Ihan autoa

 [ja outoa]

Kyösti Salovaara, 2021.

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. Suomen historia on kuin talvinen päivä. Lyhyt ja pimeä, on vaikea nähdä sitä mikä on hiukankin etäämpänä. Minä aloitan kertomukseni omasta näkökentästäni, mutta missä on kaiken alku, sitä en tiedä, enkä liioin sitä minkälainen tuo alku on. Tietenkin syytän ihmisiä väärin, näen kierosti ja vääristelen kaiken. Kiemurtelen kuin mato päästäkseni koukusta.

- Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35. (1975. Suom. Elvi Sinervo, WSOY, 1976.)

Kirjoitan tätä eilen. Yöllä satoi. Nyt pilvet peittävät kostean maan. Syksy tuoksuu.

    Kävin potkimassa autoni renkaita.

    Ensi maanantaina alle vaihdetaan Keravalla kitkarenkaat. Varmuuden vuoksi, sillä lähden kehäkolmosen takaiseen Suomeen, missä kelit voivat yllättää. En lennä etelään, ajan pohjoiseen. Revontulia kohden.

    Maanantaina auto myös vahataan. Ehkä sen maalipinta sitten kestää sään vaihtelut paremmin. Kenties. En ole varma.

    Tässä oli pakinan autofiktiivinen osuus.

    (Pihalla harakat räksyttävät.)

Sanotaan ettei historia toista itseään. Tai jos toistaa, niin ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina.

    Sitä ei sanota, että kaikki ei kuitenkaan muutu, että elämässä ja elämänpiirissä jotkut asiat pysyvät suunnilleen ennallaan. Ne ovat vaikka niitä ei koko ajan nähdä.

    On ilmiöitä.

    Omaelämäkerrallinen romaani, tunnustuskirja, avainromaani, roman à clef  tai mitä nimiä sillä lieneekään, on tällainen ilmiö, yhtä vanha kuin kirjoitettu fiktio on. Välillä se on voimissaan, toisinaan ei. Saattaa olla, että Tikkanen (ja Christer Kihlman tahollaan) kirjoitti paljon ”kauheampaa” ja ”umpirealistisempaa” ja itseään enemmän inhoavaa ”autofiktiota” kuin juuri kukaan kirjoittaa nykyään, kun ”kaikki” tuntuvat kirjoittavan autofiktiivisiä romaaneja, ainakin nuoret naiset Suomessa.

    En ole varmaa pystyykö tästä muoti-ilmiöstä sanomaan mitään perusteltua, syventävää, kohottavaa. Ehkä autofiktio ei ole oikeastaan mitään muuta kuin eräs tyylilaji, sillä mistäpä romaanikirjailijat muustakaan kirjoittaisivat kuin omasta itsestään, sisällään olevista tarinoista ja ajatuksista tai niistä tarinoista ja ajatuksista joita ovat lukeneet toisten kirjoittamina.

    Mutta sittenkin: miksi kirjailija luopuu keksimästä sepitteellisiä ihmishahmoja kirjoittaessaan sepitettä?

Sitäkin voi miettiä, että onko autofiktion ”muoti” syntynyt kirjailijoiden tarpeesta päästä julkisuuteen vai median tarpeesta pöyhiä julkisuuteen päässeiden tai sinne pyrkivien yksityiselämää. ”Human interest” on todella ”public interest”.

    Vai kuvastaako autofiktio primitiivistä, perimmäistä tarvetta käpertyä itseensä ja halua unohtaa globaali todellisuus kaikkine vaaroineen ja uhkineen. Kun tuijottaa itseään, ei tarvitse välittää maailmasta. Vai ovatko kirjailijat laiskoja kun eivät viitsi keksiä tarinoita oman kotipihansa tuolta puolen?

    Muuten, kysymyksiä esitän minä, tämän pakinan kirjoittaja. Niitä ei esitä mikään yleinen kyselijä eikä kollektiivisesti utelias julkisuusolento. Ihan autoa siis tämäkin.

    ”Väitän, että tekijä on kuollut – vaikka julkinen sana keskittyykin nyt enemmän kirjailijoihin kuin heidän teoksiinsa”, sanoi Antti Majander Helsingin Sanomien kulttuurisivun kolumnissa viime torstaina. Kenestä Majander puhui puhuessaan ”julkisesta sanasta”?

    Oliko tuo kolumni kierrepallo omalle kulttuurisosastolle, jossa autofiktiota kirjoittavat nuoret kirjailijat saavat sivutolkulla julkisuutta? Majander ei puhunut muusta kuin kirjallisuudesta, mutta eihähän Hesarin urheiluosastossakaan enää itse urheilu (teot siinä) ole pääosassa vaan urheilijat, heidän taustansa, heidän historiansa ja yksityiset ajatuksensa.

    Jostakin syystä mediaa, nimenomaan Hesaria, tekijät kiinnostavat enemmän kuin teot. Aristoteles oli ihan toista mieltä, tiedoksi vaan.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kun pitkään kirjallisuusjournalismia seurannut ja sen tekemiseen osallistunut toimittaja, kuten Antti Majander, ottaa reippaasti kantaa kirjallisuuden puolesta, siis kirjojen, ei niiden tekijöiden, täytyy nostaa hattua, ainakin pipoa, jos sellaisen sattuu panemaan päähän.

    Mutta ei edes Majander pystynyt sanomaan, miksi tämä ilmiö, autofiktio ja sitä kirjoittavien tekijöiden yksityiselämän valaiseminen, on juuri nyt muodissa.

    ”Kovin vähän haluan kurkistella toisten elämään”, Majander totesi kolumninsa johtopäätöksenä. ”Väitän, että tekijä todellakin on yhä kuollut. Monessa sanomalehdessä tosin tuumitaankin nyt ihan toisin: kritiikit käyvät yhä harvinaisemmiksi, mutta kirjailijoiden haastattelut kelpaavat, jos he ovat oman kulmakunnan kasvatteja. Se on masentava tie.”

    Pitäisikö tähän vielä ottaa mukaan elämäkertafiktio? Eikö sekin näytä jotenkin samanlaiselta kuin autofiktio? Eikö elämäkertafiktionkin kirjoittajat nauti mediassa suurta suosiota, heitä haastatellaan ja kuvataan, koska he ”uskaltavat” fiktiossaan esittää erilaisen historian ”totuuden” kuin mihin oikeat historiantutkijat ovat päätyneet.

    Tällä hetkellä saat kirjailijana suuret otsikot, jos sepität, että Alvar Aalto ei luonutkaan omaan arkitehtuuriaan vaan sen teki piilossa hänen vaimonsa Aino. Moinen uus-uskallus on tietysti trendikästä, metoo-konformistista mutta sille on kysyntää. Paljon (uhka)rohkeampaa olisi kirjoittaa romaani siitä, kuinka Eeva Joenpellon kaksi ensimmäistä romaania kirjoitti hänen miehensä Jarl, tuleva kirjallisuusmies ja kustantaja. Romaanin nimi voisi olla Jarlia.

    Tietenkään tuo ei ole totta, mutta koska sepite on sepitettä, romaanissa saa kuvitella mitä tahansa. Pääasia on että kuviteltu menee kaupaksi.

Jos ihmisellä on sanottavaa, miksi hän ei sano. Miksi kiemurrella kuin mato koukussa?

    Miksi sepite on kunniallisempi tapa ilmaista tietämyksensä kuin vaikkapa essee? Vai johtuuko autofiktion suosio siitä ettei sen kirjoittaminen oikeastaan edellytä jonkin asian tietämistä laajassa mielessä? Eikä näin ollen tärkeää olekaan sen pohtiminen mitä tietää ja mitä ei. Onko autofiktio (ja elämäkertasepite) tapa luikahtaa tietämisen polulle aseteltujen esteiden alitse muina miehinä ja naisina, sen sijaan että tietoa todella yritettäisiin penkoa ja esittää?

    Onko autofiktio 2000-luvun kirjallinen limbo?

    Mutta koska kirjailijat, ja kirjailijaksi pyrkivät, niin tosissaan heittäytyvät autofiktioon sen sijaan että kertoisivat omakohtaisista asioistaan suoraan ”dokumentin” muodossa, tällä kertomatavalla täytyy olla syvempi merkitys sekä kirjoittajille että lukijoille ja (nimenomaan) myös julkiselle sanalle.

    Ihminen on utelias eläin. Ihminen on laumaeläin. Laumassa jokainen haluaa tietää mitä lauman toinen eläin tekee ja tuntee. Laumassa pitää vahtia ettei kukaan käyttäydy poikkeavasti, lauman turvallisuutta uhaten. Selittääkö tämä autofiktion suosion?

    Ei välttämättä, mutta ehkä osittain, sinne päin.

    Teppo Sillantaus teki Helsingin Sanomien Kuukausliitteeseen (9/21) näyttävän jutun Laura Malmivaarasta ja tämän kirjoittamasta autofiktiivisestä teoksesta Vaiti. Tuossa romaanissa Malmivaara kuvaa asemaansa elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen entisenä vaimona niinä hetkinä jolloin Louhimiestä syytettiin epäasiallisesta, julmasta tavasta ohjata naisnäyttelijöitä. Malmivaara ei yhtynyt kiukkuiseen naisjoukkoon syyttämään Louhimiestä, mutta ei liioin asettunut julkisesti tämän puolelle. Autofiktiivisessä Vaiti-romaanissaan Malmivaara nyt kertoo ”totuuden” omasta ristiriitaisesta suhteestaan yhtäältä kiukkuisiin, kohtuuttomiin naisiin ja toisaalta julkisuutta karttelevasta lojaalisuudestaan entistä aviomiestään kohtaan.

    Hän jäi yksin - Autofiktio on vaarallinen kirjallisuuden laji, Sillantaus otsikoi haastatteluartikkelinsa.

    Artikkelin mielenkiintoisin osuus (ainakin pakinani näkökulmasta) taitaa olla Sillantauksen kirjoittama johdanto. ”Me täällä mediassa tykkäämme lajityypistä [autofiktio] kovasti”, Sillantaus sanoo. ”Lehteen saa helposti lähestyttävän kulttuurijutun, kun voi haastatella melkeinpä taideteosta itseään.”

    Ikään kuin haastattelisi taideteosta itseään!

    Sillantauksen johdanto kannattaa kuitenkin lukea loppuun asti:

    ”Olkaa tarkkoina kun luette Malmivaaran kirjaa! Älkää uskoko kaikkea! Sillä autofiktion ongelma on päinvastainen kuin monen perinteisen romaanin: autofiktio on liian uskottavaa.”

Kyösti Salovaara, 2021.

;;;

Ps.

 Jean-Paul Belmondo 1933-2021