torstai 7. syyskuuta 2017

Viiruja ajan poskella

[mitä jos?]


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.



Ja sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?
    Jääkauden naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden kostuttaman kallion sisälle.
    Kuljet suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.
    Siihenkään ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.


Syksy käännettiin päälle kuin nappulasta.
    Sunnuntaina luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien alla on vielä hieman hämärää.
    Jostakin välähtää valoa.
    Ääreisnäkö havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän esteen.
    Lintu katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi lintua, epämääräiset hahmot.
    Keskipäivällä, kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.
    Murhenäytelmän saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?
    Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti ruskealta?
    Oliko kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä kulmilla pelotellut pienempiään.
    Varpushaukka pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.


Tarinoiden ihminen, elämä.
    ”Hänen komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”, kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989. ”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta, voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”
    Kerr haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).
    Monet eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me todellakin olemme olemassa sattumalta.
    Ihmisinä ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille. Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.
    Kerrin mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metsästäjä kuuluu saaliilleen!


Komein lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”
    Kummallisessa omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”
    Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?
    New York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”
    Kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”
    Ei mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka omituista se on.”
    Tarvitaan siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin elämästä pakenemista?
    Kun Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”


Paul Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen romaani”.
    Mutta syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä” olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?
    Philip Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)
    Roth keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille tai sellaiseksi nimetylle.
    Yhdellä ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.
    Elämättä jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona. ”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”
    Olen pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.
    Ei ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.
    Ja kuitenkin… mitä jos?


Varpushaukka pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii kuolemaa odottaen.
    Perässä lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.
    ”Vitsinä ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti, ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”
    Melkein saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille, joka pystyy kokemaan ne.”
    Jos näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja itse-ymmärtämistä.
    Ehkäpä juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta, Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:
    ”Yksinäisyyden keksiminen.
    Hän haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa ’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa mitä hän sanoo.”


4312: takakansi


///
Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.
Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.
Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.
Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.
Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.
Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

19 kommenttia:

  1. Minua väsyttää tuo Austerin idea vaihtoiehtoisista elämistä.
    Lionel Shriver kirjoitti romaanin Syntymäpäivän jälkeen, jossa päähenkilön elämä haarautuu kahdeksi eri tarinaksi sen mukaan pysyykö hän avioliitossaan vai lähteekö ihastuksen matkaan. Siinä on vain kaksi vaihtoehtoa, ja jo niistä toinen oli minusta liikaa.

    Philip Kerrin kuvaus Austerista on hieno. Austerillahan on hyvin erikoiset silmät. Ehkä erikoisuus johtuu osin siitä, että hän on kertonut niiden olevan hyvin valonarat ja hän pitää niitä siksi puoliavoinna.

    "Ei elämässä ole mitään järkeä." Luin kiinostuneena aivovamman saaneesta jääkiekkoilijasta Tommi Kovasesta, jolta on ilmestynyt yhdessä toimittajan kanssa kirjoittama kirja Kuolemanlaakso. Hän menetti vamman vuoksi pitkäksi aikaa tunteensa ja sanoo että samalla katosi merkitys kaikesta. Tämä vahvistaa sen, että ei ihmistä voi ohjata toimimaan järjellä ja unohtamaan tunteet, kuten usein tehdään. Pelkällä järjellä olemme elinkelvottomia. Kovanen yritti tappaa itsensä, koska missään ei ollut enää hänen mielestään järkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisin kuin Kyöstiä ja Marjattaa niin minua houkuttaa tuo ajatus vaihtoehtoisista elämistä. Ylipäätään vaihtoehtoisuuden pohdinnassa on jotain kiehtovaa. Elämämme - tai yhteiskuntien kehitys - on täynnä haarautuvia polkuja ja usein sattuma ratkaisee minkä niistä valitsemme. Entä jos olisimme valinneet toisin?

      Toisaalta tuo 4321 on niin valtavan paksu kirja, että siihen tarttuminen arveluttaa. Erityisesti kun en ole koskaan lukenut Austeria, vaikka hän ollut mahdollisesti tutustuttavien kirjailijoiden listallani jo pitkään. Jossain välissä jopa hankin itselleni teoksen "Sattumuksia Brooklynissä", kun sitä niin kehuttiin, mutta eipä ole tullut sopivaa väliä siihen tarttua.

      Vai olisiko joku muu Austerin kirja parempi tutustumiskohde ensikertalaiselle?

      Poista
    2. No, minä kyllä aloittaisin (kokeilisin) alusta eli lukisin New York -trilogian, ainakin sen ensimmäisen romaanin Lasikaupungin.

      Sehän niin selvästi "erilainen" romaani ajassaan. Myöhemmissä romaaneissaan, mitä niitä nyt vain vähän olen lukenut, Auster tavallaan lipuu valtavirtaan.

      Poista
    3. Vaimo luki taannoin tuon "Lasikaupungin". Ja piti, käsittääkseni. Jostain syystä trilogia jäi häneltä kuitenkin kesken, syistä joita en aivan ymmärtänyt. Ehkä se jatko meni jotenkin oudoksi tai vaikeaksi?

      Mutta kiitos vinkistä. Auster kyllä kiinnostaa.

      Poista
  2. Olen asunut yhtenä syksynä New Yorkissa kahdeksan viikkoa. Ensimmäiseksi päädyin Riverside Driven ja 119 kadun paikkeille (vai oliko se 109), joka tapauksessa suht. lähelle Columbia-yliopistoa, jossa esim. Ginsberg & Co opiskelivat jonkin aikaa, ja noilla kulmilla Austerin New York trilogia alkaa. Austerin kävelyistä muodostuu kuvio.

    New Yorkin merkitys on isompi kuin miten se näkyy kirjoissa. Sitä kun ei saa toistetuksi täysin autenttisesti. Siinä kaupungissa ei tarvita mitään erityistä ajanviettoa, kunhan kulkee pitkin katuja. Ihmiset luovat ne maisemat sitten lopullisesti. Se on pähkähullu ja samalla syvästi liikuttava kaupunki, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

    Päädyin ensiksi äitini serkun luo sinne Riversiden ja Broadwayn väliseen tilaan, opin (vaikka vajavaisesti) lukemaan New York Times-lehteä, kävin serkun luona tilaisuudessa jota kutsutaan nimellä brunch uptownissa. Se tilaisuus oli Alicen ystävien kotona. Hyvin pastellisävyinen ja omituinen.

    Mutta Auster kirjoittaa esimerkiksi sen leffan Smoke käsikirjoituksessa Bronxista. Sinne en mennyt ikinä. Harlemissa kävin keskellä yötä kavereiden kanssa, tarkoitukseni oli löytää suomalaisten Haali, mutta en löytänyt.

    Mutta en tiedä tuosta valtavirrasta. Austerissa on se taikurin ote myös ja hän tahtoo vääntää todellisuutta toiseen suuntaan (siihen tarvitaan kyllä voimaa New Yorkissa, joka on yhtä surrealistista elokuvaa kaikki!). Minusta hän on kyllä sukua Isaac Bashevis Singerille ja taitaa tuntea myös sukunsa tien Amerikkaan niin kuin useimmat juutalaissiirtolaiset tuntevat.

    Niin tuntevat myös suomalaissiirtolaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvä että täsmensit; en ihan valtavirralla tarkoittanut "valtavirtaa", vaan enempi ettei tuon trilogian jälkeen ollut enää yhtä kafkamaista kuin alussa mutta tämäkin määrittely johtaa harhaan. Eikä Auster ole sillä tavalla "juutalaiskirjailija" kuin Below tai Roth, mutta eihän Rothkaan toki ole tunnustautunut juutalaiskirjailijaksi äärimmäisessä mielessä. Mutta kuten todettua, en tuon trilogian jälkeen oikein enää saanut otetta Austerista, joten kaikki mitä sanon voidaan johtaa jonkinmoiseen tietämättömyyteeni.

      Poista
  3. Oletteko nähneet sen vanhan opetustaulun, jossa oli miehen elämä toisella puolen oikein elettynä ja toisella viinan viemänä?
    Tiedämme, että oikeasti ei ole mitään valintaa. Jos minut vietäisiin mihin tahansa tienhaaraan omassa elämässäni, niin sen hetken eväilläni (tiedoillani, luuloillani ja tunteillani) valitsisin aina uudestaan sen minkä olen valinnut. Luulemme sattuman ohjanneen, mutta valinnassa me aina järkeilemme, vaikka luulemme valinneemme vaistonvaraisesti.

    Austerin kirjoista olen lukenut New York -trilogian ja Illuusioiden kirjan. Minulla on myös Austerin ja Coetzeen kirjeenvaihtokirja Here and Now, en tiedä, mikä on estänyt minua lukemasta sitä, varsinkin kun Coetzeee on yksi suuria kirjallisia rakkauksiani.

    Auster on minun makuuni hieman kuivakas toisin kuin edellä mainitut Philip Roth ja Saul Below.
    Nyt iski kaipaus lukea vanhoja kirjoja, ihan niitä opiskeluaikaisia joita minulla on englanninkielisinä taskukirjoina pitkä rivi.

    VastaaPoista
  4. No Marjatta luehan! Minä olen löytänyt räjähtäneestä työhuoneestani monta aivan julmetun tuoretta kirjaa! Juuri niitä ikivanhoja! Se on hauskaa. Siivoaminen saa polvet turpoamaan, mutta kirjoja on kiva pidellä ja silittää.

    Kyösti. Tämä on meille kirjanrakastajille ikuinen ongelma. Olisi hienoa jos pääsisi kaikkiin kirjoihin ja kirjailijoihin kiinni suoraan, että lukisi ja nauttisi eikä olisi koko ajan miettimässä että mikähän juju tähän nyt sisältyy kun on olevinaan viihdyttävä.

    Me ollaan niin monimutkaisia otuksia, että kyllä mielestäni jo silloin 10-vuotiaana kirjojen ahmijana suuntauduin tietoisesti esimerkiksi näytelmiin. Joskus 1940-luvulla oli jollakin kustantajalla sarja, jossa julkaistiin klassikkonäytelmiä, minulla on niistä vain yksi tätini Euripides jäljellä. Kotona oli Shakespearen kootut. Upposin niihin heti kun jaksoin pitää anorektisissa käsissäni niitä paksuja niteitä. Kävin äidin kanssa katsomassa teatterin ensi-illat Tampereella ja luin aina sitä ennen sen Kajanderin suomennoksen. Taisin melkein oppia ulkoa. Kuulo meni vasta 12-vuotiaana, joten opin ne Shakespearet ihan oikeasti.

    Kyllä minä Hamletia rakastin eniten. Nyt kun sitä aattelen, niin onhan se Auster(kin) semmoinen Hamlet hahmo. Se oli suunnitellut jäävänsä Pariisiin. Sitten vanhemmat houkuttelivat sen takaisin Newarkin ties millä tekosyyllä ja siitä seurasi että tyttöystävä vieraantui koska se asui Lontoossa. Surkeasti kävi sen nuoren runoilijan. Se ei enää edes osannut runoilla.

    Maailman surullisin kohtalo. Eikä, en minä ole ironinen. Vakavat runoilijanalut, varsinkin laihat nuoret miehet, ovat sydäntäsärkevä näky...

    VastaaPoista
  5. Silloin kun olin pienempi (kaikissa suhteissa) ihmettelin usein, että miksi vanhemmat valtiomiehet ja älypäät kertoivat lukevansa tietokirjoja ja elämäkertoja. Mikseivät lue fiktiota, romaaneja keski-ikäisten kohtaloista ja ongelmista?

    Nyt sitten huomaan itsessä saman piirteen - ei tunnu kovin hedelmälliseltä lukea nuorten keski-ikäisten elämänkäänteistä. Kaikki on niin moneen kertaan kirjoitettu ja luettu. Jännäreitä tämä loputon toistuvuus ei niinkään häiritse eikä koske, koska ne ovat joltakin kummalliselta kulmalta ajankuvia eivätkä psykologista sisäpeliä.

    Niinpä mietin kun Hesari antoi taas yhdelle valitsemalleen (Rosa Liksom) kirjalle tolkuttomasti tilaa, että jos yritetään kuvata ihmisen sopeutumista fasismiin ja ajatumista totalitaariseen komentoon, miksi se pitäisi tai kannattasi tehdä fiktion muodossa? Mitä fiktio antaa enemmän tai paremmin kuin asioiden kuvaaminen tutkimuksen keinoin? Mihin kysymykseen fiktio vastaa paremmin kuin tutkimus?

    Tätähän asiaa voisi myös pohtia tuon Rothin (ja kumppaneiden) uudenlaisen omaelämäkerrallisen romaanilajin kohdalla. No, ehkä kaiken selittää "tarinan" kiehtovat mahdollisuudet - se mistä Auster puhuu haastatteluissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, samaa olen aatellut viime päivät. Ei ole Austeriin vetoa eikä moneen muuhunkaan. Aina vain myöhäisemmäksi taitaa Dostojevskikin jäädä. Jääpi myös Päiviö Latvus. Perusajatus, nainen ja lapsen lapsuus on jo noissa sanoissa. Esipuhe riittää, en jaksa loputtomia detaljeja ja niiden uusintoja.

      Alice Munro sen sijaan tai vasta lukemani Eeva Kilven muistelmat pitävät pintansa. Nyt luen Coulaincoiurtin muistelmia Napoleonin Venäjänretkestä. Hyvä kirjoittaja, ajattelee. Osaispa ranskaa. hh

      Poista
    2. Po. Caulaincourt hh

      Poista
    3. Mietin tässä että jos ostettaisiin itsellemme esim. joululahjaksi tuo Austerin tiiliskivi. Mutta sen asian konkreettisuus sitten: onko Hesan Akateeminen mennyt niin huonoksi ettei tuota Austeria kannata sieltä yrittää?

      En ole ikinä tilannut kirjoja ulkomailta. Pitääköhän uskaltaa?

      Sähkökirjat eivät kyllä vetoa, mutta kykenen lukemaan kirjoituspöydällä ja siis tuolilla istuen paksut kirjat.

      Ei häiritse ajatus siitä että on noita mahdollisuuksia, siis entä jos. Sitähän itsekukin aina välillä ihmettelee.

      Mutta täällä paistaa aurinko! Siis ulkona. Ihan oikea aurinko!

      Poista
    4. Kyllähän Akateemisesta Austerin saa - vaikka kirjavalikoima muuten on vain varjo entisistä ajoista.

      Pakinassani oleva kannen kuva on netistä tilaamastani kappaleesta. Sieltä saa vähän halvemmalla (on kyllä saman omistajan kauppa kuin Akateeminenkin on,siis Adlibris).

      Oleellistahan lienee että maksaa luottokortilla; jos jotakin hölmöä sattuu,saa omansa takaisin. Sama koskee ulkomailta tilaamista.

      Tilasin äskettäin Lasse Lehtisen Tanner-kirjan em. verkkokaupasta. Maksoin sen tilatessa. Seuraavan päivänä sain ilmoituksen että painos on loppu. Rahat palautuivat tililleni kahden päivän päästä. Etsin sitten kirjaa näistä maisemista ja löysin sen Vantaan Akateemisesta - piti maksaa 6 euroa enemmän kuin millä olisi saanut netistä.

      Poista
    5. Höh. Ei mulla ole luottokorttia. Isoäiti joutui aikoinaan makselemaan jonkun toisen tekemiä velkoja ja vannotti minua, ensimmäistä lapsenlasta, että ikinä älä tee velkaa! En ole tehnytkään, paitsi valtion tekemään opintolainaa. Se meni kyllä ulosottoon, ei siksi, ettenkö olisi maksanut, vaan siksi, että posti ei toimittanut kirjeitä, kun olin muuttanut!

      Olen kuullut että ongelma on postin kanssa sama edelleen: ulosotosta posti ei maksa senttiäkään.

      Aikoinaan kun asuttiin maalla, tilattiin englanninkielisiä kirjoja Akateemisesta, siis kirjoja joita tarvittiin. Posti toi ja paketin sisällä oli lasku. En muista että olisi juuri edes myöhästynyt siitä kahdesta päivästä jonka sisällä piti olla paketinkin perillä...

      Huokaus. Pitää sitten varmaan pyytää jonkun kiireisen resist-ihmisen ostamaan kirja ja lähettämään... Yritän löytää englanniksi jos mahdollista kirjoja, joiden kanssa ei suorastaan tarvitse ruveta painimaan. Sana sanalta läpikäymiseen suomi on kyllä ainut mahdollisuus.

      Kirjahyllyä kasatessani olen löytänyt tähän mennessä vissiin viisi Auster-kirjaa. Muistaakseni Akateemisesta tilattuja. Mutta on ilo sormeilla kaikkia hienoja kirjoja jotka asuvat täällä kanssani. En ole ikinä aivan yksin. Voin kyllä kaivata jonnekin, mutta varmaan vain jos joku fiktio-olentokin kaipaa.

      Kynnet ja sormien iho halkeilevat. Polvet ovat puuduksissa ja turvonneet. Isotvarpaat mustelmilla, kun törmään teräviin kasoihin. Ei taideta ikinä muuttaa tästä asunnosta pois.

      Kamalinta on että jos äkkiä kysytään, niin en osaa aakkosia!

      Poista
    6. Sorry Ripsa että sotkin tähän kaksi eri asiaa.

      Luottokortin käyttäminen kannattaa siinä mielessä, että jos toimittaja (lentoyhtiö, kauppa jne) sattuu vaikkapa tekemään konkurssin tilauksesi jälkeen, maksamasi tilauksen takaisin saaminen saattaa olla vaikeaa tai mahdotonta (esim Anttilan tapauksessa)jos olet maksanut tilauksen debitinä. Luottokortilla maksetun korvaa luottoyhtiö, konkurssipesän kiemuroista riippumatta.

      Konsultoin tästä asiasta poikani kanssa, joka tilaa jatkuvasti kirjoja myös ulkomailta tai siis tarkemmin englanninkielisiä kirjoja. Aikaisemmin hän käytti Amazonia, mutta kun Amazon pisti toimituksiin postitusmaksun, poikani siirtyi käyttämään Adlibristä, jossa postitusmaksuja ei ole. (Harmi että tässä nyt käytän yksityisen toimittajan nimeä, mutta ei asiaa oikein muuten voi ilmaista konkreettisesti. Varmaankin muitakin toimittajia on.)

      Eli, jos sinulla on verkkopankkitunnukset, voit tilata Adlibriksestä sekä suomalaisia että ulkomaisia teoksia, ilman postitusmaksuja. Eikä varmaankaan tarvitse pelätä etteikö suuri Adlibris toimittaisi teoksia ajallaan. Näillä pääkaupungin seuduin ne toimitetaan lähimpään R-kioskiin.

      Vielä yksi neuvo: Adlibriksen käyttöliittymä ei näytä kaikkia mahdollisia kirjoja. Eli, jos tiedät jonkun engl kielisen teoksen nimen, niin voit sen tilata, vaikkei sitä näykään toimittajan listalla suoraan. Syötä kirjan nimi sinne ja...

      Se Austerin romaani 4321 näyttä muuten maksavan jotain 29 euroa; en tiedä mitä maksaisi kirjakaupassa.

      ---
      Kaikki edellä sanottu tietysti mutu-tietoa mutta myös käytännössä testattua. Vähän harmittaa käyttää tässä erään toimijan nimeä sellaisenaan.

      Poista
    7. Minä tilaan myös koko ajan Adlibriksestä. Kirjat ovat siellä yleensä noin kolmanneksen halvempia kuin kirjakaupoissa. Olen tilannut myös Amazonista, harvinaisempia ei saa Adlibriksestä. Tilasin Amazonista mm. Obaman kirjoittamia lastenkirjoja, käytettyjä, hauskoine omistuskirjoituksineen.

      Meillä R-kiska toimii muutoinkin postina ja on paljon parempi kuin postitoimistot, koska on auki koko ajan. Joidenkin firmojen postimyyntituotteet tulevat K-Marketteihin, entisiin Siwoihin, jotka nekin ovat auki aamuseitsemästä iltakymmeneen, viikonlopulla aamu hieman myöhäisempi.

      Perinteisten postitoimistojen lopetus on ollut asikkaalle parannus. Ikävä kyllä myös itsepalvelukirjasto on asiakkaalle parannus.
      Meillä on useampi kirjasto itsepalvelutyylisenä, sisään pääsee klo 7-20 kaikkina päivinä, voi palauttaa ja hakea varaushyllystä omansa, kaikki samat toiminnot kuin asiakaspalveluaikanakin, jota meillä ainakin vielä kuusi tuntia arkisin. Lehtilukusalit ovat kivoja paikkoja odotella bussia, kun ei aina viitsi kaupoissakaan haahuilla. Asiakaspalvelua tulee varmaan vähenemään entisestään. En tiedä, jäädäänkö sitä kaipaamaan. Itse en ole kyllä tarvinnut virkailijoita mihinkään, kun yleensä varaan kirjat nettisivuilta, haen hyllystä ja varaan automaatilla. No, joskus rupattelen hetken tiskin takana istuvan virkailijan kanssa.

      Ripsalle jaksua kirjahyllyprojektin kanssa!

      Poista
  6. Minä taas pidän tästä uudesta tavasta kirjoittaa jonkun henkilön elämästä osin faktana, osin fiktiona. Autofiktio, henkilökohtainen romaani, elämäkertafiktio, mitä kaikkia termejä niitä käytetäänkään.
    Fiktio antaa lisää mahdollisuuksia. Perinteisessä elämäkerrassa on oltava kaikki oikein (niin oikein kuin voi olla), ja tulos saattaa olla tylsempi kuin silloin, kun kirjoitetaan vapaammin, fiktiivisemmällä otteella.
    Myös fragmenteista koostuva elämäkertakirjoittaminen on tätä, jätetään tarkoituksella paljon pois ja kirjoitetaan vain merkityksellisistä asioista. Claes Andersson esim. kirjoittaa näin omasta elämästään. Hetkien kirjoittaminen on minullekin mieluista omasta elämästä kirjoittamista. Pitäisi vain keskittyä ja lopettaa blogitohellus, niin voisi saada jotain aikaiseksi.

    Annikki Kariniemi on värikäs persoona. Jännä nähdä, mitä Liksom hänestä kirjoittaa. Liksom on ohjannut myös monologin Lapin punaiset hanget, jossa kuhmolainen Topi Mikkola esittää Kariniemeä muistelemassa elämäänsä.

    VastaaPoista
  7. Niinpä - mutta mitäköhän fiktio todella lisää (vai lisääkö mitään) siihen mikä todellisuus on totta? Liian haastava kysymys tietysti tässä nyt lonkalta mietittäväksi.

    Tarinat ovat tarinoita, mahdollisia tai mahdottomia mutta... jos esimerkiksi jossitellaan maailmaa sen jälkeen kun Hitler voitti(kin) toisen maailmansodan (kuten esim. Len Deighton, Martti Linna tai C.J. Sansom ovat tehneet fiktiossaan), niin mitä fiktio tuo lisää siihen että jossitellaan ihan muuten vaan miettimällä millainen elämä täälla tuossa tilanteessa vallitsisi? Eikö itse asiassa fiktio vähennä kuvittelun (jossittelun) voimaa ja mahdollisuuksia kun sen "pitää" aina perustua ihmisten väliseen "tarinaan"?

    John Careytä lainaten: Olisi mahdotonta todistaa että Picasson taide on yhtään enempää totta kuin, sanotaan vaikkapa, pesukone tai pussillinen perunalastuja.

    Tarkoitan että voiko tässä, jos ihan vakavasti pohtii tai alkaisi yrittää pohtia, oikeastaan riisua romaanitaideteoksen keisarin vaatteet ja sanoa: Kas, pelkkää eskapismiahan tämä on, tämä fiktio! Siis se mikä on todelliseen todellisuuteen lisättyä.

    Mutta viihteen ystävänä sanon: hyvä on, antaa mennä vaan!

    VastaaPoista
  8. Olen tavannut sanoa, että fakta ja fiktio täydentävät toisiaan ja yhdessä antavat lukijalle parhaan kuvan jostain ajasta tai ilmiöstä. Tietokirjallisuus antaa tietopohjan, mutta fiktio kertoo millaista se "oikeasti" oli ja miltä se todella tuntui ihmisistä. Näin siis parhaimmillaan.

    Muuten olen huomannut saman ilmiön kuin Kyösti. Nuorena luin toki jonkun verran tietokirjojakin, mutta valtavasti paljon enemmän fiktiota. Iän myötä tietokirjallisuuden suhteellinen osuus on kasvanut, mutta edelleen luen paljon fiktiotakin. Mielenkiintoinen ilmiö, semminkin kun se tuntuu olevan aika yleinen. Ja kieltämättä nuorten ihmisten elämäntuskat ja ihmissuhdekuviot pitää olla kirjoitettu verrattoman hyvin, jotta niistä jaksaa enää innostua. Sen sijaan pohdiskelevat esseet tuntuvat yhä tärkeämmiltä.

    Marjatta kirjoitti, että meillä ei oikeasti ole valinnanmahdollisuutta, sillä tekisimme samassa tilanteessa aina vain samat päätökset. Olen lukenut tuosta teoriasta, mutta edelleenkin se jaksaa herättää epäilyjä. Elämähän tuntuu olevan jatkuvaa päätösten tekoa, ja tehty päätös tuntuu usein enemmän sattumanvaraiselta kuin deterministiseltä. Se riippuu niin monesta asiasta, kuten omasta virkeyden- tai mielentilasta. Ja jokainen pienikin ero päätöksissä saattaa johtaa ajan myötä vallan erilaisiin lopputulemiin.

    VastaaPoista