Eipä aikaakaan, kuinka ollakaan...

 [...voi kauhistus!]

Kyösti Salovaara, 2021.

Varhainen kaskas vaikenee,

valopisteenä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.

Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.

Bambukorin reunoilla on kirkasta kastetta.

En mene vielä sisään nukkumaan,

laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.

Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteiseen,

viileä tuuli täyttää korkeat puut.

Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.

Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.

Mistä se johtuu?

Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

- Po Chü-i: Joutilas ilta. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Kuulehan nyt, George Frost. Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.

- JP Koskinen: Haukansilmä. Like, 2021.

No hemmetti, ei aikaa saa näppeihinsä. Ei sitä voi sujauttaa lompakkoon eikä lainata edes parhaalle ystävälleen.

    Jos sanojen perimmäinen olemus tuntuu joskus mahdottomalta ymmärtää, aika on täysi mysteeri. Sitä ei ole ennen kuin nyt eikä tämän jälkeen ja kuitenkin siitä jää lineaarinen jälki, kuin aaltoviiva.

    Noin tuhatkaksisataa vuotta sitten elänyt kiinalainen runoilija löytää hetkeksi mielenrauhan karistaessaan joutavat ajatukset mielestään. Ironista tietysti on, että hetken joutilaisuus perustuu joutavasta erkaantumiseen. Onkohan runoilija miettinyt loppuun asti sanojaan?

    Ihmispoloinen taitaa olla ajan vanki siinä mielessä, ettei tajua ajan olemattomuutta. Kun lähdetään jonnekin, mielessä on jo paluumatka; samalla kun suunnitellaan lähtöhetkeä nyt, mietitään sitä miten laukut pakataan kotimatkaa varten; se hetki on jossain tuolla… eikä väliin jää mitään. On vain entinen ja tuleva. Siis täydellinen näköharha, virhearvio.

Katsellaanpa kuvia.

    Ensimmäisessä kuvassa Vantaanjoki syöksyy mereen ruskealta näyttävänä liejuna. Sateiden jälkeen Vanhankaupunginkoski on ruman komea, upeasti ällöttävä.

    Mutta vesi ei kaiketi ole likaista, sillä taimen nousee siihen halukkaasti ja kutee jokeen laskevissa pikkupuroissa. ”Likaisuus” on esteettinen harhanäky; joen vesi on täynnä pelloilta ja soilta valunutta humusta ja yhteiskuntien hulevesien tuomaa maa-ainesta. 

    Miten taimenen estetiikka eroaa ihmisen estetiikasta? Mitä taimen näkee ruskeassa sameassa vedessä? Ehkä sen mitä tarvitaan. Mitä ihminen näkee tuijottaessaan loputtoman tylsiä tv-ohjelmia sähköisestä ikkunasta? Ehkä kaiken tarpeettoman.

    Tuohon veteen en menisi uimaan, kuvaa katsova ajattelee.

    Ihmisen ajatuksista piittaamatta taimen menee. Se nousee jokeen Vanhankaupungin koskien helpompaa ja matalampaa reittiä. Se pitää itselleen riittävän ”puhtaasta” vedestä. Siis paradoksi ihmisen tunneajatuksen ja taimenen vaistomaisen ”tietämyksen” välissä.

    Mutta onpa kuvassa muutakin aikaa kuin putoava vesi, joka on pysäytetty digikameran muistikortille. Kuvattu aika on muuttunut biteiksi, jotka pysyvät paikoillaan, vaikka joki oikeassa elämässä virtaa koko ajan, syöksyy mereen ruskeana liemenä.

    Kosken reunoilla näkyy palasia Helsingin menneisyydestä, niin kuin tuo pato jonka yli joki putoaa mereen. Teollistumisen ja sivistyksen historia on jähmettynyt fyysisiin rakennelmiin, joita ei oikeastaan ole enää alkuperäisessä ideassa vaan tapahtuneen jälkikuvana. Selittämättömän selityksenä. Aika on jymähtänyt taaksepäin, vaikka se on mahdotonta; sitä voi katsoa rakenteissa, ei muualla.

    Kosken vesi syöksyy mereen kuin värjätty puuro. Muuan elokuvanäyttelijä kavereineen haluaa purkaa padon, jotta taimenet pääsevät tätäkin reittiä ylöspäin, pieniin puroihin kutemaan. Jos pato puretaan, rakentamalla rakennettu historia säilyy muistikortin biteissä, ei muualla.

Kyösti Salovaara, 2021.

Toisessa kuvassa satumaisen korea silta huokuu joutilaisuutta.

    Kuvaa katsova tajuaa välittömästi, että siltaa ylittävät ihmiset eivät ajattele joutavia koska ovat lomalla, nauttivat joutilaisuudestaan, ainakin hetken, pari viikkoa, kenties vain viikonlopun.

    Silta on loputtomien lähtemisien ja palaamisien symboli.

    Aina kun ylität sillan, riemu valtaa mielen. Olet menossa jonnekin… olipa silta missä tahansa, olipa se minkä näköinen tahansa, olipa sen rakentanut roomalainen "insinööri" 2000 vuotta sitten tai Otaniemestä 20 vuotta sitten valmistunut insinööri.

    Silta jähmettää kaikki ajat.

    Mutta kuvassa oleva kaunis silta häivyttää ajan, aivan samalla tavalla kuin Po Chü-i astuessaan pihalle mieli joutavasta tyhjentyneenä. Kuvan silta ei ole tarkoitettu hyötykäyttöön ellei joutilaisuudesta nauttiminen ole hyödyllistä sekin, mutta jos sekin on hyödyllistä, se ei sittenkään täytä vaatimusta mielenrauhasta, kaiken joutavan syrjään laittamisesta.

    Hyödyttömään ryhtyminen muuttuu hyödylliseksi.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kolmas kuva on aika huono, epäonnistunut.

    Se ei oikeastaan johdu kamerasta eikä napin painajasta.

    Maisemasta puuttuu keskipiste, oleellinen. Siinä olevaa ei saa mitenkään kultaiseen leikkaukseen. Oikeastaan siitä puuttuu aika, siis se minkä kultainen leikkaus saattaisi tuoda ilmi.

    Kuvan ottaja seisoo entisen Laajasalon öljysataman ”raunioilla”. Kuvan oikeaan reunaan jää näkymättömiin uuden asuinalueen, Kruunuvuorenrannan talot, joita kohoaa pian myös öljysataman ”raunioille”.

    Jos kuvaa jaksaa tihrustaa, lahden takaa näkyy Helsingin ”komea” silhuetti, ainakin tuomiokirkon tornin sieltä löytää ja Katajanokan rantaan pysäköidyn jäänmurtajan. Silhuetin oikeassa reunassa näkyy kolme pilvenpiirtäjää. Siellä on Kalasataman uudisrakennuskohteet. Mutta hetkinen: eivätkö Hanasaaren hiilivoimalan piiput sojota oikeastaan kuvan kultaisessa leikkauksessa? Mielenkiintoista: siinä menneisyyden synnit valaisevat nykyhetken tekopyhän. Kun katsetta siirtää piipuista vasempaan, kuvasta löytää tuhruisen Kallion kirkon tornin.

    Tämä mitätön merenlahti, sen olematon estetiikka, puhkeaa muutaman vuoden päästä uudenlaiseen kukoistukseen. Öljylaivojen sijaan meren yli rakennetaan kaunis silta raitsikoille ja jalan ja pyörällä kulkeville. Menneisyys yhdistetään nykyisyyteen, jota ei vielä ole. Kun se on, menneisyys katoaa. Silloin sitä ei enää ole tässä muodossa, tihruisena kuvana.

    Uusi silta, kaunis kuin koru, alkaa tässä kuvassa Korkeasaaresta, jostain tuolta Hanasaaren piippujen vasemmalta puolelta. Se ylettyy meren yli kuvan oikeaan reunaan, sinne minne ei nyt näe mutta minkä voi kuvitella.

    Kun silta on valmis, ei tarvitse miettiä kultaisen leikkauksen puutetta ottaessaan kuvaa Kruunuvuorenselältä. Ne jotka elävät, ottavat valokuvia raitsikan ikkunasta. Sillalta näkee merelle, mereltä näkee sillalle. Mutta jos mereen ruskeana hyökynä iskevän kosken pato puretaan, sitä ei näe kukaan. Upea muuttuu mitättömäksi, pikkusieväksi.

    Kuinka kauan raitsikkasilta kestää? Onko sillä yhtä pitkä ajan kaari kuin roomalaisella sillalla - tuhansia vuosia?

Palataan alkuun vaikka se meni jo.

    ”Kuulehan nyt, George Frost.” JP Koskinen kirjoitti romaanissa Haukansilmä. ”Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa.” Sitten Koskinen lisäsi konkreettisen ohjeen: ”Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle.”

    Mutta kuka pystyy olemaan ajattelematta?

    Ihmisen mielen alituinen kirous on sinä, että ajatus on aina kolme askelta edellä tai viisi jäljessä. Joutavan puhdistaminen mielestä edes hetkeksi, silloin kun viileä tuuli kohisee pitkissä puissa ja kuun kalpeat säteet osuvat mustiin runkoihin, on niin vaikeaa että tekee mieli luovuttaa ja ryhtyä suunnittelemaan jotakin erittäin tärkeää, minkä aikoo toteuttaa jos ei huomenna niin ensi viikolla kuitenkin ja joulukuussa viimeistään.

    Aika nauraa partaansa, ellei satu olemaan sukupuoleton.

Kyösti Salovaara, 2021.
Entinen öljysäiliö on ajan taidetta.