[...voi kauhistus!]
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. |
-
- Varhainen kaskas vaikenee,
- valopisteenä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.
- Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.
- Bambukorin reunoilla on kirkasta kastetta.
- En mene vielä sisään nukkumaan,
- laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.
- Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteiseen,
- viileä tuuli täyttää korkeat puut.
- Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.
- Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.
- Mistä se johtuu?
- Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.
- - Po Chü-i: Joutilas ilta. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.
Kuulehan nyt, George Frost. Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.
- - JP Koskinen: Haukansilmä. Like, 2021.
No hemmetti, ei aikaa saa näppeihinsä. Ei sitä voi sujauttaa lompakkoon eikä lainata edes parhaalle ystävälleen.
Jos
sanojen perimmäinen olemus tuntuu joskus mahdottomalta ymmärtää,
aika on täysi mysteeri. Sitä ei ole ennen kuin nyt eikä tämän
jälkeen ja kuitenkin siitä jää lineaarinen jälki, kuin
aaltoviiva.
Noin
tuhatkaksisataa vuotta sitten elänyt kiinalainen runoilija löytää
hetkeksi mielenrauhan karistaessaan joutavat ajatukset mielestään.
Ironista tietysti on, että hetken joutilaisuus perustuu joutavasta
erkaantumiseen. Onkohan runoilija miettinyt loppuun asti sanojaan?
Ihmispoloinen
taitaa olla ajan vanki siinä mielessä, ettei tajua ajan olemattomuutta. Kun lähdetään jonnekin, mielessä
on jo paluumatka; samalla kun suunnitellaan lähtöhetkeä nyt, mietitään
sitä miten laukut pakataan kotimatkaa varten; se hetki on jossain tuolla… eikä väliin jää mitään.
On vain entinen ja tuleva. Siis täydellinen näköharha, virhearvio.
Katsellaanpa kuvia.
Ensimmäisessä
kuvassa Vantaanjoki syöksyy mereen ruskealta näyttävänä liejuna.
Sateiden jälkeen Vanhankaupunginkoski on ruman komea, upeasti ällöttävä.
Mutta
vesi ei kaiketi ole likaista, sillä taimen nousee siihen halukkaasti
ja kutee jokeen laskevissa pikkupuroissa. ”Likaisuus” on
esteettinen harhanäky; joen vesi on täynnä pelloilta ja soilta
valunutta humusta ja yhteiskuntien hulevesien tuomaa maa-ainesta.
Miten taimenen estetiikka eroaa ihmisen
estetiikasta? Mitä taimen näkee ruskeassa sameassa vedessä? Ehkä
sen mitä tarvitaan. Mitä ihminen näkee tuijottaessaan loputtoman
tylsiä tv-ohjelmia sähköisestä ikkunasta? Ehkä kaiken
tarpeettoman.
Tuohon
veteen en menisi uimaan, kuvaa katsova ajattelee.
Ihmisen ajatuksista piittaamatta taimen menee. Se nousee jokeen Vanhankaupungin koskien helpompaa ja
matalampaa reittiä. Se pitää itselleen riittävän ”puhtaasta” vedestä. Siis
paradoksi ihmisen tunneajatuksen ja taimenen vaistomaisen ”tietämyksen”
välissä.
Mutta
onpa kuvassa muutakin aikaa kuin putoava vesi, joka on pysäytetty
digikameran muistikortille. Kuvattu aika on muuttunut biteiksi, jotka pysyvät paikoillaan, vaikka joki oikeassa elämässä virtaa koko ajan, syöksyy mereen
ruskeana liemenä.
Kosken
reunoilla näkyy palasia Helsingin menneisyydestä, niin kuin tuo
pato jonka yli joki putoaa mereen. Teollistumisen ja sivistyksen historia on jähmettynyt
fyysisiin rakennelmiin, joita ei oikeastaan ole enää alkuperäisessä
ideassa vaan tapahtuneen jälkikuvana. Selittämättömän
selityksenä. Aika on jymähtänyt taaksepäin, vaikka se on mahdotonta; sitä voi katsoa rakenteissa, ei
muualla.
Kosken
vesi syöksyy mereen kuin värjätty puuro. Muuan elokuvanäyttelijä
kavereineen haluaa purkaa padon, jotta taimenet pääsevät tätäkin
reittiä ylöspäin, pieniin puroihin kutemaan. Jos pato puretaan,
rakentamalla rakennettu historia säilyy muistikortin biteissä, ei
muualla.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. |
Toisessa kuvassa satumaisen korea silta huokuu joutilaisuutta.
Kuvaa
katsova tajuaa välittömästi, että siltaa ylittävät ihmiset
eivät ajattele joutavia koska ovat lomalla, nauttivat
joutilaisuudestaan, ainakin hetken, pari viikkoa, kenties vain
viikonlopun.
Silta
on loputtomien lähtemisien ja palaamisien symboli.
Aina
kun ylität sillan, riemu valtaa mielen. Olet menossa jonnekin…
olipa silta missä tahansa, olipa se minkä näköinen tahansa, olipa
sen rakentanut roomalainen "insinööri" 2000 vuotta sitten tai
Otaniemestä 20 vuotta sitten valmistunut insinööri.
Silta
jähmettää kaikki ajat.
Mutta
kuvassa oleva kaunis silta häivyttää ajan, aivan samalla tavalla
kuin Po Chü-i astuessaan pihalle mieli joutavasta tyhjentyneenä.
Kuvan silta ei ole tarkoitettu hyötykäyttöön ellei
joutilaisuudesta nauttiminen ole hyödyllistä sekin, mutta jos sekin
on hyödyllistä, se ei sittenkään täytä vaatimusta
mielenrauhasta, kaiken joutavan syrjään laittamisesta.
Hyödyttömään ryhtyminen muuttuu hyödylliseksi.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. |
Kolmas kuva on aika huono, epäonnistunut.
Se
ei oikeastaan johdu kamerasta eikä napin painajasta.
Maisemasta
puuttuu keskipiste, oleellinen. Siinä olevaa ei saa mitenkään
kultaiseen leikkaukseen. Oikeastaan siitä puuttuu aika, siis se
minkä kultainen leikkaus saattaisi tuoda ilmi.
Kuvan
ottaja seisoo entisen Laajasalon öljysataman ”raunioilla”. Kuvan
oikeaan reunaan jää näkymättömiin uuden asuinalueen,
Kruunuvuorenrannan talot, joita kohoaa pian myös öljysataman
”raunioille”.
Jos
kuvaa jaksaa tihrustaa, lahden takaa näkyy Helsingin ”komea”
silhuetti, ainakin tuomiokirkon tornin sieltä löytää ja
Katajanokan rantaan pysäköidyn jäänmurtajan. Silhuetin oikeassa
reunassa näkyy kolme pilvenpiirtäjää. Siellä on Kalasataman
uudisrakennuskohteet. Mutta hetkinen: eivätkö Hanasaaren
hiilivoimalan piiput sojota oikeastaan kuvan kultaisessa
leikkauksessa? Mielenkiintoista: siinä menneisyyden synnit
valaisevat nykyhetken tekopyhän. Kun katsetta siirtää piipuista
vasempaan, kuvasta löytää tuhruisen Kallion kirkon tornin.
Tämä
mitätön merenlahti, sen olematon estetiikka, puhkeaa muutaman
vuoden päästä uudenlaiseen kukoistukseen. Öljylaivojen sijaan
meren yli rakennetaan kaunis silta raitsikoille ja jalan ja pyörällä
kulkeville. Menneisyys yhdistetään nykyisyyteen, jota ei vielä
ole. Kun se on, menneisyys katoaa. Silloin sitä ei enää ole tässä muodossa, tihruisena
kuvana.
Uusi
silta, kaunis kuin koru, alkaa tässä kuvassa Korkeasaaresta, jostain tuolta Hanasaaren piippujen
vasemmalta puolelta. Se ylettyy meren yli kuvan oikeaan
reunaan, sinne minne ei nyt näe mutta minkä voi kuvitella.
Kun
silta on valmis, ei tarvitse miettiä kultaisen leikkauksen puutetta
ottaessaan kuvaa Kruunuvuorenselältä. Ne jotka elävät, ottavat valokuvia raitsikan ikkunasta. Sillalta näkee merelle, mereltä näkee sillalle. Mutta
jos mereen ruskeana hyökynä iskevän kosken pato puretaan, sitä ei
näe kukaan. Upea muuttuu mitättömäksi, pikkusieväksi.
Kuinka kauan raitsikkasilta kestää? Onko sillä yhtä pitkä ajan kaari kuin roomalaisella sillalla - tuhansia vuosia?
- Palataan alkuun vaikka se meni jo.
- ”Kuulehan nyt, George Frost.” JP Koskinen kirjoitti romaanissa Haukansilmä. ”Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.” Sitten Koskinen lisäsi konkreettisen ohjeen: ”Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle.”
- Mutta kuka pystyy olemaan ajattelematta?
- Ihmisen mielen alituinen kirous on sinä, että ajatus on aina kolme askelta edellä tai viisi jäljessä. Joutavan puhdistaminen mielestä edes hetkeksi, silloin kun viileä tuuli kohisee pitkissä puissa ja kuun kalpeat säteet osuvat mustiin runkoihin, on niin vaikeaa että tekee mieli luovuttaa ja ryhtyä suunnittelemaan jotakin erittäin tärkeää, minkä aikoo toteuttaa jos ei huomenna niin ensi viikolla kuitenkin ja joulukuussa viimeistään.
- Aika nauraa partaansa, ellei satu olemaan sukupuoleton.
Kyösti Salovaara, 2021.
Entinen öljysäiliö on ajan taidetta.
Po Chü-i:n runo kuvaa oivasti sitä harvinaista tunnetta, kun kaikki oleellinen on yht'aikaa läsnä, eikä niin mitään ihmispololta puutu.
VastaaPoistaKoskisen toteama/neuvo on hyvä sinällään, joskin on lähdettävä voidakseen palata ja sama v.v.
Kun silmäni lepäävät horisonttiin katoavalla meren selällä, koen aina voimakkaan nyt-hetken täydellisyyden läsnäolon, - ei mennyttä - ei tulevaa.
Aika naurakoon partaansa sopii hyvin, mutta se ainoa, mikä meillä todellisuudessa on, on tämä hetki, joka silmäräpäyksessä on menneisyyttä ajatusten jo heilahdettua tulevaan; kokomokoma dilemma.
Kokomokoma dilemma on siinäkin, että on niin helppoa, kaikki me sen osaamme, sanoa, että "tartu hetkeen", mutta kummallisen vaikeaa ellei mahdotonta se vaan tuppaa olemaan.
PoistaJoogassa ja muissa mietiskelymetodeissa pyritään tyhjään mieleen, puhdistamaan mieli syöksähtelevistä ajatuksista.
VastaaPoistaKävin pari vuotta joogakursilla. En - tietenkään - päässyt tuohon tavoitteeseen, mutta joskus jonnekin sinne päin. Olin hyvin rentoutunut ja virkeä sen puolitoistatuntisen jälkeen, jonka aikani olin suorittanut hitaita liikkeitä kuunnellen kehoni tuntemuksia ja hengittänyt tietoisesti sisään viedessäni liikkeen ääriasentoon ja ulos palatessani alkuasentoon, koko ajan silmät kiinni rauhallisia ohjeita kuunnellen. Ihan kuin päivä olisi alkanut uudelleen illalla klo 20. Kurssista jäi jäljelle oikea hengittäminen ja tapa tehdä kaikki liikkeet huolella missä tahansa liikunnassa. Lopetin, koska tuntui, etten tarvinnut mitään rauhoittumista silloin, mutta jos mieleni joutuu pahaan myllerrykseen, niin luulen, että jooga voisi auttaa.
Jotkut sanovat, että ajan mittaaminen on vienyt meiltä ajan ja meillä on aina kiire, mutta enpä tiedä. Mittaus perustuu sydämen sykkeeseen ja luonnossa kaikessa on rytmi. Aikaa on aina mitattu jollain tavalla. Tuleeko lisääntynyt aikapula ja kärsimättömyys sittenkin siitä, että meillä on liikaa mahdollisuuksia viihdyttää itseämme emmekä osaa valita? Työstä vapaata aikaahan on yhä vain enemmän, ehdotetaan nelipäiväistä työviikkoa ja kotityöt hoituvat paljolti laitteilla ja kaupan valmisruualla.
"Aikahan" "syntyy" siitä, että jotakin tapahtuu - kaikkialla maailmankaikkeudessa, niin mikroskoopin alla kuin kaukoputken päässä. Elämässä, luonnossa, ihmisessä ei koskaan minään hetkenä ole "tapahtumatta" jotakin - siis että juuri tuo sydän lyö tai solu jakautuu, vanhoja soluja kuolee, uusia syntyy. Ja suuressa kuvassa maailmankaikkeus laajenee joka hetki, hetki hetkeltä.
PoistaNiinpä aika kulkee samaan suuntaan, vai miten se Hawking sanoikaan. Kahvikuppi putoaa pöydältä, tulee sirpaleita, mutta koskaan ei käy toisinpäin, että sirpaleista palautuisi ehjä kahvikuppi pöydälle.
Joten, esitänpä sen enempää miettimättä: Joutilaisuutta ei oikeastaan ole olemassakaan, sekin on harhakuva. Eläin ja ihminen on luotu koko ajaksi tekemään jotakin - jos ei muuta niin miettimään miksi miettii ja miksei pysty olemaan miettimättä...