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä ja päinvastoin.

    Eskola kuitenkin uskoi, että koulutuksen demokratisointi ja teknisen kehityksen luoma vapaa-ajan lisääntyminen näkyvät myös lukemisen lisääntymisenä ja luetun demokratisoitumisena.

    Eskola ja Sartre olivat, niin kuin eliitti yleensä on, väärässä pitäessään viihdettä lähtökohtaisesti arvottomana ”taiteena”, mutta se on toinen juttu. Oleellista on ettei Eskolakaan nähnyt mustan joutsenen varjoa: sitä että lisääntyvä vapaa-aika  tekniikan kehittyessä johtaa muualle kuin kirjojen lukemiseen.

    Kun perhonen räpäyttää Piilaaksossa siipiään, Jyväskylässä suljetaan sivukirjasto.

    Kehitys on paradokseilla päällystetty bulevardi.

    Milloinkaan maailman ja Suomen kulttuurihistoriassa ei tietoa ja tarinoita ole ollut saavutettavissa niin runsaasti kuin tänään ja silti lukeminen vähenee ja jopa lukemisen taitaminen heikkenee.

Kyösti Salovaara, 2021.

Elokuun viimeisenä päivänä Ilta-Sanomat julkaisi Erika Åkmanin artikkelin, jonka pointti ilmaistiin heti alussa: ”Pitkän linjan opettaja varoittaa vanhempia – väärän asenteen seurauksena lapselle voi jäädä surkea lukutaito. Suomalaisissa kouluissa on yhä enemmän oppilaita, jotka eivät saa selvää edes omasta käsialastaan. Syy ei ole yksin oppilaan tai edes opettajan, vaan ongelma on paljon syvemmällä, sanoo pitkän uran tehnyt opettaja.”

    Artikkelissa todettiin, että suomalaisessa koulussa Pisa-tutkimuksien mukaan lukutaito laskee koko ajan, vaikka se vielä kansainvälisesti onkin korkealla tasolla.

    Erityisopettaja ja tietokirjailija Pirjo Laatikaisen mukaan koululaisten luku- ja kirjoitustaidot alkoivat heiketä hiljakseen kymmenen vuotta sitten.

   On tietysti mielenkiintoista, että informaatioyhteiskunta kulkee suuntaan missä yhteisön jäsenet eivät enää osaa tai pysty lukemaan saatavilla olevaa informaatiota.

    ”Samaan aikaan, kun tutkimukset antavat huolestuttavaa tietoa suomalaisten lukutottumuksista, lukutaidon merkitys sen kun kasvaa”, Laatikainen sanoo. ”Moni kuvittelee digitalisaation vähentäneen luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä, mutta se ei pidä paikkaansa – päinvastoin. Ennen pystyi soittamaan virastoon ja kysymään, miten toimia. Nyt täytyy mennä internetiin, etsiä ohjeet, lukea ne ja kirjoittaa ehkä vastaus.”

    Mutu-päättelyllä lukemistaitojen heikentyminen alkoi samaan aikaan kun älypuhelin löi lopulta läpi koko yhteiskunnan, niin vanhojen kuin nuorten parissa. Hienopiirteisempää tutkimusta saattaisi tehdä selvittämällä onko läppäreiden käyttäjien lukutaidossa mitään eroa kännykänkäyttäjien lukutaitoon verrattuna.

    Jokin aika sitten julkaistiin tosin tutkimus, jossa ylipäätään todettiin, että Pisa-pisteissä näkyy, kuinka painettuja kirjoja lukevat oppilaat pärjäävät paremmin kuin älylaitteilta oppimateriaalinsa hankkivat.

Onko ongelma - jos sellainen on olemassa - lukemisen määrässä vai sen sisällössä? Kumpi oli ”oikeammassa”, Sartre vai Eskola?

    Tuossa Ilta-Sanomien artikkelissa oli aika lohduton taulukko suomalaisten poikien lukemisinnosta. Kun vuonna 1981 pojista (15-19 vuotiaat) noin 40 % kertoi lukeneensa edeltävän puolen vuoden aikana vähintään 10 kirjaa, niin vuonna 2017 vain 2 % luki yhtä paljon. Tytöillä vastaavat prosentit olivat tippuneet n. 60 prosentista lähelle kymmentä prosenttia.

    Kiistämätön tosiasia on etteivät kirjat kiinnosta nuoria, ja tuskin kohta vanhempiakaan.

    Entä sitten lukemisen laatu, sisältö?

    ”Kirjallisuudessa kotimainen on ollut valttia jo ennen koronaepidemiaa”, sanoi kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lehden uusimmassa numerossa 4/2021. ”Kotimaista kaunokirjallisuutta myydään enemmän kuin suomennettua.”

    Lähiruoka ja lähiproosa ovat siis suosittua, muodissa ihan.

    ”Se, että suomalaisten kirjailijoiden teokset kiinnostavat suomalaisia, on pelkästään hyvä asia, mutta meidän pitäisi olla tietoisia myös siitä, mitä muualla kirjoitetaan”, Hämäläinen jatkoi pääkirjoitustaan. ”Suomalainen teknologiayritys tietää tarkkaan alansa viimeisimmät kansainväliset trendit, mutta kuinka on kirjallisuuden lukijoiden ja tekijöiden laita? Myydyimpien suomennosten lista antaa kovin kapean kuvan siitä mitä maailmalla kirjoitetaan. Viime vuoden 20 myydyimmän suomennetun kaunokirjan listaa hallitsevat pohjoismaiset trillerit ja englannista suomennettu, äänikirjanakin helposti uppoava viihde.”

    Jos sivuuttaa tyypillisen eliitti-ihmisen suhtautumisen viihteeseen, niin saattaako Hämäläisen huolessa olla kosolti ideaa? Miksi myös kirjan lukijat kääntyvät lähelle eivätkä katso etäälle?

Teknologian kehitys ja sen vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on arvaamatonta, kuin musta joutsen, kuin perhosen siipien räpäytys toisella puolen maailmaa.

    Pari päivää sitten El País-lehdessä käsiteltiin yllättävää tutkimusta musiikin kuuntelutottumuksien muutoksesta.

    Tutkijat olivat espanjalaisia, toinen työskentelee Ruotsissa ja toinen Itävallassa. He tutkivat, lähinnä Spotifyn perusteella, mitä eri maissa nykyään kuunnellaan.

    Yllättävä tutkimustulos kertoi, että eri maissa kuunnellaan erilaista musiikkia, siis paikallista, kotimaista. Yhteisiä, kansainvälisiä tähtiä/kappaleita ei enää ole samassa mitassa kuin muutama vuosi sitten. Pitkään jatkunut anglosaksisen musiikki-imperalismin hegemonia näyttää päättyvän.

    Onko kotikutoisuuden lisääntyminen hyvä vai paha juttu?

    Kertooko kirjallisuuden ja musiikin kansallistuminen läheisyyttä korostavan isänmaallisuuden/yhteisöllisyyden lisääntymisestä vai ahdaskatseisen nationalismin heräämisestä?

Kyösti Salovaara, 2021.