Muodon vuoksi

[pulinaa taloista ja tauluista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan uimahalli - pystyssä mutta käyttökiellossa
heinäkuussa 2024.

 

Tällä hetkellä keskitytään enemmän Helsingin silhuettiin kuin yleisön tarpeisiin. Keskitytään ulkoisiin puitteisiin enemmän kuin sisältöön.

- Arkkitehti Pedro Aibéo Helsingin Sanomissa, 2025.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Arkkitehti Adolf Loos, 1930.

Tallustellessaan kaupungissa näkee pintoja ja muotoja, suoria viivoja ja perspektiiviin vaipuvia katu-uomia. Mitä pintojen takana on, jää enemmän tai vähemmän arvoitukseksi.

    Talojen ja katujen näkeminen on samaa kuin katselisi tauluja taidemuseossa tai jonkun asunnon seinälle. On muotoa. Sisältö on arvattavissa mutta ei tiedettävissä.

   Tavallisena tallustelijana uskallan lainailla vastuuttomasti muiden ajatuksia. Niiden viisaampien.

    Niin kuin Jean-Paul Sartren, joka sanoi, että merkityksiä ”ei maalata eikä niitä sävelletä”. Muodot ja sävelet vetoavat tunteisiin, eivät järkeen. ”Maalari on mykkä”, Sartre kirjoitti 1940-luvulla. ”Hän esittää erään kurjan asumuksen, siinä kaikki: jokaisella on vapaa valta nähdä siinä mitä haluaa.” 

    Nähdessäni kadun vieressä talon pinnan, sen muodot, sen värit, voin kuvitella talon sisään mitä tahansa, millaista elämää tahansa. Tai, niin kuin Sarte sanoo: ”Mutta entä maalari, joku sanoo, jos hän tekee taloja? Aivan, täsmälleen, hän tekee niitä, toisin sanoen hän luo kankaalle mielikuvatalon eikä talon merkkiä. Ja näin ilmaantunut talo sisältää todellisten talojen koko monimerkityksisyyden.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967 ja 1976.)

Onko kaikki tallustelijan näkemä pelkkää symbolia ja epämääräistä metaforaa, jostakin minkä hän aavistaa mutta mistä hän ei lopulta tiedä juuri mitään?

    Espanjassa on El País -lehden mukaan kiistelty siitä, mikä on parasta espanjalaista taidetta. Historioitsija Miguel Ángel Cajical väitti radio-ohjelmassaan, että Pablo Picasson maalaus Guernica on Espanjan tärkein maalaus. Elokuun kolmantena päivänä tunnettu espanjalainen kirjailija Arturo Pérez-Reverte vastasi väitteeseen sosiaalisessa mediassa sanomalla, että ”siinä missä Picasso maalasi meille Guernican, Goya maalasi meidän sielumme”.

    Pérez-Reverten mielestä Picasso siis esitti vain oman näkemyksensä kun taas Goya on maalannut kankaalle koko espanjalaisen kulttuurin.

    On kai itsestään selvää, ettei ”parasta” eikä edes ”tärkeintä” espanjalaista maalausta pystytä määrittelemään, koska kaikkien määrittelijöiden näkemykset ovat subjektiivisia. Sitä paitsi jokainen näkee muodot, viivat ja värit omasta kokemuspiiristään käsin.

    Muodon ja sisällön pulmaa - jos sellainen on taidepuheen oleellinen kysymys - kelpaa lähestyä Alex Matsonin tavoin hieman mystisesti rinnastamalla maalauksen romaanien muotoon. ”Tauluakin”, Matson kirjoitti, ”voidaan katsella kahdella eri tavalla: voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää. Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää. Ja vaistomaisesti tämän kyllä tajuaakin jokainen arvostelija, mutta ei kyllin selvästi.” (Matson: Romaanitaide. Tammi, 3.p 1969.)

    Miten kirja luetaan vain kirjana eikä sellaisena, että se kertoo jotakin jostain? Sen kun tietäisi.

 
 

Kyösti Salovaara, 2025.

Tapiolan uimahalli purettuna
sunnuntaina 17.8.2025.
Valkoinen rakennelma on 2000-luvun peruskorjauksessa
syntynyt uudisosa.

Tallustan taiteesta todellisuuteen. 

    Arkkitehti Aarne Ervi (1910-1977) voitti Espoon kauppalassa sijaitsevan Tapiolan keskustasuunnitelman vuonna 1954. Keskustaan rakennettiin sittemmin suorakulmainen keskusallas, jonka toiselle reunalle kohosi 1965 Ervin suunnittelema uimahalli. Suurine keskusaltaalle avautuvine ikkunoineen siitä tuli pääkaupunkiseudun toiseksi vanhin uimahalli.

    Keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin kirkko, toiseen kulmaan konttoripilvenpiirtäjä, jonka ylimmässä kerroksessa sijaitsi tunnettu ravinto. Uimahallia vastapäätä sijaitsee hotelli, ja keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin 1980-luvulla Arto Sipisen suunnittelema kulttuurikeskus.

    En tiedä sisältyivätkö nämä rakennukset Ervin suunnitelmaan, mutta jos sisältyivät, niiden yhteisyydessä voi nähdä jonkinlaista vertauskuvallisuutta ja historiallisen perspektiivin viivoja.

    Tapiolan uimahalli on viime päivinä saanut mediassa näkyvästi huomiota. Varsinkin Helsingin Sanomissa toimittajat ja poliitikot ovat kauhistelleet nähdessään, että Ervin suunnittelema rakennus on purettu kokonaan. Sehän piti peruskorjata eikä rakentaa alusta pitäen uudestaan, kauhistelijat sanovat.

    Ervin uimahalli on (oli) hieno paikka uida ja viettää aikaansa. Mutta sen rakenteet eivät kestäneet aikaa. Se peruskorjattiin 2000-luvun alussa, mutta korjaus meni pieleen, joten hallin käyttö lopetettiin vuonna 2016, jonka jälkeen on käyty keskustelua mitä Ervin rakennukselle pitää tehdä: korjata uudestaan vain rakentaa tilalle aivan uusi uimahalli.

    Nyt sitten eräänlaisella sanallisella tempulla Museovirasto saatiin hyväksymään hallin purkaminen ja ikään kuin peruskorjauksena sen rakentaminen kokonaan uudeksi rakennukseksi.

    Miksi tässä olisi jotakin ”mätää”? Miten tämä loukkaa Aarne Ervin arkkitehtuurista perintöä? Vai loukkaako mitenkään?

Suomessa rakennuksiin suhtaudutaan mustavalkoisesti, ne joko ovat kauniita tai pelkkää modernia ”paskaa”. Täällä ei myöskään suvaita, että uudet talot rakennetaan vanhan ajan näköiseksi. Uuden pitää aina näyttää uudelta.

    Suomalainen arkkitehtuurikeskustelu rakastaa muotoja ja pintoja, kaupunkien silhuetteja eikä sitä mitä talojen sisässä on.

    Tehdäänpä ajatuskoe.

    Talojen rakentamiseen ei aina löydy rahaa silloin kun sen rakentaminen pitäisi aloittaa.

    Jospa 1960-luvulla olisi käynyt niin, että Espoon kauppalalla ei olisikaan ollut rahaa rakennuttaa Aarne Ervin suunnittelemaa uimahallia. Rakennuspiirustukset olisi taltioitu kaupungin arkistoon odottamaan aikoja parempia. (Muuten, Alvar Aallolle kävi juuri noin saksalaisessa Essenin kaupungissa. Hän voitti oopperatalon suunnittelun 1950-luvun lopulla. Ooppera, jota pidetään saksalaisen kielialueen parhaana, valmistui vasta 1980-luvun lopulla, Aallon jo kuoltua 10 vuotta aikaisemmin.)

    Vuodet kuluivat, Espoosta tuli kaupunki, joka kasvoi huimaa vauhtia, lähiöitä ja etiöitä syntyi espoolaisiin metsiin ja pelloille ja lopulta jopa metro ylettyi meren rantaa myötäillen kaupungin läntisiin osiin.

     Nyt kaupungilla oli vihdoin rahaa ryhtyä rakentamaan Tapiolaan uimahallia. Arkistosta kaivettiin Aarne Ervin suunnitelma, sen pohjalta tehtiin modernia tekniikkaa hyödyntävä rakennussuunnitelma ja uimahalli toteutettiin täsmälleen sen näköiseksi kuin Ervi oli suunnitellut.

    Kysymys kuuluu, tai paremminkin tavallisen tallustelijan väite kuuluu: eikö tämä näin vuonna 2025 rakennettu uimahalli olisi aivan yhtä paljon Aarne Ervin uimahalli kuin oli se rakennus joka kohosi keskusaltaan reunaan vuonna 1965 ja joka mätäni paikalleen alle 60 vuodessa?

Ervin suunnittelema uimahalli mätäni Tapiolassa alle 60 vuodessa käyttökelvottomaksi.

    Syksyllä 2023 ajelimme omalla autolla Provencessa Etelä-Ranskassa. Poikkesimme katsomaan erittäin suosittua turistikohdetta Pont du Gardin akveduktia Vers-Pont-du-Gardin kaupungin lähellä. 

    Roomalaiset rakensivat sillan ja sen ylimpään ”kerrokseen” vesiuoman ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Nîmesin kaupunki (Nemausus roomalaiseen aikaan) sai näin vettä suihkulähteisiinsä, kylpylöihinsä ja koteihinsa 50 km päästä. 

    Uskotaan että roomalaisten rakentama ”vesikanava” oli käytössä jopa 600 vuotta - kymmenen kertaa kauemmin kuin Tapiolan uimahalli. Roomalaiset osasivat todellakin rakentaa kestäviä rakennelmia, varsinkin siltoja.

    Kun tallustelija katselee Pont du Gardin akveduktia ja ihmettelee sen massiivista ”kauneutta” ja ikuiselta tuntuvaa kestävyyttä, hän ei tietenkään voi tietää, kuinka paljon akveduktia on aikojen saatossa kunnostettu ja korjailtu. Kuinka monta vesisillan kivistä on todellakin roomalaisen rakentajan käsin leikkaama noin 2000 vuotta sitten? 

    Muodon vuoksi kannattanee sittenkin nähdä vaivaa.

              

Kyösti Salovaara, 2023.

2000 vuoden ikäinen Pont du Gardin akvedukti
syyskuussa 2023. 

Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.

Katoamispisteen kadottaminen

[viisastelevia viivoja]

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie keskellä Espanjaa.

Kaksi miestä keskustelee intensiivisesti ikkunapöydässä päät toisiaan kohtaan kumartuneina.

    Kahvilan ikkunasta näkyy katu ja sitä reunustavat talot, tyypillinen kaupunkimainen perspektiivi.

    Eletään vuotta 1908 tai sinne päin. Istutaan Pariisissa tai jossain muualla, kenties etelässä Pyreneiden tuntumassa.

    ”Taide ei ole kyennyt kehittymään 400 vuoteen”, Georges sanoo, ”koska sillä on pakkomielle perspektiiviin, se on silmän oikkuja. Katoamispiste. Se vetää kaikkea poispäin katsojasta.”

    ”Olet oikeassa”, Pablo innostuu. ”Meidän on pantava katoamispiste katoamaan.”

    Georges ilahtuu tajutessaan, että hän on löytänyt sielunveljen kapinalliselle taidekäsitykselleen.

    ”Meidän on tehtävä muutakin kuin haastettava perspektiivisäännöt”, Pablo jatkaa kiihkeästi. ”Kaikki säännöt. Valot, värit ja muoto on kyseenalaistettava. Revimme kaiken kappaleiksi ja luomme uudenlaisen maalauksen!”

    Ja niin tapahtuu. Vuosina 1908-1912 Georges Braque (1882-1963) ja Pablo Picasso (1881-1973) ”luovat” uudenlaisen, mullistavan taidesuunnan, kubismin, siinä hengessä mitä kahvilassa suunniteltiin. Jonkin aikaa he maalaavat vuorotellen teoksia, joista ei välttämättä erota kumpi oli maalannut minkäkin.

Edellä toistettu vuoropuhelu on National Geographic Channelin esittämästä tv-sarjasta Genius: Picasso.

    Tapahtuiko kubismin ”perustaminen” faktisesti tuolla tavalla kahvilan ikkunapöydässä, ei ole tärkeää. Oleellista on taiteilijoiden manifesti uudenlaiselle maalaustavalle, jossa perspektiivi ja muut perinteisen kuvan ”säännöt” kumotaan. Tuliko ”manifesti” ennen taideoksia? Ehkä tuli, ehkä ei, mutta noilla alussa lainatuilla sanoilla heidän teoksiaan voi katsoa ja yrittää ymmärtää.

    Piti löytää jotakin uutta. Se oli ajan henki.

    Vähän ironista on, että rikkoessaan normaalitavan katsoa maisemaa ja ihmistä perspektiivissään, Picasso väitti pyrkivänsä näkemään oleellisen todellisuudesta. Ei ole muuta lähtökohtaa kuin todellisuus, hänen kerrotaan sanoneen. Miten tuohon lähtökohtaan istui sitten se, että hän pirstoi maalauksissaan ihmishahmon ja uhrasi syvyyden, tilavuuden, tunnelman, perspektiivin ja värit jonkinlaisen ”puhtaan” todellisuuden esittämiseksi?

    Onko ristiriitaista puhua todellisuudesta kun haluaa esittää sen aivan epätodellisena maalauksena?

    Kubismi ei kopioi eikä jäljittele luontoa, ei näe sitä sillä tavalla kuin ihminen näkee luonnon ja itsensä siinä, vaan esittää (ehkä) kaikki puolet katsoa maisemaa yhtä aikaa, kaikkialta kuin ”jumala”.

    Kun Picasso sanoi, että ”me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut todellisuuteen”, Picasson ja aikalaiskubistien maalauksia katsova tietysti huudahtaen kysyy: Mikä sitten on tuo puhdistettu todellisuus joka kubismin tauluissa näkyy? Miksi meidän näkemä todellisuus ei kelvannut taiteilijoille?

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun - perspektiivi tilassa ja ajassa:
Picasson ystävistä Braque ja Apollinaire haavoittuivat
ensimmäisen maailmansodan taisteluissa vakavasti.

Noukin pakinan ympärille sieltä täältä otettuja valokuvia, joissa perspektiivi on voimakkaasti läsnä - tilan tuntu. Ne on otettu eritasoisilla digipokkareilla eikä tarkoituksena ole pitää niitä minkäänlaisina taideteoksina.

    En ota kantaa siihenkään, miten todellisuus ”pitäisi” maalaustaiteessa kuvata, jäljitellen vai abstrakteina viisastelevina viivoina, joten maisemista näppäillyt kuvat ei millään muotoa haasta Picasson tai Braquen tai kenenkään taiteilijan näkemystä maailman kuvaamisesta.

    Mutta Braquen ja Picasson lähtökohta tuntuu periaatteessa kummalliselta, paitsi tietysti siinä että taiteilijoiden piti menestyäkseen ”keksiä” jotakin todella uutta.

    Eikö tilan näkeminen perspektiivissä, ole ihmisen aivoihin evoluution mukana kehittynyt synnynnäinen, rakenteellinen ominaisuus? Ja jos on, miksi todellisuutta, tilaa, kuvaavassa kaksiulotteissa maalauksessa tuo perimmäinen ominaisuus, aivojen luoma ”illuusio” tilan syvyydestä tulisi hävittää?

    Kuvittelevatko taiteilijat, että vähentämällä informaatiota, he pystyvät kertomaan (kuvaamaan) ”enemmän”? Jos pystyvät, mitä se ”enemmän” on? Enemmän todellisuutta jossa on vähemmän informaatiota? Vai Picasson sanoin: oleellisen.

    Mutta kun näkemästämme ottaa tilavaikutelman pois, mitä jää?

    ”Miksi havaitsemme vain kolme tilaulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden”, Stephen Hawking kysyi. Varmaa vastausta ei ole, mutta kaksiulotteisessa maailmassa elämä saattaisi olla mahdotonta, ja toisaalta jos ulottuvuuksia olisi kosolti enemmän, maailmankaikkeus ei kenties pysyisi kasassa.

    Halusivatko Picasso ja Braque maalauksillaan kertoa ettei maailma pysy kasassa? Että ihminen hajoaa? Että elämä on mahdoton juttu? Tai että ainakin taiteilijan kuvaamana se on mahdotonta!

Kyösti Salovaara, 2014.
Taidemuseon porstua Strasbourgissa -
kauneus on väriä ja tilaa.

Eikö ihminen oppinut selviytymään maailmassaan juuri perspektiivitajun avulla?

    Tilan ja etäisyyden funktio auttoi metsästäjää. Kun varhainen ihminen vaelsi pitkin metsiä ja lakeuksia, hänen piti oppia arvioimaan etäisyyksiä. Siksi maalla oli helpompi kulkea kuin merellä – avoimella ulapalla ei ole perspektiiviviivaa jota seurata.

    Kun katsoo oheisia valokuvia, aivoissa virittyy jotakin voimakasta, sillä perspektiivi kiehtoo, viettelee mukaansa. Haluaa nähdä tai ainakin kuvitella mihin tie vie, mitä vuorten takana avautuu, mitä tapahtuu kun pitkospuut kääntyvät metsikön taakse.

    Seuratkaapa jotakin, melkein mitä tahansa elokuvaa ja sen kameraa: eikö alati toistuvat kamera-ajot perspektiiviin ole se käsittämätön, melkein kiihottava voima, joka tempaa katsojan tarinan sisälle?

    Mutta, juuri tämänkaltaista perspektiivin tunteellista ja vaiston herättävää viettelyä Picasso ja Braque ehkä tahtoivatkin vastustaa. Maalauksen katsojaa ei saa päästää kuvittelemaan mitä kaukana on, mitä kaikkea maalauksen kuvasta saattaisi johtua ajattelemaan. Ei, katsoja piti melkein väkivaltaisesti pysäyttää kuvan pintaan: siinä on kaikki eikä sen takana mitään!

    Tahtoiko Picasso nujertaa katsojan uteliaisuuden kuvan pintaan, koska avautuva uteliaisuus ennen pitkää johtaisi muualle kuin mitä Picasso halusi kuvallaan kertoa?

Kyösti Salovaara, 2003.
Perspektiivi Rooman suuruuteen, fyysinen ja henkinen.

Mitä maalaus ylipäätään pystyy sanomaan?

    Jos se jäljittelee todellisuutta, maisemaa, ihmistä siinä, onko se enemmän kuin todellisuus, maisema, ihminen? Vai pelkästään erivärinen katse?

    Jos maalaus kubistisen kuvan tavoin rikkoo kaiken palasiksi, ja kerää ne sillä tavalla yhteen että tilan voi nähdä kaikista suunnista yhtä aikaa ja ihmisenkin monessa hahmossa, onko sekään enemmän kuin todellisuus? Vai oleellisesti vähemmän?

    Tässä houkuttelee etsiä selitystä Jean-Paul Sartrelta, jonka mielestä ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”

    Vaikka en ole ihan varma mitä Sartre ”sitoutumisella” tarkoitti – hän ei kaiketi tarkoittanut niin triviaalia asiaa kuin vaikkapa liittymistä kommunistiseen puolueeseen – niin jatketaanpa hieman pidemmälle.

    ”Huono maalari yrittää tyypitellä”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? ”Hän maalaa Arabin, Lapsen, Naisen; hyvä maalari tietää, ettei Arabia sen enempää kuin Proletaariakaan ole olemassa todellisuudessa eikä hänen kankaallaan. Hän esittää työläisen – jonkun työläisen. Entä mitä ajatella jostakin työläisestä? Lukemattomia ristiriitaisia asioita. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet ovat siinä, kankaaseen liimautuneina, äärimmäisen samanarvoisina: jokainen voi itse valita. Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestriteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle? Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”

Kyösti Salovaara, 2017.
Myös nymfin käsivarsi elää perspektiivissä.
Aleksanteri III:n silta Pariisissa.

Ilmeisesti kaiken eläväisen voi selittää monella tavalla, niin monella että ristiriitoja ei pääse pakoon kuin sulkemalla silmänsä ja peittämällä korvansa, ja sittenkin ajatukset jäävät jäljelle.

    Ja ilmeisesti yksikäsitteistä ei ole muu kuin kuolema eikä siitäkään voi olla varma.

    Yrittivätkö Picasso ja Braque ilmaista maalauksillaan merkityksiä? Vai halusivatko he nimenomaan julistaa sovinnaisen näkemistavan rikkoessaan, ettei maalaus koskaan voi sisältää merkitystä? Halusivatko he sanoa, että oleellista on lopulta todellisuuden, maailman ja ihmiselämän merkityksettömyys?

    Kubismi syntyi vakaumuksesta, että ympäröivän tilan hahmottaminen miljoonien vuosien evoluution kehittämällä tavalla, aivojen kyvyllä kuvitella perspektiivi ja vetää viiva omista varpaista kaukaiselle vuorijonolle niin että viivan merkityksen tajuaa, on perinpohjin liian sovinnainen tapa siirtää näkemänsä maalaukseen, taideteokseen.

    Tämä kapinallisuus on periaatteessa helppo ymmärtää. Uutta etsiessä vanha pitää kumota.

    Mutta jos aivot toimivat evoluution ohjauksella, entisen jalostetun kokemuksen valikoimana, mitä kubismi tarjosi tilalle? Oliko se sittenkin eräänlaista lobotomiaa? Yritys puhdistaa aivot siitä missä ne toimivat parhaiten?

    Taiteilijat loivat uudenlaisen kuvan. He väittivät, että siinä on oleellinen häivähdys todellisuudesta. Kuitenkin, jos ihmiskokeessa joku kasvatetaan tynnyrissä täysi-ikäiseksi ja viedään modernin taiteen museoon ja seisotetaan Picasson ja Braquen maalausten eteen ja kysytään mitä hän ymmärtää todellisuudesta katsellessaan ensimmäisiä ikinä näkemiään maalauksia, vastaus saattaa yllättää.

    Madridin Reina Sofia -museossa voi seisoa tunnin Picasson Guernican edessä eikä sittenkään tajua Espanjan sisällissodasta yhtään enempää kuin museoon astuessaan - ei vaikka tietäisi mihin tapahtumaan Guernican verilöyly liittyy.

    Tie jatkuu vuorille eikä pääty sinne missä se näyttää katoavan. Katoamispiste on aivoissa, ei todellisuudessa. Utelias seuraa pitkospuita kunnes katoaa männikön taakse. Hän katoaa silmistämme mutta ei maailmasta.

    Merkityksiä ei piirretä eikä sävelletä.

    Jäljelle jää... sanoja!

Kyösti Salovaara, 2018.
Pitkospuut Pyhtäällä - katoavan viivan arvoitus.

>>>>>>

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.

Arianna Stassinopoulos Huffington: Picasso – Nero ja Paholainen. (Picasso – Creator and Destroyer, 1988.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 1989.

Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.

    Muistatko mistä tulit?

    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?

    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.

    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.

    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.

    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.

Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.

    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.

    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?

    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.

    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?

    Kello on noin 12:00.

Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.

    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.

    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.

    Sitten yhtäkkiä: Taxell!

    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.

    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?

    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.

    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.

   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.

   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”

   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.

   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.

Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.

    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?

   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.

    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.

    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.

    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.

Suomennos vuodelta 1981.

Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.

    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.

    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.

    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.

    Sanoin että en muista lukeneeni.

    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!

    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.

    Jassoo!

    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.

    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?

    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.

Suom. 1954.

    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”

    Olihan se luettu.

    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?

    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.

Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.

    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.

    Kesä on tunnetta, ei järkeä.

    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.

    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.

    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.

    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.

    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.

    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.

    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.

   Kesän lämpö kaikkosi.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.

Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.

    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.

    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.

    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.

    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?

    Vapaus elämän vankina on suhteellista.

    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.

    Odottaa... kunnes joku muistaa... 

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.

_____________________________