Puun juurella

[symbolien tuuhea pensaikko]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Rakentelen pakinaa kuin aloitteleva luistelija kirkkaalla jäällä.

    Kaarros sinne, toinen tänne, horjahdus, poski jäätä vasten, kylmä kosketus.

    Elämää puun juurella: aina eletään jonkun puun katveessa, vaikka meri näkyisi ja kallioiden kiviviirut. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta puun juurella herätään yhä uudestaan. Elokuun lopulla maa, multa, nurmi tuoksuvat menneeltä kesältä. Tulevien lämmöstä ei tietoa.

    Pilvet lipuvat taas etelästä pohjoiseen. Hetken lämpenee. Vaahteran lehdet keinuvat leppeässä tuulessa.

    Pitäisi nähdä metsä puilta, sanotaan.

    Kaikenlaista viisasta sanotaan.

    Ymmärtäminen on toinen juttu.

Olen asunut tämän vaahteran juurella pian 14 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

    Isäni Osmo istutti omenapuun takapihalle Museokadulla vuonna 1946 mentyään naimisiin äitini Merin kanssa.

    Puu kasvoi korkeutta ja peitti näkymän Sapokkaan, merelle.

    Viimeisinä vuosinaan äitini toivoi pojiltaan, että melkein 70 vuotias omenapuu kaadetaan. Saadaan valoa lisää, hän sanoi. Täällähän on ihan pimeää.

    Pojat eivät kaataneet. Miten sitä nyt noin vanhaa puuta. Meidän ikäistämme.

    Äiti sairastui, kuoli, asunto myytiin. Nyt uudet omistajat ovat kaataneet 70 vuotta vanhan omenapuun. Luultavasti Sapokkaan näkyy hyvin. Onnellinen katsoo kaunista maailmaa.

    Puiden katveessa aluskasvillisuutta kuin symboleja, joita emme ymmärrä.

Mikä muuttuu kun kaikki muuttuu?

    Kaikki?

    Ei mikään?

    Otetaanpa etäisyyttä, unohdetaan nyt-hetki, tartutaan vanhoihin sanoihin; niiden elinvoima hämmästyttää. Ovatko sanat siis vahvempia kuin puut, jotka kasvavat kunnes ne kaadetaan tai kaatuvat omia aikojaan? Vai johtuuko sanojen pitkä ikä siitä, että ne ovat symboleja? Ovat enemmän kuin sanoja? Puut ovat metsä.

    Saadakseni etäisyyttä nyt-hetkestä luen kiinalaisen Po Chü-in runoja. Hän oli virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja ... runoilija. Po syntyi v. 772 ja kuoli 846.

    Noin 1200 vuotta sitten hän kysyi ystävältään apua vaikeaan probleemaan:

Istutin orkidean, marunaa minä en istuttanut,

mutta kun orkidea kasvoi, kasvoi myös maruna.

Niiden juuret kasvoivat pitkiksi

                    ja punoutuivat toisiinsa,

niiden varret ja lehdet kietoutuivat vehmaina yhteen,

orkidean tuoksuva varsi peittyi

                   marunan haiseviin lehtiin.

Päivät ja yöt ne kasvoivat pituutta ja leveyttä.

Jos kitken marunan pois, pelkään orkidean vahingoittuvan,

kun kastelen orkideaa, pelkään ravitsevani marunaa.

En siis voi kastella orkideaa

enkä kitkeä marunaa.

Vaikka mietin miettimistäni, en tiedä mitä tehdä.

Mitä sinä ehdottaisit?

    Po esittää yksinkertaisen kysymyksen. Ongelma on konkreettinen, ei abstraktinen, ei teoreettinen.

    Mutta mistä johtuu, että luen sen vertauskuvana? Syvällisenä toteamuksena elämän, politiikan, kasvamisen moninaisuudesta – kompromisseista joita ei haluaisi tehdä, mutta jotka pitää tehdä koska marunaa ei voi tappaa vaurioittamatta orkideaa eikä orkideaa ravita auttamatta myös marunaa tukahduttamaan sitä edelleen.

    Puun juurelle ei paista aurinko.

    Lehdet keinuvat tuulessa, vielä ei sada lunta.

    Kompastelen symboleihin kuin aloitteleva luistelija jään pintaan ilmestyneeseen railoon.

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.

Tuoreessa pamfletissaan Timothy Snyder opetti meitä vastustamaan tyranniaa, sen syntymistä.

    Kahdeksantena oppilauseena oli kehoitus ”erottautua” porukasta. ”Jonkun täytyy”, Snyder kirjoitti. ”On helppoa seurata muita. Voi tuntua kummalliselta tehdä tai sanoa jotain poikkeavaa. Vapaus kuitenkin edellyttää tyytymättömyyttä. Muista Rosa Parks. Esimerkkisi ansiosta status quon lumous voi murtua ja saat seuraajia.”

    Erottaudu, älä kulje porukan kannoilla, älä piiloudu sakin keskelle ollaksesi turvassa.

    Helpommin sanottu kuin tehty.

    Snyder otti esimerkin 1930-luvun Euroopasta. Eri maiden johtajat tekivät rauhan Adolf Hitlerin Saksan kanssa. Mukauduttiin, ihailtiin – oltiin samassa porukassa.

    Mutta jääkö Snyderilta historiantutkijana jotakin huomaamatta?

    Mitä jos marunaa ja orkideaa ei pysty erottamaan toisistaan tappamatta molempia?

    Suhtautuuko Snyder liian kevyesti historian opetuksiin ja siihen ettei sen opetuksista voi aina oppia?

    Muistetaan miten Heikki Ylikangas luonnehti historian kahtalaisuutta: siinä on aina sekä jotakin toistuvaa että jotakin ainutkertaista eikä kukaan pysty omassa ajassaan, elettävässä hetkessä tietämään mikä on mitäkin. Vasta jälkeenpäin tiedämme, mikä oli ainutkertaista, mikä historian saatossa toisen ja kolmannen kerran tapahtuvaa.

    Kuinka kitkeä maruna, jos ei tiedä kumpi juuri kuuluu orkidealle ja kumpi marunalle? Pitääkö pujoa ravita vaikka se tukehduttaa orkidean ja pilaa sen tuoksun?

Olivatko eurooppalaiset johtajat 1930-luvulla Hitlerille ”hyödyllisiä idiootteja”? Vai olivatko he vain muuten hyvää tahtovia ihmisiä, joita nyt jälkeenpäin pidetään idiootteina?

    Kuka heittää ensimmäisen kiven….?

    Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi ensimäisen maailmansodan jälkeen joudutti liberaalien demokratioiden kriisiä. Suhteellinen vaalitapa sirpaloitti ja heikensi valtioita. Jotkut demokratioista eivät kestäneet yhteiskunnallista myllerrystä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus”, Beevor sanoo.

    Onko tämä piirre juuri sitä toistuvaa historiaa, ei ainutkertaista? Järjestelmän toimintatapaan liittyvä ”valuvika”?

    Hitler käytti häikäilemättä hyväkseen demokratian heikkouksia.

    Kun demokratiassa tehdään jatkuvasti kompromisseja, on vaikea huomata pelikentälle ilmestynyt toimija, joka ei välitä niistä eikä luota tehtyihin sopimuksiin. Hitlerille ei pistetty hanttiin, koska monet ajattelivat, että Saksaa kohdeltiin epäreilusti Pariisin rauhankonferenssissa. Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ajatus uudesta sodasta. Monet pelkäsivät että kommunistit valtaavat yhteiskunnan: laiha rauha Hitlerin kanssa tuntui paremmalta kuin vallankumous kotimaassa. Ja Itävallassa kansa oli jo vuonna 1918 äänestänyt Saksaan liittymisen puolesta – haittasiko mitään että kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hitler kaappasi Itävallan? Sitähän kansa oli siellä halunnut!

    Ainutkertainen ja toistuva! Maruna ja orkidea! Hyvä ja paha! Harmaalla alueella on rauhallista, kukapa sotaa haluaisi?

    Neville Chamberlain oli hallituksineen valmis rinnakkaineloon Hitlerin kanssa. Hän oli Birminghamin entinen pormestari. Vanhanaikainen, suoraselkäinen mies.

    Chamberlainilta puuttui kyky tajuta, että muilla valtiomiehillä ei ollutkaan samanlaiset arvot kuin hänellä. Chamberlain ei ymmärtänyt ulkopolitiikkaa eikä sota-asioita. ”Chamberlain oli”, Beevor vetää yhteen, ”korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuudeen.”

    Myöhemmin Hitler oli vihainen kun Chamberlain ja Ranskan Édouard Daladier antoivat periksi. He ottivat Hitlerilta sodan pois, hän ei päässytkään haluamalleen sotatantereelle. Keväällä Hitler 1939 tuskaili: ”Olen nyt viisikymmentävuotias, tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

    Sodan hän sai, sittenkin.

Mistä me tiedämme kannattaako orkidea tappaa, koska marunaa ei pysty kitkemään? Mistä me tiedämme pitääkö orkideaa kastella silläkin uhalla, että maruna kukoistaa ja kenties ennemmin tai myöhemmin vie orkidealta elinvoiman? Mistä me tiedämme, että orkidean tuoksu on arvokkaampaa kuin marunan lehtien haju?

    Mistä me tiedämme mikä on ainutkertaista ja mitä toistuvaa?

    Mistä me tiedämme milloin porukasta pitää lähteä omille poluilleen?

    Mistä me….

Tuulee hieman navakammin, vaahteran oksat taipuvat ja lehdet värisevät.

    Pilvet juoksevat taivaalla pohjoiseen.

    Puun juurella ihminen miettii.

    Isä istutti omenapuun 71 vuotta sitten. Se kasvoi melkein 70 vuotta.

    Po kirjoitti Kiinassa runon 1200 vuotta sitten.

    Muistan omenapuun, nyt jo kaadetun.

    Pon runoa luen kuin nyt-hetken symboleja.

    Kun kaikki muuttuu, muuttuuko mikään?

                                                                              Kyösti Salovaara,  joulukuu, 2013.
Omenapuun kotitalo, Sapokan rannalla Kotkassa.

Antony Beevor: Toinen maailmansota. (The Second World War, 2012.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Po Chü-i: Kysymys ystävälle. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.