Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.