Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.

    Muistatko mistä tulit?

    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?

    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.

    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.

    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.

    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.

Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.

    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.

    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?

    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.

    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?

    Kello on noin 12:00.

Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.

    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.

    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.

    Sitten yhtäkkiä: Taxell!

    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.

    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?

    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.

    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.

   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.

   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”

   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.

   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.

Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.

    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?

   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.

    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.

    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.

    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.

Suomennos vuodelta 1981.

Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.

    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.

    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.

    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.

    Sanoin että en muista lukeneeni.

    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!

    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.

    Jassoo!

    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.

    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?

    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.

Suom. 1954.

    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”

    Olihan se luettu.

    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?

    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.

Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.

    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.

    Kesä on tunnetta, ei järkeä.

    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.

    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.

    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.

    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.

    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.

    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.

    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.

   Kesän lämpö kaikkosi.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.

Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.

    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.

    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.

    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.

    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?

    Vapaus elämän vankina on suhteellista.

    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.

    Odottaa... kunnes joku muistaa... 

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.

_____________________________