Yksi ymmärtää

[toinen ei ja kolmas viis veisaa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Historian metafora:
Roomalainen silta yli Guadalquivirin.
Córdoba.

Kun Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun taitteessa historian loppumisesta liberaaleihin demokratioihin, ei mennyt kauaa ennen kuin häntä alettiin pilkata tulevaisuuden väärin ennustamisesta, ja Fukuyama alkoi itsekin uskoa pilkkaajiaan, vaikka hän ei suinkaan kirjoittanut, että demokratiat säilyvät ilman jokapäivästä huolenpitoa.

- Kyösti blogissaan Deadline Torstaina 8.2.2024

Fukuyaman sanoman voisi kiteyttää niin, että liberaali demokratia tuo mukanaan miljoona ongelmaa. Mutta jos siitä luovutaan, jäljellä on enää yksi ongelma: miten pääsemme siihen takaisin?

- Jukka Koskelainen Kanava-lehdessä 6/2026

Onko uhkarohkeaa väittää, että sellaiset ”teokset” ovat kaikkein tärkeimpiä, joita kaikki eivät ”ymmärrä” samalla tavalla ja joita tulkitaan yhä uudestaan vuodesta ellei vuosisadasta toiseen, niin että ne saavat yhä uudenlaisia merkityksiä?

    Rohkeaa tai ei, tällaisina teoksina voi pitää mm. antiikin filosofien kirjoituksia, Raamattua, Shakespearen näytelmiä ja Karl Marxin teoksia.

    Historiaa tulkitaan yhä uudestaan, koska kaiken kattavia lähteitä ei ole olemassa.

    Yhdysvaltalaisen filosofian ja poliittisen taloustieteen tutkijan Francis Fukuyaman (s. 1952) vuonna 1992 ilmestynyttä teosta Historian loppu ja viimeinen ihminen voi omassa lajissaan pitää tuollaisena tärkeänä ja monitulkintaisena teoksena, jonka yksi ymmärsi ja toinen ei, ja josta monet viis veisasivat.

    Kylmän sodan päätyttyä Fukuyama päätyi ajatukseen, että liberaali demokratia näyttää historialle suunnan, sen parempaa ”järjestelmää” ei ole näköpiirissä. Ideaa ”historian lopusta” pidetään monissa keskusteluissa harhana, semminkin kun maailman uusi järjestys näyttää tuottavan yhä autoritaarisempia valtioita ja yhä niukemmin ”liberaalia” ajan henkeä. Mutta Fukuyama ymmärretään väärin, sillä ei hän väittänyt, että liberaali demokratia vallitsee kuin kiveen hakattuna, muuttumattomana monoliittisena yhteiskuntamuotona. Liberaali demokratia tuhoutuu nopeasti ja helposti, jos sitä ei vaalita.

Kirjailija ja suomentaja Jukka Koskelainen purkaa Kanava-lehdessä (6/2026) julkaistussa esseessä Miksi historia ei loppunutkaan? älykkäästi Fukuyaman kirjaan liittyviä väärinymmärryksiä ja asettaa teoksen ikään kuin oikealle paikalleen.

    ”Ennen kaikkea Fukuyaman ensimmäisen kirjan keskeisin väite tuntuu pitävän pintansa”, Koskelainen sanoo, ”liberaali demokratia pystyy parhaiten luomaan olosuhteet, joissa ihminen saa tunnustusta ponnisteluilleen. Niiden, jotka ovat asiasta eri mieltä, kannattaa kokeilla asumista autoritaarisessa valtiossa tai diktatuurissa.”

    On kummallista - vai onko sittenkään – että Fukuyaman teoksen ajatus ymmärretään väärin. Johtuuko se teoksen nimestä? Eihän historia voi loppua, eikä se loppunut kylmän sodan jälkeenkään. Vai johtuuko se siitä, että vain harvat ovat todella lukeneet Fukuyaman teoksen? Ehkä se oli aikanaan filosofisen politiikan ja poliittisen filosofian muotikirja, joka pölyttyi monella yöpöydällä avaamattomana.

    Koskelainen kirjoittaa, että saksalaisfilosofi Peter Sloterdijk "on yksi harvoista kommentoijista, jotka todella ovat lukeneet Historian lopun ja viimeisen ihmisen.” Koskelainen sanoo, että Sloterdijk hätkähdyttää kirjassaan Zorn und Zeit (2006) ”väittämällä, että Historian loppu ja viimeinen ihminen on yksi harvoista poliittisen filosofian puheenvuoroista, joka on osunut aikakauden hermoon.”

    Koska ihmiset Platonin ajatuksien mukaan etsivät elämässään muiden kanssaihmisten tunnustusta ja kunnioitusta, Koskelainen korostaa Fukuyaman teoksen merkitystä mm. näin: ”Historian loppu ja viimeinen ihminen -teoksen koko ydin on, että liberaalit demokratiat ovat sittenkin siinä mielessä paras järjestys, että ne voivat antaa yksittäiselle ihmiselle tunnustusta hänen tekemisistään. Autokratiat ja diktatuurit eivät sellaista suo kuin itse ohjaamilleen sankarihahmoille.”

Francis Fukuyama:
Historian loppu ja viimeinen ihminen
(The End of History and the Last Man, 1992)
Suom. Heikki Eskelinen.
Päällys: Martti Ruokonen.
WSOY, 1992.

Fukuyaman teos saa nimensä ja näkökulmansa yhtäältä Hegeliltä ja toisaalta Nietzscheltä.

    Koskelainen kirjoittaa, että ”Hegel tarkoitti historian lopulla tilaa, jossa yksilön vapauden ja yhteisöllisen velvollisuuden ristiriita on ratkaistu parhaalla mahdollisella tavalla.” Toisaalta teoksen nimi ”viimeinen ihminen” viittaa Nietzscheen, joka pilkkasi passiivisia ihmisiä, joilta puuttuu intohimo ja halu nousta välittömien tarpeiden yläpuolelle. ”Vaara on, että liberalismin oloissa ihmiset saattaavat kyllästyä ja ryhtyä etsimään merkitystä verisistä konflikteista ja sankaritarinoista.”

    Ja todellakin, juuri tästä mahdollisuudesta Fukuyama varoittaa kirjassaan ja toteaa, että liberaali demokratia edellyttää jatkuvaa huolenpitoa. Se ei ole staattinen hyvän olon tila.

    ”Pitäisikö meidän pelätä”, Fukuyama kysyi vuonna 1992, ”että meistä tulee sekä onnellisia että tyytyväisiä tilanteeseemme, niin ettemme enää ole ihmisiä, vaan lajiin Homo sapiens kuuluvia eläimiä. Vai onko olemassa vaara, että tulemme onnellisiksi jollakin tasolla, mutta jäämme silti tyytymättömiksi omaan itseemme toisella tasolla ja olemme näin ollen edelleenkin valmiita kiskomaan maailman takaisin historiaan, jossa sodilla, epäoikeudenmukaisuudella ja vallankumouksella on sijansa?”

    Fukuyama jatkoi kysymyksiään: Tai jospa maailma ikään kuin täyttyy liberaalisista demokratioista eikä jäljellä ole enää hirmuvaltiaita eikä sortoa joita vastaan voisi taistella – mitä sitten tapahtuu?

    "Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastasi itselleen, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taisteluun oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.”

    Fukuyaman mielestä on mahdollista, että ihmiset ryhtyvät ”taisteluun jonkinmoisen ikävystymisen ajamina: he eivät nimittäin pysty kuvittelemaan elämää ilman taistelua. Ja jos suurimmassa osassa heidän maailmaansa vallitsee rauhallinen ja vauras liberaalinen demokratia, he ryhtyvät taisteluun tuota rauhaa ja vaurautta ja siis demokratiaa vastaan.”

    Ovatko eri puolilla maailmaa voimaa saavat ääriliikkeet Fukuyaman ”ennustaman” ikävystymisen tuotetta? Onko myös identiteettipolitiikka tuollainen ääriliike?

Koskelainen kertoo omana ajatuksenaan pitävänsä liberaalia demokratiaa pikemminkin alustana kuin päämääränä: ”Se tarjoaa mahdollisuuksia esittää uusia ideoita ja toteuttaa niitä, toisin kuin autoritaariset hallinnot, jotka keskittyvät lähinnä esteiden luomiseen ja entisen kertaamiseen.”

    Mikään ei ole automaattista, edeltä määrättyä. Ei edes edistys.

    Koskelainen muistuttaa, että Fukuyaman kirjan mukaan kyse on pitkästä kehityksestä, jota voi katsoa myös jopa satojen vuosien perspektiivistä.

    Juttuni kuvituksena oleva Guadalquivir-joen ylittävä roomalainen silta andalusialaisessa Córdoban kaupungissa sopii hyvin Fukuyaman historiakäsityksen metaforaksi. Seuraava sillan ”tarina” lienee osittain arvailua.

    Roomalaiset rakensivat sillan keisari Augustuksen aikana (27 eaa. – 14 jaa.). Silta oli tärkeä todistus Rooman valtakunnan ikuiselta näyttävästä aikakaudesta.

    Kun arabit ja berberit valtasivat Iberian niemimaan ja Andalusian vuoden 711 paikkeilla ja saapuivat Córdobaan Guadalquivirin rannalle, silta saattoi olla täysin raunioina. Rooman imperiumin hajottua silta oli rappeutunut visigoottien kuningaskunnan aikana 500-600 -luvuilla.

    Muslimikalifaatti rakensi sillan vuoden 720 tienoilla uudestaan roomalaisten rakentaman sillan paikalle, kenties aikaisemman sillan kiviä hyväksi käyttäen ja sen muotoja kunnioittaen. Maurien aikana Córdobasta kehittyi 900-luvulla yksi maailman suurimmista kaupungeista ja Euroopan toiseksi suurin kaupunki Konstantinopolin jälkeen.

    Kristittyjen valloitettua maurien Andalusian 1400-luvun lopulla, siltaa on korjailtu ja uudistettu pitkin ajan matkaa kohti nykyisyyttä.

    Kuinkakohan monta kertaa Córdobassa on 2000 vuoden aikana ajateltu, että nyt historia on saanut täyttymyksensä; että nyt elämä on parhaimmillaan eikä muuksi muutu; että nyt kun kulttuuri kukoistaa ja kauppa käy, historia on saavuttanut "loppunsa"?

Kyösti Salovaara, 2022.

Córdoba.