[kun
muisti pätkii]
![]() |
Kyösti Salovaara, 2017. Kansantaidetta Korppoossa. |
Lennä,
lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.
Muistatko
mistä tulit?
Jutellaan
taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?
Taivaan
värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää
kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.
Otat
valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun
nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on
erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.
Valokuva veteen
ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä
tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi
huomata.
Maisema
on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.
Kolme
miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen
aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston
lähestyessä.
Ohitetaan
kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.
Ryhdytään
puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan
eminenssin nimi olikaan?
Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin
yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit
aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.
Muistan
miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?
Kello
on noin 12:00.
Illalla
kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan,
muistan nimen.
Olen
ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi
tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.
Kai
sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai
ensi vuonna jos hengissä ollaan.
Sitten yhtäkkiä:
Taxell!
Christoffer
Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.
Miten
voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa
näkee mielen silmin mutta ei nimeä?
Verkko
lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla
kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.
Taivaan
värit tuulessa iltaruskon aikaan.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2017. |
Muistot
ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan
vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän,
kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan
Molekyyleistä muistiksi.
Muistot
ovat siis mennyttä ja nykyistä.
”Muistot
ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”,
Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden
vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme
sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”
Muistot
ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.
Kirjailija
ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä
kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.
Rosen
mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.
Etsin
kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen
kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?
Tutkimusten
mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja
lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta
sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten
hahmoja.
Ehkä
hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut
tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa
nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa
miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.
Muisti
ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei
muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen,
tullakseen toimeen, selviytyäkseen.
Steven
Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin
ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja
alas, sinne ja tänne”.
![]() |
Suomennos vuodelta 1981. |
Juoksuttaa
neulaansa sinne ja tänne.
Pari
viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka
hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.
Tuli
puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.
Tietenkin
olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme
ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras
suljetun huoneen arvoitus ikinä.
Sanoin
että en muista lukeneeni.
No
tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!
En
tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain
muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin
nimellä.
Jassoo!
Kotona
sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John
Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä
julkaistua.
Ai
että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?
Ryhdyin
”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka
Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen
lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.
![]() |
Suom. 1954. |
Kolme
ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin
sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että
hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden
kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”
Olihan
se luettu.
Olen
nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin
pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta,
että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja
1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin,
bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen
vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen
vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään
englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä
pitkään 1930- ja 40-luvuilla?
Ehkä
unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä
analysoimaan.
Muistot
ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.
Taide
luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee
menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja
lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja
lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on
julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on
kuva tai sana, merkki.
Kesä
on tunnetta, ei järkeä.
Tämän
tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.
Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien
teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän
maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina
viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen
huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista
on mahdoton ottaa kiinni.
Jos
kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.
Korppoon
Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin
(1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi
Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.
Westerholmin
kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa
hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset
kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta
kaikella on paikkansa ja sanottavansa.
Westerhomin
maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista
kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka
tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla.
Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on
kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.
Oikeastaan
on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin
maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä
talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.
Kesän
lämpö kaikkosi.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2017. Tapsa, Jaakko ja Westerholm - muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen. |
Värejä,
tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.
Tervapääskyt
kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois.
Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.
Samaan
jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.
Samoihin
muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun
aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä
kaikki elämän tulkintaa joka päivä.
Hauki
päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan
että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas
kuin koru.
Kun
katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa,
huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko
elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja
iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?
Vapaus
elämän vankina on suhteellista.
Maisema
jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka
sitä ei kukaan lukisikaan.
Odottaa... kunnes joku muistaa...
![]() |
Kyösti Salovaara, 2017. Vapauden kutsu. |
_____________________________