Sikoruokapönttö

[ja unohtamisen harmillinen ”ihanuus”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Hyviin tapoihin ei kuulu aloittaa kirjoitusta kysymyksellä.

    Aloitan kuitenkin.

    Mitä muistamme kun me muistamme?

    Tähän lisään rinnalle kysymyksen: Mitä me tiedämme kun tiedämme?

    Mutta koska haluan panna paremmaksi, heitän point blank inhorealistisen kysymyksen: Mitä muka tiedämme kun me muka tiedämme jotakin?

    Puutarhuri kertoi radiossa, että viime kesänä ei tarvinnut vetää kasteluletkuja Helsingin kaupungin puutarhoihin, koska satoi koko ajan.

    Entäpä viisi vuotta sitten? Millainen kesä silloin oli? Tai muistatko miten aurinko paistoi kesällä 1994? Entä elokuun yhdeksäntenä vuonna 1978?

    Kuluvaa kesää päivitellessä muistan, että ensi viikolla tai seuraavalla tervapääskyt lentävät Suomesta pois.

    Viime kesänäkin muistin, mutta oliko silloin Suomessa tervapääskyjä juuri lainkaan?

Jaakonpäivänä Aloma Rodríguez pohdiskeli El País-lehdessä, miksi ihminen muistaa hyvin missä paikassa ja millaisessa asussa ja millaisessa tunnelmassa hän luki jotakin tiettyä romaania, mutta ei muista paljoakaan lukemastaan, siitä millainen juoni kirjassa oli ja millaisia ihmisiä sen ympärille oli punottu.

    Rodríguez lainasi jutussaan amerikkalaisia lehtiä ja muistamisesta tehtyjä tutkimuksia. Hän päätyi ajatukseen, että lukeminen on eräänlaista narsismia: se kertoo meille myöhemmin millaisia ihmisiä olimme, kun löysimme jonkun tekstin luettavaksi. Usein muistamme fyysisen suhteemme teokseen, mutta emme muista mitä kirjassa oikeastaan kerrottiin.

    Muistamisen, tai pikemminkin unohtamisen ongelma on siinä, että luettua pitäisi palauttaa yhä uudestaan mieleen ensimmäisen vuorokauden aikana, jotta siitä jäisi pysyvä jälki aivoihin. Ja kuinka moni meistä tekee tuota ”palauttamista” luettuaan kaunokirjallisen teoksen? Jos haluat muistaa mitä olet lukenut, mieti sitä yhä uudestaan nimenomaan sillä hetkellä kun olet unohtamassa sen.

    Rodríguezin jutussa oli mielenkiintoinen havainto tv-sarjojen katsomisesta. On huomattu, että ne jotka katsovat jotakin sarjaa vaikkapa kerran viikossa, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka katsovat sen (jostakin lähteestä) pötköön vaikkapa yhden päivän aikana.

    Väitetään, että kaunokirjallisuus opettaa lukijansa empaattiseksi, ymmärtämään toisia ihmisiä.

    Miten se on mahdollista, jos ihminen unohtaa useimmiten lukemansa 24 tunnin sisällä? Narsismi toki lukemalla vahvistuu, kuten edellä todettiin.

Ilmainen ei tietenkään ole ilmaista, mutta leikitään että on.

    The Guardian-lehti haastatteli muutama päivä sitten israelilaista historiantutkijaa Yuval Noah Hararia, joka on noussut tiedettä popularisoivien kirjoittajien huipulle parilla kirjallaan, joista ensimmäinen käsitteli ihmisen menneisyyttä ja toinen tulevaisuutta. Kolmas, nykyhetkeen paneutuva teos on juuri ilmestymässä.

    Haastattelussa Harari kritisoi kuvitelmaamme, että olemme vapaita yksilöitä ja sanoi, että ilmainen tiedonvälitys on erittäin vaarallista. Hänen mielestään ihmiset kuvittelevat ajattelevansa ja tuntevansa pelkästään oman sisäisen mielensä ehdoilla, vaikka nykymaailmassa ajatukset ja tunteet tulevat manipulointikoneiston kautta ulkoapäin. Koneisto tietää mitä sinun tulee ajatella. Ihminen luulee ajattelevansa, vaikka ei ajattele vaan toistaa muualla ajateltua.

    Siksi ilmainen media on Hararin mielestä vaarallista; se on vastuutonta manipuloidessaan miljoonien mieltä. Media, varsinkin ilmainen media pyrkii vain herättämään huomiota totuudesta välittämättä. ”Me maksamme mielellämme laadukkaista vaatteista, ruoasta ja autoista”, Harari totesi ja kysyi: ”Miksi emme halua maksaa laadukkaasta informaatiosta?”

    Tuttua puhetta, eikö vaan?

    Ironia on siinä, että haastattelu julkaistiin ”ilmaisessa” laatulehdessä, sillä Guardianilla ei ole (verkossa) maksumuuria, ja taatusti lehti on laadukkaampi kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat.

    Toki säätiön julkaisemalla Guardianilla on taloudellisia vaikeuksia. Lehti kertookin nettisivuillaan, että 800 000 lukijaa tukee sitä vapaaehtoisesti. Minäkin tuen muutamalla kympillä vuosittain, koska ilmaisen käyttämisestä tulee huono omatunto. Se johtuu siitä, että tietää ettei mikään ole lopulta ilmaista.

Kyösti Salovaara, 2018.

Onko maailma siis muuttunut? Onko nykyihminen jotenkin eri tavalla ulkopuolisen manipulaation kohteena kuin aikaisemmin? Mitä manipulaatiota papit ja paavin lähettiläät kirkoissa aikoinaan harjoittivat?

    Umberto Eco sanoo Laurent Binetin romaanissa Kuka murhasi Roland Barthesin? että "Ateenan kaupunkivaltiossa oli kolme tukipilaria: gymnaasi, teatteri ja retoriikkakoulu. Viihdeyhteiskunnassamme on yhä merkkejä tästä kolmijaosta, sehän nostaa julkimoiksi kolmenlaisia ihmisiä: urheilijoita, näyttelijöitä (tai laulajia, antiikin teatterissa se oli yksi ja sama) ja poliitikkoja.”

    Econ mukaan kolmas kategoria on tähan asti ollut kaikkein vahvin, koska se edellyttää kaikkein tehokkaimman aseen eli kielen hallintaa. Ja kielen hallinta on aina ollut politiikan keskeinen haaste, Eco jatkaa, myös jo feodaaliaikana. Niinpä Machiavelli ”selittää ruhtinaalle, että ihmisiä ei hallita voimalla vaan pelolla, eikä se ole sama asia: pelko syntyy siitä, kun puheella hallitaan voimaa. Allora, se joka osaa puhua, kykenee herättämään pelkoa ja rakkautta ja on käytännössä maailman valtias!”

    Pelon herättäjä on maailman valtias!

Ilmainen ja maksettu media kipittävät usein rinnakkain kuin kaksi pässiä saman tolppaan kiinnitettyinä. Niiden väliltä on vaikea etsiä vastakohtaisuutta, erimielisyyttä

    Yle julkaisi kyselytutkimuksen muovipusseista.

    Siinä 37 % suomalaisista halusi kieltää muovipussit kaupan kassoilta.

    Ihmiset olivat ilmeisesti pelästyneet kuvia, joissa muovijätteiden pyörre kiertää valtamerellä itseään kuin hirvittävä uudenlainen roskaversumi.

    Tosiasiassa Suomessa muovipussit eivät päädy mereen, vaan kierrätykseen tai polttolaitokseen (vantaalaiset saavat ”ilmaista” energiaa). Mutta pelästytetty ihminen ei osaa ajatella asioiden mittakaavaa, ei suhteuttaa määriä todellisuuteen eikä miettiä omaa käyttäytymistään suhteessa globaaliin käyttäytymiseen.

    Tanskalaisen tutkimuksen mukaan kangaskassia pitää käyttää kauppakassina 7000 kertaa ennen kuin se on ekologisempi valinta kuin kerran käytetty muovikassi. Jos käyt kaupassa kolme kertaa viikossa, niin vasta 45 vuoden päästä alat ”suojella” luontoa kangaskassillasi. Onkohan se ehjä vielä silloin? Kuinka monta kertaa pesit sen 45 vuoden aikana ja tuhlasit energiaa?

    Ylen tutkimuksessa hätkähdytti eniten ihmisten asenne: kielletään muilta se mitä itse emme halua! Tällä ei ole mitään tekemistä järjen tai järkevyyden kanssa.

    Kielletään se mitä en itse pidä tärkeänä. Kielletään sitä mitä itse paheksun. Kielletään se mistä en itse välitä.

    Kielletään muut kuin Minä!

Sikoruokapönttö sijaitsi "keskipihan" reunalla, roskalaatikon vieressä. 32 asunnon puutaloyhteisössä Kotkan saarella, Museokadulla Sapokan äärellä, puutalojen välissä molemmilla ”keskipihoilla” oli oma sikoruokapönttönsä ja roskalaatikkonsa.

    Sikoruokapönttö oli peltitynnyri ja siinä oli jonkilainen kansi, ei kovin tiivis. Pönttöön kaadettiin ruoantähteet semmoisenaan. Vieressä olevan lautarakenteisen roskalaatikon kansi oli yhtä harva. Lautojen välistä pilkotti roskikseen kannettuja tavaroita.

    Sikoruokapöntön ja roskalaatikon (josta löytyi ”aarteita”) vierellä ja äärellä lapset viettivät paljon aikaa, me pojat 50-luvulla. Siellä näki rottia ja matoja ja valkoisia toukkia ja ties mitä. Sikoruokapöntön kansi piti avata, jotta pääsi kauhistumaan: Hyiiii! Haju kestettiin miehekkäästi. Ja kun silmäluomeen sitten ilmestyi näärännäppy, äiti tivasi vihaisesti: ”Olitsiä taas leikkimäs roskalaatikol?”

    Sikoruokapöntöt tyhjennettiin kun ne olivat täynnä liejuisen limaista ”sapuskaa”. Ne kuljetettiin hevosen vetämillä kärryillä kunnalliskodin sikalaan.

    Muistanko muka oikein? Oliko kunnalliskodissa sikala?

    Viisikymmentäluvun meininki haisi pahalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.

    Muistatko mistä tulit?

    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?

    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.

    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.

    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.

    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.

Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.

    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.

    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?

    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.

    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?

    Kello on noin 12:00.

Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.

    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.

    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.

    Sitten yhtäkkiä: Taxell!

    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.

    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?

    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.

    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.

   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.

   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”

   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.

   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.

Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.

    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?

   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.

    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.

    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.

    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.

Suomennos vuodelta 1981.

Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.

    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.

    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.

    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.

    Sanoin että en muista lukeneeni.

    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!

    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.

    Jassoo!

    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.

    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?

    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.

Suom. 1954.

    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”

    Olihan se luettu.

    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?

    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.

Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.

    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.

    Kesä on tunnetta, ei järkeä.

    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.

    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.

    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.

    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.

    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.

    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.

    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.

   Kesän lämpö kaikkosi.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.

Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.

    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.

    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.

    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.

    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?

    Vapaus elämän vankina on suhteellista.

    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.

    Odottaa... kunnes joku muistaa... 

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.

_____________________________

Kymmentä vaille kuusi

[muisti-kuva-runoja]

                                                               Kyösti Salovaara 1973.
Kotkan kauppahalli, suljettu.

Vuosi alkaa lupaavasti. Tarkoituksenani oli keskittyä pakinassa aivan toisaalle kuin mitä nyt kirjoitan.

    Joskus käy niin. Suuntaat yhtäälle, päädyt toisaalle. Omasta halusta, eksymättä tai päätenkauten harhaillen.

    Ajattelin nimittäin muistamista. Tämä ”teema” tuli esille kahdesta kirjailijaelämäkerrasta, joista toisen olen lukenut, toinen odottaa lukemista.

    Adams Sismanin John le Carré -elämäkerta (2015) on laaja kuin mikä. Teoksen esipuheessa Sisman valottaa monivuotisen urakkansa periaatteita. Hän kertoo kuinka haastatteli tuntikausia le Carréa (oik. David Cornwell) Hampsteadissa ja luki hän papereitaan Cornwallissa ja kuinka heidän välilleen kehittyi luottamuksellinen suhde. Mutta sitten Sisman toteaa, että pitää olla varuillaan ennen kuin uskoo mitä le Carré sanoo; kaikki ei pidä paikkaansa, joskus ihminen, myös kirjailija, muistaa väärin. Sisman ottaa esimerkiksi kuinka le Carré kertoi päätymisestään opettajaksi Etoniin ”tarinan”, joka ei mitenkään voinut pitää paikkaansa. Kirjailija muisti väärin, dokumentit paljastivat totuuden.

    Frederick Forsythin muistelmateoksen The Outsider (2015) luin nopeasti; Forsyth on mainio kirjoittaja, joka osaa tehdä asiatekstistäkin jännittävän, niin kuin myös hänen jännitysromaaniensa dokumentaarisuus todistaa. Muistelmakirjan alaotsikkona on ”elämäni juonittelujen maailmassa”. Forsythillä on kummallinen, osin kiehtova tapa ja taito kirjoittaa jännitys pois juuri siitä hetkestä kun toiminnan pitäisi alkaa.

    Forsythiä lukiessa tuli mieleen ei niinkään se, mitä hän (ehkä) muistaa väärin kuin se että mitä kirjailija jättää sanomatta ja sen jälkeen, että miksi hän jättää kertomatta sen mitä ei sano. Juonitteluista saamme vähän kuvaa, mutta millainen ihminen ja millainen kirjailija niiden paineesta syntyi, se jää arvattavaksi. 
    Forsyth korostaa muistelmissaan - tai mitä hän nyt sitten muisteleekin - toimittajan ja kirjailijan roolia yhtäältä yhteisön jäsenenä ja toisaalta sen ulkopuolisena tarkkailijana. Forsyth sanoo, että naamion takaa kirjailija (ja toimittaja) osallistuu, on seurallinen ja kulkee mukana, mutta samaan aikaan pitäytyy ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei  saa koskaan luopua skeptisyydestä eikä paljastaa itseään.

    Onko Forsyth tarkoituksella ”outsider” myös muistikuviinsa nähden?

”Muistot ovat kestävin ominaisuutemme”, aloitti englantilainen molekyylibiologi Steven Rose teoksensa Molekyyleistä muistiksi vuonna 1992.

    Hämmästyttävintä on, jos Rose on oikeassa, että ihminen ei oikeastaan unohda mitään, kaikki aivoihin tallentunut pysyy siellä hyvässä huomassa koko elinajan, siitä huolimatta että solut uusiutuvat moneen kertaan ja aivosolujen väliset yhteydet syntyvät ja katkevat tuhansia tai miljoonia kertoja.

    Mutta vaikka mikään ei häviä, muistaminen on silti joskus vaikeaa, toisinaan mahdotonta ja mikä kummallisinta, usein pelkkää toiveajattelua siitä mitä kenties on tapahtunut, siitä mitä todennäköisesti olisi voinut tapahtua. Tosi ja fiktio sekoittuvat ihmisen päässä oudolla tavalla muistikuviksi.

    Elämä on fyysis-biologinen retki jostakin johonkin.

    Onko biologisen perustan hyväksyminen ristiriidassa hengen, sielun, ajattelun lumovoiman kanssa?

    ”Voimmeko olla sopusoinnussa itsemme kanssa”, Rose kysyi, ”jos tunnustamme, että syvimmät, pyhimmät tunteemme, meissä asuva rakkaus toisia kohtaan ja maailmankaikkeuden ihmettely, perustuvat myös päämme sisällä olevien hermosolujen välisten yhteyksien kaavioihin ja niissä virtaavaan sähköön, tiettyjen proteiinien synteesiin ja toisten hajoamiseen?”

Jotakin tällaista, tähän suuntaan ajautuvaa oli tarkoituksenani pohdiskella, kevyesti niin kuin loppiaisen aikaan sopii.

    Teemaa miettiessäni muistin, että otin 1970-luvun alkupuolella valokuvan Kotkan kauppahallista hieman ennen kuin se purettiin. Ajattelin että tuo kuva sopii ”värittämään” muistamista käsittelevää pakinaa.

    Kun sitten etsin valokuvan kotialbumista, huomasin että olin kirjoittanut runon kauppahallin purkamisesta hallista ottamani valokuvan viereen, ja kun selasin albumia löysin sieltä monta runoa tuon vuoden (1973) valokuviin liittyen.

    Valokuvat ja runot ovat faktaa, eivät fiktiota – sillä tavallako pitäisi ajatella?

    En ole aivan varma, sillä se mikä näkyy, saattaa peittää todellisuuden jota on enää mahdoton tavoittaa, ja kun niin on, itse valokuvakin muuttuu fiktioksi, melkein.

    Yhtä kaikki, en voi vastustaa kiusausta ”julkaista” kahta valokuva-runoa alkaneen vuoden ensimmäisessä pakinassani. Eräänlaisia muistikuvia, sanakuvia, kuvasanoja – nämä.

Ensimmäiselle runolle annan nyt jälkiviisaasti nimen: ”Kauppa ja kirkko”.

    Kuvat Kotkan kauppahallista ja kreikkalaiskatolisesta Pyhän Nikolaoksen kirkosta, joka valmistui vuonna 1801, on otettu keväällä 1973, niin oletan ja päättelen. Niihin liittyvän runon lienee kirjoitin seuraavan kevättalven aikana, koska runossa kerrotaan, että kauppahalli on purettu. 

    Jokainen Kotkassa koulunsa käynyt tietää, että Krimin sota liittyy Kotkaan ikävällä tavalla. Englantilaiset sotilaat nimittäin hävittävät Kotkansaarelta melkein kaiken rakennetun Krimin sodan melskeissä, mutta Pyhän Nikolaoksen kirkon he säilyttivät, jostakin syystä.

    Kotkan kauppahalli valmistui 1800-luvun lopussa. Sen suunnitteli, Wikipedian mukaan, ”tunnettu helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjerna", joka todennäköisesti otti L:n muotoiselle rakennukselle mallia Tukholmasta Östermalmin kauppahallista.

    Kotkalaisessa puheenparressa riitti kun sanoi, että tavataan "hallin kulmalla". 1970-luvun alussa kauppahallin toiminta hiipui ja kuvan ottamishetkellä 1973 se oli jo suljettuna. Niinpä kaupunki vuokrasi hallin tontin Keskolle, joka eräänä yönä, faktisesti tai legendan mukaan, purki sen tammi-helmikuun vaihteessa 1974, jotta punaista tiilirakennusta ei ehdittäisi suojella. Muistelen että purkamista edelsi jonkinmoinen keskustelu kauppahallin tulevaisuudesta ja mahdollisesta tuhosta.

    Valokuva-albumiin kirjoittamassani runossa otin kantaa Keskon toimintaan.

    Toinen runo on kesäinen kuvaelma Kymijoen rannalta heinäkuulta 1973. Sille annan tänään itseironisen nimen ”Pieni kirjailija Pernoossa”.

Kauppa ja kirkko

Jotta jumalat eivät

        janoaisi

        jättivät imperiumin

sotavoimat katolisen kirkon

       rauhaan

       ja hävittivät maalliset

                         rakennelmat

                         ja unelmat

       huomisesta.

Mikä kuvaa paremmin

        markkinatalouden lakeja:

                         monopolisoitumista

                         vapaan kilpailun rautaista

                         päätepistettä

Kuin kauppahallin väistyminen

       kaikenkäsittävän

       superliikkeen tieltä

                           tietymättömiin?

                                                                               R.S. 1973.
Pyhän Nikolaoksen kirkko, Kotka.

Pieni kirjailija Pernoossa

Kerran kesällä leikittiin

suurta kirjailijaa, suurien puiden

peittäessä auringon, suurien oksien

tarjotessa viileän suojan

koneelle

kivellä kuusen vieressä

kevyellä kenttätuolilla

istuttiin jalat kippurassa kirjaimia

näppäiltiin kieli keskellä

suuta.

Ja aurinko heitteli varjoisia

säteitä näppäimille

pienemmille kirjailijoille sinisen taivaan

alapuolella,

heitteli kultaisia säteitä

liehuville hiussuortuville

ja päässä taistelivat Marlowet ja

                            Mike Hammerit.

Kivellä sammaleen päällä

jyskytteli kirjoituskone

sanoja kuin halvoista kirjoista

          viikkolehtilyhytkertomuksista,

leikittiin kirjailijaa

kerran kesällä, kuusen alla auringossa.

                                                                                                                                 R.S. 
Pernoo kesällä 1973.

______________________________________________________________

Frederick Forsyth: The Outsider. My Life in Intrigue. C.P. Putnam's Sons, 2015.
Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi. (The Making of Memory, From molecules to mind, 1992.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 1994.
Adam Sisman: John le Carré. The Biography. Bloomsbury, 2015.