torstai 3. elokuuta 2017

Selvää kuin vesi

[eli itsepetoksen kehät]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Palaan jatkuvasti samaan kysymykseen.
    Kumpi kiehtoo enemmän, todellisuus vai sen tulkinta?
    Koska todellisuudelle ei mahda mitään ja se on mitä on, niin kenties tulkinta on kiehtovampaa, sillä se muuttuu. Tämä kuulostaa resignoitumiselta, elämän katsomoon siirtymiseltä. Sitäkin se voi olla.
    Sanojen kanssa pitää olla varuillaan. Luonnontieteet esittävät faktoja, eivät mielipiteitä. Toki niissäkin tieto kasvaa ja käsityksen tarkentuvat. Tieteessä ei tulkita todellisuutta vaan esitetään faktat ja niiden väliset lainalaisuudet. Eduskunnan kokoonpano, parlamentaariset voimasuhteet eivät vaikuta luonnontieteen ”paljastamiin” faktoihin.
    Taloustieteeltä, historiantutkimukselta, sosiologialta ja ihmistieteiltä ylisummaan puuttuvat luonnontieteeltä edellytetyt kovat faktat ja niiden pysyvyys. Ihmistieteet tulkitsevat maailman ja ihmisen välisiä suhteita, jotka muuttuvat alinomaa: Eilinen "hyvä" saattaa tänään olla "pahaa".
    Kirjoitan kuistilla, harvinaista herkkua tänä kylmänä kesänä. Tervapääskyjä ei kuule, niitä on harvassa ja kohta nekin, jotka eivät tänä kesänä viitsineet edes lentää Suomeen, palaavat takaisin lämpimään.
    Poutapilvet lipuvat lounaasta koilliseen. Ripustin pari lakanaa narulle kuivumaan. Voisi kuvitella että tänään ei sada, mutta mistä sen tietää, eihän täsmäsäätä kukaan pysty ennustamaan luonnontieteellisellä tarkkuudella. Liian paljon muuttujia, liian paljon yllätyksiä, liian herkkiä prosesseja – todennäköisyyksien loputon sokkelo.
    Valkoiset kumpupilvet ovat kuitenkin faktaa, silmin nähtyä.


Sanotaan että totuus on selvää kuin vesi.
    Mutta mikä yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä on totuus? Siis semmoinen mikä ei pala tulessakaan? Ovatko lait esimerkiksi ihmisen yläpuolella? Vai ovatko nekin vain monimutkaisesta elämästä kirjoitettuja tulkintoja? Moraali on vielä hankalampi käsite – onko siitä muuta modernia sanottavaa kuin toistaa Mooseksen kymmenen käskyä?
    Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulkinnan suhdanteet vaihtuvat ja muuttuvat, vaikka asioiden substanssi näyttää pysyvän muuttumattona. Puhujat vaihtavat roolia, puhe jatkuu samanlaisena.
    Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kriittinen vasemmisto vastusti devalvaatioita, koska ne köyhdyttivät köyhiä ja rikastuttivat rikkaita. Tänään monet vasemmistolaiset taloustutkijat kaipavaat heikon markan ja devalvaatioiden aikaa. Miksi – en ymmärrä.
    Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla vasemmisto kritisoi lainkäyttöä omaisuudensuojan ylenmääräisestä vahvuudesta. Koettiin että perustuslakiin tarrautuminen ehkäisee järkevät reformit.
    Tänään kriittinen vasemmisto tukeutuu perustuslakiin ja sen konservatiivisiin tulkitsijoihin, perustuslakifundamentalisteihin, estääkseen reformit, esimerkiksi soten valinnanvapausajatuksen.
    Siitä ei ole kauaa kun oikeistolaista virkamieskuntaa syytettiin edistyksen jarruttamisesta. Tänään kriittinen vasemmisto syyttää porvarihallitusta siitä, että se yrittää saada virkamieskunnan tottelemaan ”poliittista ohjausta” eikä toimimaan omin päin. Onko demokratia vain silmänlumetta? Itsepetosta?
    Mikä on muuttunut? Todellisuus vai tulkinta?
    Saako pelipaidan vaihtaa tuulen kääntyessä?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.


Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista”, aloitti Paavo Kastari vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö.
    Rohkeaa puhetta – ainakin tänään, vuonna 2017.
    Poliittiselle seitsemänkymmentäluvulle tuollainen ajatus mahtui paremmin.
    Selailen kirjoituksia, kuistilla istuen, kumpupilvet lipuvat lounaasta koilliseen, muuttuva maailma pilvien alapuolella kuin entinen maalaus. ”Vihreä helvetti”, ylisuuriksi kasvaneet puut ja pensaat ympäröivät tuoliani niin ettei kohta valonsädekään läpäise lehvästön muuria.
    Valtiosääntö, perustuslaki, ihmisoikeudet – ”hyvän” ihmisen ja yhteisön tulkintaako?
    Vuonna 1990 Ralf Dahrendorf kirjoitti pitkän ”kirjeen” puolalaiselle ystävälleen, joka oli pohdiskellut miten totalitaarinen Itä-Eurooppa tuodaan demokratian piiriin ja sitä, miten sosialismin parhaat puolet (jos sellaisia oli) voitaisiin edelleen säilyttää markkinataloudessa.
    Dahrendorf ei uskonut, että juuri mitään siirrettävää löytyisi. ”Perustuslaillisen politiikan käsittein en valitettavasti taida erottaa ainoatakaan”, hän sanoi. ”Teidän valtiomuotoihin kirjatut ja paljon mainostetut sosiaaliset oikeudet eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne on kirjoitettu.”
    Dahrendorf otti esimerkiksi perustuslakiin kirjoitetun ”oikeuden työhön”. Se ei koskaan voi estää työttömyyttä. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”
    Täystyöllisyyden tavoittelu kuuluu hyvään poliittiseen ohjelmaan mutta ei lakitekstiin. Sitä paitsi, Dahrendorf lisäsi, ”oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.
    Kun yliopistojen professorit kampittivat kesäkuussa hallituksen aikeen monipuolistaa terveyspalvelujen tarjontaa, joku muisti että Suomen perustuslakiin nämä ”sosiaaliset oikeudet” kirjoitettiin aikanaan DDR:n (Itä-Saksa) mallin mukaisesti.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


Samalla heinäkuun viikolla julkaistiin kaksi merkittävää pääkirjoitusta perustuslakiin ja sen tulkintaan liittyen.
    Ville Pernaa myönsi Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 21.7 professorien olevan siinä oikeassa, että hallitus halusi määritellä (siirtää) sote-laeilla viranomaisten ja yhtiöiden välistä rajaa. Se tarkoittaisi vähemmän viranomaisten tuottamia palveluja ja enemmän yhtiöiden tuottamia palveluja, joita julkinen valta valvoo ja rahoittaa.
    Asiantuntijat eivät hyväksyneet rajan uudelleen määrittelyä, sen siirtämistä.
    ”Mutta kenen pitäisi päättää, missä menee viranomaistoiminnan ja yritystoiminnan välinen raja?” Pernaa kysyi. ”Perusoikeusjuristien vai kansan valitseman eduskunnan ja sen enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen?”
    On kummallista, että vasemmisto ja vihreät antavat päätösvallan juristeille, joita kukaan ei ole valinnut demokraattisesti päättämään kansalaisia koskettavista asioista. Kun Pihtiputaalle ei ole varaa rakentaa raitiotietä, se pitäisi tasapuolisuuden nimissä kieltää Helsingistäkin – vain miten Osmo Soininvaara tätä dilemmaa onkaan kuvannut.
    Pernaa puolestaan sanoi, että yhteiskunnan uudistamisessa rima on hilattu korkeammalle kuin koskaan – mahdottomiin. ”Nykykriiteereillä peruskoulu-uudistuskin olisi tainnut kaatua perusoikeuksien vastaisena.”
    Valtiosääntökeskustelu on politiikkaa.
    Niinpä vasemmalla harjoitetaan melkoista älyllistä itsepetosta, aivan kuin historiaa ei olisi olemassakaan.
    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti rohkeni pääkirjoituksessaan 20.7 tunnustaa, että politiikkaahan tämä kaikki on. Enkä moiti lehteä siitä. Mutta miksi tätä ei uskalleta tunnustaa kaikilla foorumeilla, myös eduskunnassa? Eikö ole poliittista itsepetosta piiloutua asiantuntijoiden pöksyihin?
    Demokraatin pääkirjoittaja totesi, että kritiikki perustuslakiasiantuntijoita kohtaan tulee hämmästyttävän usein samasta osoitteesta: kokoomuksen ja elinkeinoelämän lobbareilta. ”Jostakin syystä”, pääkirjoitus jatkui, ”poliittinen vasemmisto tuntuu antavan asiantuntijoille lähinnä kiitosta.”
    Sitten pääkirjoittajan oivallus:
    ”Ovatko professorit korostuksiltaan lähempänä vasemmistoa vai onko oikealla vaikeuksia sulattaa bisneksen kannalta kiusallisia perusoikeuksia? Molemmissa voi olla perää.”
    Näin professorien puolueettomuuden kaapu repäistiin auki kuin ahvenen vatsa: perustuslakijuristeria on selvää politiikkaa!


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


Itsepetokseen kuuluu kiistää ilmiselvä pyrkimys vaikuttaa politiikkaan kieltämällä poliitiikka.
  Tämähän on populismia, mutta nyt sitä harjoittavat toverit vasemmalla vihreiden kannustamina.
    Sanon vielä uudestaan: poliitikan tekeminen on sallittua, jopa toivottavaa. Koska kaikki yhteiskunnallinen on poliittisen toiminnan tulosta ja sitä pitää arvioida erilaisten pyrkimysten tuotoksena, niin miksi tuo poliittinen luonne pitäisi kieltää?
    Eikö ole huijausta vedota ”asiantuntijoihin” päätöksissä, jotka ovat loppujen lopuksi aina poliittisia, ei yhteen totuuteen perustuvia? Päätökset voivat toki olla huonoja, mutta niiden huonoutta tai hyvyyttä ei voi lukea perustuslaeista eikä muistakaan laeista.
    Paavo Kastari kirjoitti 1977, että perusoikeudet ovat pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja näin kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehittymistä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”
    Ei siis mitään uutta auringon alla?
    Toki meiltä löytyy myös älyllisesti kriittisiä tutkijoita, jotka ymmärtävät positionsa – sen mitä asiantuntemus tarkoittaa ja mitä ei.
    Taloustieteen professori Roope Uusitalo määritteli Helsingin Sanomien haastattelussa hyvän talouspolitiikan sanomalla, että se perustuu faktapohjaiseen tietoon, realistisiin käsityksiin ja demokraattisiin päätöksiin.
    ”Kun arviointineuvosto [jonka puheenjohtajana Uusitalo toimii] arvosteli hallitusta verotuksen pois sulkemisesta julkisen talouden sopeutuksen keinovalikoimasta”, Uusitalo muisteli, ”Stubb totesi, että päätös oli enemmistöhallituksen tekemä poliittinen valinta. Minulle se tarkoitti, että pölinät pois, tutkijalla on vain yksi ääni demokratiassa, ja hyvä niin.”


Nyt pilviin kasvaa harmaita kumpuja.
    Ei kai kohta taas sada? Jokohan lakanat ovat kuivuneet?
    Mieleen tulee heiveröinen ajatus: kuvastaako tämä perustuslakiasiantuntijoihin kritiikittömästi vetoaminen uudenlaista merkantilismin aikaa? Paluuta menneisyyteen, yhden totuuden aikaan – totuuden jonka määrittelivät papisto ja aatelisto ja kenties omaa etuaan ajava kauppaporvaristo?
    Kun soten valinnanvapautta kritisoivat toimittajat, poliitikot ja yliopistojen professorit - jotka eivät itse koskaan käytä julkista perusterveydenhoitoa, koska heille kuluu työterveyshuollon ansiosta pääsy yksityiselle lääkäriasemalle heti kun niskaa pakottaa tai päästä huippaa - sanovat ettei julkisilla verovaroilla saa rahoittaa kansainvälisten yrityksien toimintaa Suomessa, niin tietävätkö he kuinka paljon esim. julkisen infrastruktuurin kustannuksista maksetaan ulkomaisille yrityksille, suoraan tai välillisesti? Suomeen ei hankita esimerkiksi yhtään isompaa, ja tuskin pientäkään, IT-sovellusta ilman että suuri osa siihen kulutetusta verorahasta valuu kansainvälisille ”bisnesmiehille”.
    Itsepetoksen kehät kiertyvät meihin kuin elämänlanka omenapuun rungolle.
    Uusi kotikutoinen merkantilismi!
    Siitäkö populismi ja nationalismi löytävät itselleen talouspoliittisen ohjelman? Onko se myös kriittisen vasemmiston ja vihreän liikkeen unelma ei-globaalista maailmasta?
    Selvää kuin vesi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Refelections on the Revolutution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.
Demokraatti -lehti: Lainvalmistelun vaivoista ikuisuuskysymys. Demokraatti, 20.7.2017.
Antti Järvenpää: Nuorten koulutus huolettaa – Roope Uusitalo nostaisi oppivelvollisuusiän 18 vuoteen ja sallisi lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille. Helsingin Sanomat, 29.7.2017.
Paavo Kastari: Suomen valtiosääntö. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki, 1977.
Ville Pernaa: Vain täydellinen olisi kelvannut. Suomen Kuvalehti, 21.7.2017.

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia pohdiskeluja. Näitä minäkin olen tykönäni paljon miettinyt. Nämä asiat eivät ole yksioikoisia, vaikka populistit usein niin väittävätkin.

    On tärkeää nähdä ero esimerkiksi luonnon- ja ihmistieteiden olemuksissa. Samoin tosiasioiden ja arvojen välillä. On hyvä tiedostaa asioiden monimuotoiset suhteet. Vasta sitten voi jotenkin järkevästi tulkita todellisuutta. Tämän populismi usein unohtaa.

    Populismilla ei liene yleisesti hyväksyttyä, yksinkertaista määritelmää, mutta yleensähän sillä tarkoitetaan suosion tavoittelua yksinkertaistetuilla, tunteisiin vetoavilla ja jopa valheellisilla väitteillä. Populistit itse tosin nykyisin pyrkivät määrittelemään sanan sisällön positiivisemmin, ikään kuin kyse olisi selkeäsanaisista todenpuhujista, mutta sehän on hölynpölyä.

    Minäkin olen päätynyt sille kannalle, että nykyinen perustuslaki ja sen tulkinta kaipaisivat jonkinlaista fiksaamista. Ei tunnu oikealta, että poliittisiin ratkaisuihin on niin ratkaiseva päätösvalta muutamalla perustuslakijuristilla, jotka hekin ovat vain ihmisiä, jotka tulkitsevat todellisuutta arvojensa pohjalta.

    Kyöstin mainitsema Osmo Soininvaara on todennut jotain sellaista, että hän iloitsi aikoinaan suuresti uudesta perustuslaista, mutta on nyt havainnut siinä harmillisia valuvikoja, jotka haittaavat järkevää päätöksentekoa.

    Näin ajattelee fiksu, ei-populistinen poliitikko, joka osaa katsoa asioita laajemmin kuin vain oman puolueensa ohjelman kannalta. Todettakoon vielä selvyyden vuoksi, että tällaisia poliitikkoja on kaikissa puolueissa, kuten myös niitä toisenlaisia.

    VastaaPoista
  2. Suurista uudistuksista.

    takimag.com/article/the_appeal_of_inherited_power_theodore_dalrymle/print#ixzz4oKwCt0II

    hh

    VastaaPoista
  3. Jos tähän kokonaisuuteen yrittää suhtautua huumorilla, pitää vain ihmetellä, että kun kansanedustajat ovat säätäneet pari vuotta sitten jonkin lain, ja haluavat muuttaa sitä nyt myöhemmin, niin tarvitaan juristeja kertomaan, mitä he ovat aikaisemmin päättäneet ja ohjeistamaan sen miten lakia saa muuttaa tai ei-muuttaa! Joten kysymys kuuluu, tehdäänkö eduskunnassa päätöksiä täysin sielun ja järjen voimin ja tietoisena sitä, mitä tehdään.

    VastaaPoista