Viiruja ajan poskella

[mitä jos?]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ja sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?

    Jääkauden naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden kostuttaman kallion sisälle.

    Kuljet suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.

    Siihenkään ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.

Syksy käännettiin päälle kuin nappulasta.

    Sunnuntaina luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien alla on vielä hieman hämärää.

    Jostakin välähtää valoa.

    Ääreisnäkö havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän esteen.

    Lintu katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi lintua, epämääräiset hahmot.

    Keskipäivällä, kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.

    Murhenäytelmän saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?

    Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti ruskealta?

    Oliko kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä kulmilla pelotellut pienempiään.

    Varpushaukka pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.

Tarinoiden ihminen, elämä.

    ”Hänen komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”, kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989. ”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta, voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”

    Kerr haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).

    Monet eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me todellakin olemme olemassa sattumalta.

    Ihmisinä ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille. Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.

    Kerrin mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metsästäjä kuuluu saaliilleen!

Komein lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Kummallisessa omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”

    Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?

    New York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

    Ei mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka omituista se on.”

    Tarvitaan siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin elämästä pakenemista?

    Kun Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

Paul Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen romaani”.

    Mutta syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä” olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?

    Philip Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)

    Roth keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille tai sellaiseksi nimetylle.

    Yhdellä ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.

    Elämättä jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona. ”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

    Olen pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.

    Ei ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.

    Ja kuitenkin… mitä jos?

Varpushaukka pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii kuolemaa odottaen.

    Perässä lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.

    ”Vitsinä ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti, ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”

    Melkein saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille, joka pystyy kokemaan ne.”

    Jos näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja itse-ymmärtämistä.

    Ehkäpä juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta, Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:

    ”Yksinäisyyden keksiminen.

    Hän haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa ’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa mitä hän sanoo.”

4312: takakansi

///

Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.

Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.

Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.

Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.