Läpinäkyvästi

[käsipohjaa]

Kyösti Salovaara, 2018. (*)

Auringonpaisteessa väreilevän pinnan alla kivipohja loistaa kuin kaunis koru.

    Vesi on läpinäkyvää, kirkkaimmillaan hajutonta ja mautonta. Vaikka se ei ole periaatteessa minkään näköistä, se luo vedenalaiselle rantakivikolle uudenlaisen ilmeen. Hiekkaisessa kohdassa aaltojen pienoiskuva. Rantaan ajautuneet roskat kuin viimeisellä rannalla.

    Ihminen on aina rannalla, vaikka purjehtisi meren yli. Merelle ei jäädä asumaan. Urheat seikkailijat haaveilivat toisenlaisista rannoista ja kun löysivät ne, tekivät niistä samanlaisia.

    Päivästä toiseen vesi hioo kiviä ja kallioita. Veden kirkastamat kuviot muuttuvat.

Vesi on elämän alku ja loppu, elämän voimaanpanija.

    Mutta jos vesi ei toisaalta ole mitään, ei haise, ei maistu eikä oikein näykään, miten se voi luoda elämää?

    Seuravaaksi kysytään mitä elämä sitten on? Eihän sitäkään näe eikä sitä voi maistaa, sekin on väreilevä pinta jonka läpi näkyy ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kiviä rantasorassa.

    Luonnossa vesi ei ole aivan puhdasta. Siinä näkyy ja maistuu ympäristön ainekset. Onko ihmisen elämä samanlainen heijastuma, sekään ei ole ihan puhdas, ei ihan mauton paitsi sitten kun prosessi loppuu.

    Elämä on pelkkä sana, kaikki muu sitten toimintaa.

Lapset uivat käsipohjaa ennen kuin oppivat.

    Mitä aikuiset uivat?

    Yleisradio itsesensuroi Herra Heinämäen suositun lastenohjelman.  Siinä on kai nykyiseen maailmaan kuulumaton intiaanihahmo.

    Vieläköhän Tex Willereitä saa myydä divareissa? Vai joko suvaitsevat ovat kiertäneet niissäkin mustan pensselin kanssa?

    On cool asua vapaamielisessä Suomessa.

    Herra Heinämäen kiellon sai aikaiseksi yksi ihminen twitterissä. Hän tuntui olevan ylpeä pystyessään vaikuttamaan Ylen ohjelman sensurointiin. Niin taisi olla sekin bloggaaja, joka sai viime jouluna Stockmannin kieltämään omat tiernapoikansa sillä perusteella, että niissä valkoihoinen näyttelee neekeriä.

    Voi sitä kansallisteatterin näyttelijää joka joutuu esittämään murhaajan roolin!

    Suvaitsevaisuus ei nykyään tarkoita suvaitsevaisuutta.

    Vesi ei sittenkään ole aina hajutonta eikä mautonta. Joskus se haisee pahalle ja maistuu karvaalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vapamielisyys, liberaali elämänasenne on vähän kuin kirkas vedenpinta. Sitä joko on tai ei ole. Hercule Poirot sanoo tuoreessa elokuvassa: On oikeaa ja väärää eikä niiden välissä ole mitään!

    Erään tutkimuksen mukaan riittää kymmenen prosentin kokoinen ihmisryhmä ohjaamaan enemmistön mielipiteitä haluamaansa suuntaan, kunhan tuo ihmisryhmä toimii ehdottomasti, touhukkaasti ja militantisti ajamansa asian puolesta.

    Niin sanotut suvaitsevaiset käyttäytyvät tuolla tavalla. Mutta voiko suvaitsevaksi itseään sanova ja liberaalina itseään pitävä olla militantti jonkin asian puolesta? Määritelmän mukaan ei, mutta käytännössä kyllä, sillä sanathan eivät ole todellisuus vaan niiden tulkinta.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin Taloustutkimuksen kysely, jonka mukaan nukkuvat äänestäjät ovat pääosin konservatiiveja. Liberaalit äänestävät vaaleissa, konservatiivit nukkuvat.

    Tulos on hieman yllättävä, koska varsinkin vasemmistossa on aina valiteltu, että vaaleissa nukkuminen auttaa porvareita. Äänestysvilkkauden nousemista on pidetty vasemmiston kannalta hyödyllisenä. Tässähän on sisäänkirjoitettuna ajatus, että vasemmistolaisuus on jotakin radikaalimpaa (jopa liberaalimpaa?) kuin oikeistolaisuus.

    Mutta mitä mielipidekysely oikein tuo esille? Vastaajista ja kysyjistä?

    Siellä oli esimerkiksi tällainen väittämä: ”Yleisesti ottaen Suomessa poljetaan vähemmistöjen oikeuksia ja mennään liikaa heteronormatiivisen enemmistön ehdoilla.”

    Tutkimuksen tilaaja ja toteuttaja pitivät väittämän kanssa samaa mieltä olevia liberaaleina ja eri mieltä olevia konservatiiveina. Konservatiivi siis hyväksyi väittämän, että ”yleisesti ottaen Suomessa paapotaan liikaa vähemmistöjä ja unohdetaan tavallisen, kunnollisen työtätekevän kansalaisen oikeudet”.

    Provokatiiviset väittämät valottavat kysymyksen esittäjän ajatusmaailmaa: Hänen mielestään esimerkiksi Herra Heinämäen ja tiernapoikien kieltäminen ja tuomitseminen on varmaankin ”liberaalia”, niiden salliminen taas "konservatiivista".

    Onko tutkijoiden ja toimittajien ajatus kääntynyt päälaelleen?

    Mielellään tuon kyselyn tulosta haluaa pitää ”totena”, mutta tarkoitushakuiset väittämät murentavat sen pohjaa kuin laine, joka lyö kaiken säpäleiksi. Onko muutosta haluava ihminen konservatiivi vai liberaali - vai kumpaa tahansa? Ilmaisiko neuvostoliittolainen tai kuubalainen sosialismi esimerkiksi liberaalia ajattelua? 

    Nyt 2000-luvulla enemmistön pitää yhä useammin kysyä vähemmistöltä lupaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Vähemmistöjen harrastama tyrannia ei kuitenkaan ole liberalismia. Suvaitsematon suvaitsevaisuus on kielioppivirhe.

    Enemmistöjä on helppo ohjailla haluttuun suuntaan – eihän ne muuten enemmistöjä olisikaan.

    

Historian pinnalla vesi väreilee, pohjassa näkyy ikiaikaisia kuvioita, jotka yhä muuttuvat.

    Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Hän syntyi Trierissä Saksassa toukokuussa 1818 ja kuoli Lontoossa maaliskuussa 1883.

    Friedrich Engels, Marxin ystävä, työtoveri ja tutkimustyön rahoittaja piti puheen Marxin hautajaisissa Highgaten hautausmaalla. Hän tiivisti Marxin elämäntyön näin:

    ”Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset jopa uskonnolliset mielikuvat ovat kehittyneet ja josta niiden senvuoksi täytyy saada selityksensä – eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” (**)

    Marx oli vallankumouksellinen renessanssi-ihminen.

    Me tavalliset ihmiset uimme käsipohjaa naama pohjaan päin.

    Nyt aprikoin: Voisiko käsipohjaa uida myös selällään?

Kyösti Salovaara, 2018.

(*) Veden kuvat otettu 26.4.2018 Espoon Haukilahdessa, Mellsteninrannassa.

(**) Suomennos vuodelta 1938.

Ihmisen ahneus hyvään

[maaliskuun ensimmäisen mietteitä]

Colección del Museo Ruso, Malaga.

Bermejales, Granada, maanantaina.

    Sääennusteet lupasivat vesisadetta. Aurinko paistaa Bermejalesin tekoaltaan pintaan niin, että turkoosi vesi hehkuu kuin smaragdi.

    Vettä on vähän, hiekkaiset pohjasärkät muodostavat graafisia kuvioita, kuin taiteilijan suunnittelemana. Hiekkasärkän reunassa kahlaajat etsivät syötävää, koikkelehtivat ja räpyttelevät siipiään.

    Katsoja ei tajua seisovansa korkean padon reunalla. Veden vähyys luo oudon mittakaavan.

    Kauneus pettää. Vettä tarvittaisiin enemmän kuin pari espressokupillista.

    Ihminen on viisaudessaan tyhmä. Ahneus hyvään tuottaa pahaa.

    Aikoinaan lampaat olivat aatelistolle arvon mitta. Niitä ei edes syöty, kunhan kasvatettiin ja niiden annettiin pureskella maankamara karrelle, niin että eroosio vei mullan mereen. Samaan aikaan puut hakattiin laivojen rakentamiseksi ja Sahara kuivui autiomaaksi.

    Keskiviikkoillaksi luvattiin varmaa sadetta, enemmän kuin kaksi kuppia café soloa.
    Lämmin sade alkoi iltapäivällä ja jatkui Malaga-Sevilla futismatsin puoliajalle. Sevilla voitti pelin. Vettä saatiin ainakin kolme kahvipannullista.

La Tabacalera, Malaga, tiistaina.

    Pietarin venäläisen taiteen ”haarakonttori” Malagassa, Colección del Museo Ruso, sijaitsee entisessä tupakkatehtaassa. Nyt siellä on esillä sosialistisen realismin komeita maalauksia, joissa työ ja toveruus iskevät kättä toisilleen.

    Sosialistinen realismi – romanttinen itsepetos!

    Näissä tauluissa uhkeat venäläisnaiset poraavat metrotunnelia, tukevajalkaiset viljankorjaajat laulavat onnellisina saadessaan tehdä kolhoosille työtä, Lenin-setä seisoo, istuu ja kuuntelee kansan huolia, eräässä taulussa Lenin istuskelee nuotiolla erämaassa, kahvipannu porisee ja laukussa on evästä miehen miettiä maailman menoa. On myös suuren johtajan, Stalinin isällinen hahmo kansan parissa ja maailmanpolitiikan huippukokouksissa. Kuva on realistinen, valheellinen, toiveen ajatus.

    Oliko neuvostotaide poikkeus taiteen historiassa? Onko jossakin ”realistisempaa” taidetta kuin mitä sosialistinen realismi oli ollakseen? Mitä länsimainen moderni taide kertoo maailmasta ja ihmisistä – realistisen kuvan vai täysin vinoon vääristetyn? Jos vääristetyn, mikä sen sanoma ihmisen ahneudesta on?

    Sosialismista haaveileva neuvostomaa loi totalitaarisen diktatuurin. Yhteinen ”hyvä” oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä, juhlapuheista ja poliittisista sloganeista huolimatta.

    Neuvostoliitossa suunniteltiin, että Siperian joet käännetään juoksemaan toiseen suuntaan, kolhoosien peltojen kastelemiseksi. Espanjassa Francon aikana keskisen maan suuri, Atlantiin laskeva Tajo-joki kanavoitiin, jaettiin kahdeksi ja ohjattiin kastelemaan Murcian peltoja Välimeren rannalla. Nyt tuo joki Madridin lähellä on melkein kuivunut.

    Yhteinen ahneus tuottaa pahaa pyrkiessään hyvään.

Lenin seisoo, Lenin haaveilee, Lenin kuuntelee!
Colección del Museo Ruso.

Hyvinvointivaltio, Suomi, näinä päivinä.

    Hyvinvointivaltiossa yksilön ei tarvitse välittää muista ihmisistä, koska julkinen säästäminen (verot) vapauttaa hänet elämään ikiomaa elämäänsä. Hyvinvointivaltion kansalaisella on oma asia ajettavanaan, oma hyvä vaalittavanaan.

    Rusinoita kannattaa kerätä pullasta vaikka niitä ei löytäisikään.

    Kummallisia uutisia suomalaisessa hyvinvointivaltiossa.

    Vaikka työllisyys paranee kohisten, nuoret miehet eivät työllisty. Ilmeisesti kotona on kivempi loikoilla valtion ja kunnan tuella kuin liikaa pyrkiä omahyväiseen hyvinvointiin. Pieni rusina on makeampaa kuin korillinen kauraleipää.

   Vakiintunutta oikeudentajua koetellaan. Vakaumuksellaan kiihkoilevat saavat oikeudelta tukea. Ei tarvitse osallistua hyvinvointivaltion ”puolustamiseen”, ei edes hyvään sosiaalipalvelukseen. Saa makailla kotona ja toivoa tekopyhästi, että joku toinen estää vihulaista nousemasta maihin ja polttamasta kyliä ja kaupunkeja maan tasalle.

    Itsekäs, omahyväinen ahneus on käsittämätöntä, se on eräänlainen peilikuva neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin itsepetoksesta.

    Hyvinvointivaltio lähestyy jonkinlaista nurinkurista totaalista

järjestelmää. Yksilöt ostavat ”hyvinvointivaltion ajatuksen” ja käyttäyvät niin kuin he eivät olisi mitään velkaa tuolle ajatukselle.

    Samaan aikaan jo kaksivuotiaat lapset halutaan viedä ”yhteiskunnan” kasvatettavaksi. Myös 1930-luvulla kansallissosialistit yrittivät tehdä saksalaisista poikalapsista yhteiskunnan kasvattamia arjalaisia. Hyvinvointivaltio Suomessa ollaan toki tasapuolisempia, sillä täällä yhteiskunnan kasvatettavaksi halutaan sekä pojat että tytöt.

    Yhteinen ja yksityinen ahneus hyvään tuottaa jotakin pahaa, jota on mahdoton kuvailla.

    Mutta Granadan lähellä Bermejalesin tekoaltaan turkoosi vesi hehkuu kuin timantti ja Malagan venäläisessä museossa sosialistisen realismin värit kuuluttavat lujaa uskoa itsepetokseen, hyvään ajatukseen jota on mahdoton tavoittaa.

    Kuppi kahvia, kiitos!

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de los Bermejales.

Selvää kuin vesi

[eli itsepetoksen kehät]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Palaan jatkuvasti samaan kysymykseen.

    Kumpi kiehtoo enemmän, todellisuus vai sen tulkinta?

    Koska todellisuudelle ei mahda mitään ja se on mitä on, niin kenties tulkinta on kiehtovampaa, sillä se muuttuu. Tämä kuulostaa resignoitumiselta, elämän katsomoon siirtymiseltä. Sitäkin se voi olla.

    Sanojen kanssa pitää olla varuillaan. Luonnontieteet esittävät faktoja, eivät mielipiteitä. Toki niissäkin tieto kasvaa ja käsityksen tarkentuvat. Tieteessä ei tulkita todellisuutta vaan esitetään faktat ja niiden väliset lainalaisuudet. Eduskunnan kokoonpano, parlamentaariset voimasuhteet eivät vaikuta luonnontieteen ”paljastamiin” faktoihin.

    Taloustieteeltä, historiantutkimukselta, sosiologialta ja ihmistieteiltä ylisummaan puuttuvat luonnontieteeltä edellytetyt kovat faktat ja niiden pysyvyys. Ihmistieteet tulkitsevat maailman ja ihmisen välisiä suhteita, jotka muuttuvat alinomaa: Eilinen "hyvä" saattaa tänään olla "pahaa".

    Kirjoitan kuistilla, harvinaista herkkua tänä kylmänä kesänä. Tervapääskyjä ei kuule, niitä on harvassa ja kohta nekin, jotka eivät tänä kesänä viitsineet edes lentää Suomeen, palaavat takaisin lämpimään.

    Poutapilvet lipuvat lounaasta koilliseen. Ripustin pari lakanaa narulle kuivumaan. Voisi kuvitella että tänään ei sada, mutta mistä sen tietää, eihän täsmäsäätä kukaan pysty ennustamaan luonnontieteellisellä tarkkuudella. Liian paljon muuttujia, liian paljon yllätyksiä, liian herkkiä prosesseja – todennäköisyyksien loputon sokkelo.

    Valkoiset kumpupilvet ovat kuitenkin faktaa, silmin nähtyä.

Sanotaan että totuus on selvää kuin vesi.

    Mutta mikä yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä on totuus? Siis semmoinen mikä ei pala tulessakaan? Ovatko lait esimerkiksi ihmisen yläpuolella? Vai ovatko nekin vain monimutkaisesta elämästä kirjoitettuja tulkintoja? Moraali on vielä hankalampi käsite – onko siitä muuta modernia sanottavaa kuin toistaa Mooseksen kymmenen käskyä?

    Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulkinnan suhdanteet vaihtuvat ja muuttuvat, vaikka asioiden substanssi näyttää pysyvän muuttumattona. Puhujat vaihtavat roolia, puhe jatkuu samanlaisena.

    Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kriittinen vasemmisto vastusti devalvaatioita, koska ne köyhdyttivät köyhiä ja rikastuttivat rikkaita. Tänään monet vasemmistolaiset taloustutkijat kaipavaat heikon markan ja devalvaatioiden aikaa. Miksi – en ymmärrä.

    Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla vasemmisto kritisoi lainkäyttöä omaisuudensuojan ylenmääräisestä vahvuudesta. Koettiin että perustuslakiin tarrautuminen ehkäisee järkevät reformit.

    Tänään kriittinen vasemmisto tukeutuu perustuslakiin ja sen konservatiivisiin tulkitsijoihin, perustuslakifundamentalisteihin, estääkseen reformit, esimerkiksi soten valinnanvapausajatuksen.

    Siitä ei ole kauaa kun oikeistolaista virkamieskuntaa syytettiin edistyksen jarruttamisesta. Tänään kriittinen vasemmisto syyttää porvarihallitusta siitä, että se yrittää saada virkamieskunnan tottelemaan ”poliittista ohjausta” eikä toimimaan omin päin. Onko demokratia vain silmänlumetta? Itsepetosta?

    Mikä on muuttunut? Todellisuus vai tulkinta?

    Saako pelipaidan vaihtaa tuulen kääntyessä?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista”, aloitti Paavo Kastari vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö.

    Rohkeaa puhetta – ainakin tänään, vuonna 2017.

    Poliittiselle seitsemänkymmentäluvulle tuollainen ajatus mahtui paremmin.

    Selailen kirjoituksia, kuistilla istuen, kumpupilvet lipuvat lounaasta koilliseen, muuttuva maailma pilvien alapuolella kuin entinen maalaus. ”Vihreä helvetti”, ylisuuriksi kasvaneet puut ja pensaat ympäröivät tuoliani niin ettei kohta valonsädekään läpäise lehvästön muuria.

    Valtiosääntö, perustuslaki, ihmisoikeudet – ”hyvän” ihmisen ja yhteisön tulkintaako?

    Vuonna 1990 Ralf Dahrendorf kirjoitti pitkän ”kirjeen” puolalaiselle ystävälleen, joka oli pohdiskellut miten totalitaarinen Itä-Eurooppa tuodaan demokratian piiriin ja sitä, miten sosialismin parhaat puolet (jos sellaisia oli) voitaisiin edelleen säilyttää markkinataloudessa.

    Dahrendorf ei uskonut, että juuri mitään siirrettävää löytyisi. ”Perustuslaillisen politiikan käsittein en valitettavasti taida erottaa ainoatakaan”, hän sanoi. ”Teidän valtiomuotoihin kirjatut ja paljon mainostetut sosiaaliset oikeudet eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne on kirjoitettu.”

    Dahrendorf otti esimerkiksi perustuslakiin kirjoitetun ”oikeuden työhön”. Se ei koskaan voi estää työttömyyttä. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyyden tavoittelu kuuluu hyvään poliittiseen ohjelmaan mutta ei lakitekstiin. Sitä paitsi, Dahrendorf lisäsi, ”oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.

    Kun yliopistojen professorit kampittivat kesäkuussa hallituksen aikeen monipuolistaa terveyspalvelujen tarjontaa, joku muisti että Suomen perustuslakiin nämä ”sosiaaliset oikeudet” kirjoitettiin aikanaan DDR:n (Itä-Saksa) mallin mukaisesti.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Samalla heinäkuun viikolla julkaistiin kaksi merkittävää pääkirjoitusta perustuslakiin ja sen tulkintaan liittyen.

    Ville Pernaa myönsi Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 21.7 professorien olevan siinä oikeassa, että hallitus halusi määritellä (siirtää) sote-laeilla viranomaisten ja yhtiöiden välistä rajaa. Se tarkoittaisi vähemmän viranomaisten tuottamia palveluja ja enemmän yhtiöiden tuottamia palveluja, joita julkinen valta valvoo ja rahoittaa.

    Asiantuntijat eivät hyväksyneet rajan uudelleen määrittelyä, sen siirtämistä.

    ”Mutta kenen pitäisi päättää, missä menee viranomaistoiminnan ja yritystoiminnan välinen raja?” Pernaa kysyi. ”Perusoikeusjuristien vai kansan valitseman eduskunnan ja sen enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen?”

    On kummallista, että vasemmisto ja vihreät antavat päätösvallan juristeille, joita kukaan ei ole valinnut demokraattisesti päättämään kansalaisia koskettavista asioista. Kun Pihtiputaalle ei ole varaa rakentaa raitiotietä, se pitäisi tasapuolisuuden nimissä kieltää Helsingistäkin – vain miten Osmo Soininvaara tätä dilemmaa onkaan kuvannut.

    Pernaa puolestaan sanoi, että yhteiskunnan uudistamisessa rima on hilattu korkeammalle kuin koskaan – mahdottomiin. ”Nykykriiteereillä peruskoulu-uudistuskin olisi tainnut kaatua perusoikeuksien vastaisena.”

    Valtiosääntökeskustelu on politiikkaa.

    Niinpä vasemmalla harjoitetaan melkoista älyllistä itsepetosta, aivan kuin historiaa ei olisi olemassakaan.

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti rohkeni pääkirjoituksessaan 20.7 tunnustaa, että politiikkaahan tämä kaikki on. Enkä moiti lehteä siitä. Mutta miksi tätä ei uskalleta tunnustaa kaikilla foorumeilla, myös eduskunnassa? Eikö ole poliittista itsepetosta piiloutua asiantuntijoiden pöksyihin?

    Demokraatin pääkirjoittaja totesi, että kritiikki perustuslakiasiantuntijoita kohtaan tulee hämmästyttävän usein samasta osoitteesta: kokoomuksen ja elinkeinoelämän lobbareilta. ”Jostakin syystä”, pääkirjoitus jatkui, ”poliittinen vasemmisto tuntuu antavan asiantuntijoille lähinnä kiitosta.”

    Sitten pääkirjoittajan oivallus:

    ”Ovatko professorit korostuksiltaan lähempänä vasemmistoa vai onko oikealla vaikeuksia sulattaa bisneksen kannalta kiusallisia perusoikeuksia? Molemmissa voi olla perää.”

    Näin professorien puolueettomuuden kaapu repäistiin auki kuin ahvenen vatsa: perustuslakijuristeria on selvää politiikkaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Itsepetokseen kuuluu kiistää ilmiselvä pyrkimys vaikuttaa politiikkaan kieltämällä poliitiikka.

  Tämähän on populismia, mutta nyt sitä harjoittavat toverit vasemmalla vihreiden kannustamina.

    Sanon vielä uudestaan: poliitikan tekeminen on sallittua, jopa toivottavaa. Koska kaikki yhteiskunnallinen on poliittisen toiminnan tulosta ja sitä pitää arvioida erilaisten pyrkimysten tuotoksena, niin miksi tuo poliittinen luonne pitäisi kieltää?

    Eikö ole huijausta vedota ”asiantuntijoihin” päätöksissä, jotka ovat loppujen lopuksi aina poliittisia, ei yhteen totuuteen perustuvia? Päätökset voivat toki olla huonoja, mutta niiden huonoutta tai hyvyyttä ei voi lukea perustuslaeista eikä muistakaan laeista.

    Paavo Kastari kirjoitti 1977, että perusoikeudet ovat pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja näin kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehittymistä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ei siis mitään uutta auringon alla?

    Toki meiltä löytyy myös älyllisesti kriittisiä tutkijoita, jotka ymmärtävät positionsa – sen mitä asiantuntemus tarkoittaa ja mitä ei.

    Taloustieteen professori Roope Uusitalo määritteli Helsingin Sanomien haastattelussa hyvän talouspolitiikan sanomalla, että se perustuu faktapohjaiseen tietoon, realistisiin käsityksiin ja demokraattisiin päätöksiin.

    ”Kun arviointineuvosto [jonka puheenjohtajana Uusitalo toimii] arvosteli hallitusta verotuksen pois sulkemisesta julkisen talouden sopeutuksen keinovalikoimasta”, Uusitalo muisteli, ”Stubb totesi, että päätös oli enemmistöhallituksen tekemä poliittinen valinta. Minulle se tarkoitti, että pölinät pois, tutkijalla on vain yksi ääni demokratiassa, ja hyvä niin.”

Nyt pilviin kasvaa harmaita kumpuja.

    Ei kai kohta taas sada? Jokohan lakanat ovat kuivuneet?

    Mieleen tulee heiveröinen ajatus: kuvastaako tämä perustuslakiasiantuntijoihin kritiikittömästi vetoaminen uudenlaista merkantilismin aikaa? Paluuta menneisyyteen, yhden totuuden aikaan – totuuden jonka määrittelivät papisto ja aatelisto ja kenties omaa etuaan ajava kauppaporvaristo?

    Kun soten valinnanvapautta kritisoivat toimittajat, poliitikot ja yliopistojen professorit - jotka eivät itse koskaan käytä julkista perusterveydenhoitoa, koska heille kuluu työterveyshuollon ansiosta pääsy yksityiselle lääkäriasemalle heti kun niskaa pakottaa tai päästä huippaa - sanovat ettei julkisilla verovaroilla saa rahoittaa kansainvälisten yrityksien toimintaa Suomessa, niin tietävätkö he kuinka paljon esim. julkisen infrastruktuurin kustannuksista maksetaan ulkomaisille yrityksille, suoraan tai välillisesti? Suomeen ei hankita esimerkiksi yhtään isompaa, ja tuskin pientäkään, IT-sovellusta ilman että suuri osa siihen kulutetusta verorahasta valuu kansainvälisille ”bisnesmiehille”.

    Itsepetoksen kehät kiertyvät meihin kuin elämänlanka omenapuun rungolle.

    Uusi kotikutoinen merkantilismi!

    Siitäkö populismi ja nationalismi löytävät itselleen talouspoliittisen ohjelman? Onko se myös kriittisen vasemmiston ja vihreän liikkeen unelma ei-globaalista maailmasta?

    Selvää kuin vesi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Refelections on the Revolutution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Demokraatti -lehti: Lainvalmistelun vaivoista ikuisuuskysymys. Demokraatti, 20.7.2017.

Antti Järvenpää: Nuorten koulutus huolettaa – Roope Uusitalo nostaisi oppivelvollisuusiän 18 vuoteen ja sallisi lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille. Helsingin Sanomat, 29.7.2017.

Paavo Kastari: Suomen valtiosääntö. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki, 1977.

Ville Pernaa: Vain täydellinen olisi kelvannut. Suomen Kuvalehti, 21.7.2017.

Veden mitta

[litraa, kiloja vai elämää?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Eurooppa ja Afrikka -
 vesi yhdistää ja erottaa. 

Eilen vietettiin maailman vesipäivää.

    Vesi on filosofinen juttu; sen lisäksi että elämämme riippuu siitä.

    Veden päivänä seisoin Euroopan mantereen eteläisimmällä niemellä Tarifassa ja katselin Afrikan rantaa. Neljäntoista kilometrin matka kirkkaassa säässä näytti olemattoman lyhyeltä.

    Toivon ja pelon salmi, valon ja pimeän leikki, Gibraltar!

    Tuossa edessäni Välimeri muuttui Atlantiksi, Atlantti muuttui Välimereksi.

    Muuttuuko veden ”mitta” kun sille annetaan uusi nimi? Voiko merestä kauhaista samasta kohtaa ämpärillisen atlanttia ja toisen välimerta?

    Jos voi, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat?

Tämähän on vesiselvää, sanotaan kun ajatellaan että kaikki on hyvin ja tiedetään mitä tarkoitetaan.

    Mutta onko vettä aina määrämäärä, niin kuin ainekin on häviämätöntä?

    Jos on, miksi toisilla, niin kuin suomalaisilla, on sitä yllin kyllin (liikaakin, jos minulta kysytään) ja toiset, sadat miljoonat kärsivät jopa juomaveden puutteesta?

    Onkohan vesi vallan kaltaista?

    Kun valta jaetaan, sen määrä ei lisäänny, vaan pelkästään vähenee; se osittuu, lientyy pieniksi paloiksi, joilla ei ole juuri mitään käyttöä. Kun demokratia viedään riittävän pitkälle (kun koirille ja kissoillekin annetaan äänioikeus), kenelle valta päätyy vai häipyykö se kokonaan?

    Mutta eihän vallatonta valtaa ole olemassa! Pienet vallan sirpaleet estävät näkemästä suuren.

    Kehäpäätelmän perästä kannattaa ottaa kylmä suihku.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Veden mitta on filosofiaa.

    Kaiken se kestää ja sietää kunnes kiukustuu.

    Kalastaja tarttuu vapaansa ja kokeilee siiman kireyttä.

    Laiva purjehtii länteen. Sen ruumat on pakattu täyteen.

    Korkealla Bobastrossa, El Chorron äärellä, maurien vallan raunioilla tekojärven pinta säteilee sinistä väriä, kuin elämä alkaisi tässä, täällä korkealla, melkein Jumalan sylissä.

    Ardalesissa monet joet kerätään mahtaviksi järviksi. Sateita odotellaan ja kun ne tulevat, veden voimaa pelätään.

    Sateen jälkeen media kauhistelee tuhoja. Kukaan ei muista iloita: nyt tekojärvet täyttyvät!

    Ihminen unelmoi paljosta. Kun unelma toteutuu, hän huokaa: Sitä saa mitä tilaa.

Malagan uudistettu museo on kunnostetussa komeassa tullitalossa.

    Museon näyttelyt keskittyvät paikalliseen arkeologiaan ja maalaustaiteeseen.

    Äkkipikainen tekee kaksi huomiota.

    Kun Espanjassa valloittajat vaihtuivat, he eivät koskaan tuhonneet edeltäjiensä saavutuksia. Paitsi sitten kun kristityt voittivat islamin kulttuurin.

    Mielenkiintoinen yksityiskohta. Veteen rakastuneet maurit rakensivat hienon kastelujärjestelmän Granadan seuduille, Alpujarrasin rinteille. Kun maurien valta nurjertui, annettiin säädös että jokaiseen kylään piti kuitenkin jättää kaksi mauriperhettä hoitamaan kastelujärjestelmää, koska kristityt eivät osanneet.

    Kastelujärjestelmä tuhoutui vähitellen.

    Malakan – kuten foinikialaiset paikkaa kutsuivat suomalaisen suuhun sopivasti – maalaustaiteessa näkyy yllättävä aukko. Jylhän perinteisestä tyylistä siirryttiin 1900-luvun alkupuolella suoraan abstraktiin taiteeseen ja impressionismi jäi kokonaan väliin. Johtuiko se keskiluokkaisen porvariston puutteesta?

    Tällainenkin ajatus lennähti mieleen. Se on kevyt kuin höyhen tuulessa.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2017.
Embalse del Guadalhorce.

Seisot tekojärven rannalla.

    Vedestä pitää kantaa huolta, tajuat.

    Onko viisauttakin määrä määrä? Jos on, mitä tapahtuu kun sekin jaetaan mahdollisimman monelle? Katoaako se? Muuttuu olemattoman vähäiseksi? Mikä on sitten kaikkitietävän Jumalan rooli kun viisautta jaetaan? Jääkö hänelle pelkkä seremoniamestarin tehtävä? Olla viisauden kuva, ei enempää?

    Seisot Välimeren ja Atlantin rajalla, merien välistä viirua et näe etkä kuule kuinka toinen muuttuu toiseksi.

    Rahtilaivan moottorit murisevat. Se vie elämää toiselta mereltä toiselle. Meitä ei kiinnosta kummalta kummalle. Ilman vettä elämän tarpeet eivät siirtyisi paikasta toiseen.

    Afrikan utuinen ranta pelottaa. Onko oikein kääntää sille selkänsä?

    Hyppään autoon ja ajan Andalusian valkeiden kylien tykö.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Bobastro.
Embalse Superior Tajo de la Encantada.