torstai 10. elokuuta 2017

Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.
    Muistatko mistä tulit?
    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?
    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.
    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.
    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.
    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.


Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.
    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.
    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?
    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.
    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?
    Kello on noin 12:00.


Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.
    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.
    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.
    Sitten yhtäkkiä: Taxell!
    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.
    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?
    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.
    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.


Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.
   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.
   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”
   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.
   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.


Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.
    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?
   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.
    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.
    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.
    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.


Suomennos vuodelta 1981.


Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.
    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.
    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.
    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.
    Sanoin että en muista lukeneeni.
    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!
    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.
    Jassoo!
    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.
    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?
    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.
Suom. 1954.
    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”
    Olihan se luettu.
    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?
    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.


Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.
    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.
    Kesä on tunnetta, ei järkeä.
    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.
    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.
    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.
    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.
    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.
    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.
    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.
   Kesän lämpö kaikkosi.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.


Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.
    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.
    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.
    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.
    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.
    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?
    Vapaus elämän vankina on suhteellista.
    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.
    Odottaa... kunnes joku muistaa... 


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.



_____________________________

21 kommenttia:

  1. Minulla oli täsmälleen sama muistelu käynnissä kassajonossa. Kuka hitto on tuo ihminen, se suomenruotsalainen poliitikko?

    Se ei ollut silloin enää joku ministeri. Ja vaikka olisi ollutkin, en olisi muistanut nimeä. Kaupassa en tietenkään kehdannut kysyä jonossa olevalta ihmiseltä että kuka toi on, varsinkin kun entinen ministeri näki että katsoin sitä.

    No onneksi minua ei tunne kukaan, olisi kamalaa jos olisi joku aina tuijottamassa. Eikä mieleeni edes tullut Partek. Olen joskus käynyt Turun saaristossa ja muistan ne vaaleanväriset maaläjät ja ajattelin silloin vain että onpas paikkakunnalla valkoista hiekkaa.

    VastaaPoista
  2. Muistia ei oikein voi hallita. Se tuottaa sattumanvaraisesti mitä milloinkin jos on tuottaakseen. Joku viikko sitten kerroit kommenttivastauksessa istuneesi repsikan paikalla. Pahus kun tuo sana alkoi pyöriä mielessä. Melkein päivittäin se pulpahtaa esiin. Repsikka on lapsuuteni muisto. Isäni käytti sitä alinomaan. Hän aloitteli 50-luvun alussa kuorma-autoilijana soran ajoa rakennuksille. Soralla oli ehtymätön menekki mutta miten saada sora kuorma-auton lavalle? Silloin ei ollut mitään kuormauslaitteita. Lapiopelillä auton lavat täytettiin. Siksi autossa oli hyvä olla apumies eli repsikka. Isäni oli vahva maalaispoika jolta soran lapioiminen luonnistui. Repsikoita näin haastavaan työhön ei ollut helppo löytää mutta onnistui isäni siinä kuitenkin. Löytyi eräs Lasse, kuivakas pieni mies, melkein pelkkää luuta ja nahkaa mutta sitkeä työmies kuin mikä. Pysyi hyvin isäni lapioimistahdissa. En oikein voi kuvitella mitään raskaampaa työtä kuin kuorma-auton lavan täyttäminen lapiopelillä. Kyllä tuolloin joutui ansionsa eteen ponnistelemaan.

    No lapioidessa meni pari vuotta kun keksittiin laittaa traktorin eteen hydraulisesti ohjattava rautakauha. Kuorma-auton lastaaminen nopeutui huomattavasti eikä repsikkaa sen jälkeen tarvittu. Lassekin kouluttautui hankkimalla ajokortin ja siirtyi kuskin paikalle. Kutsuvat tätä tuottavuudeksi.

    Siinä muistui mieleen pari muutakin isäni käyttämää vierasperäistä sanaa. Lapioimisen aikana piti välillä ”huilata” ja usein tuli ”tenkkapoo” kun piti saada soralastissa oleva auto nousemaan pehmeästä sorakuopasta maantielle. Ihan luontevasti nuo vieraat sanat täysin umpisuomalaiseen ympäristöön istuivat mutta ihmetyttää miten ne olivat maalaismiesten puhekieleen siirtyneet. Repsikka tullee venäjästä? Asuttiin Kymenlaaksossa, entisessä Vanhassa Suomessa, joka liitettiin Venäjään jo 1700-luvulla. Isäni kotiseutu oli täysin suomalainen mutta näköjään ruotsistakin tuli silloin kauan sitten vahvoja kielivaikutteita.

    VastaaPoista
  3. Kielihän paljastaa kansainväliset yhteydet, arkipäivässä.

    Nykysuomen sanakirjan mukaan repsikka tarkoittaisi puunnostajaa - konetta tai miestä - ja arkikäytössä apumiestä.

    Etymologisen sanakirjan mukaan sana tulee todellakin venäjästä (grebscik) mikä siellä tarkoitti haravoitsijaa, siis niittäjän perässä kulkevaan haravamiestä.

    Onkohan tuo enemmän kaakkoissuomen "slangia" kuin läntisen, en tiedä. Ripsa voisi länsisuomalaisena kertoa, käytetäänkö siellä päin "apukuskista" repsikan nimeä.

    Kaakkoissuomi, Kotkan ja Haminan seutu on todellakin ollut venäjän-, ruotsin- ja saksankielen (ja miksei paljon myös Viron) vaikutuspiirissä, myös kielellisesti. Onhan esim. summalainen suku Suortti väännös saksalaisesta sukunimestä Schwartz.

    VastaaPoista
  4. Luulen kyllä että suurin vaikutus Suomen puhekieleen täällä läntisimmässä Suomessa on ruotsi. En ole ainakaan Pohjanmaalla maalla asuessani koskaan kuullut nimitystä "repsikka". Itse asiassa vasta nyt, tämän keskustelun myötä, tiedän mikä semmoinen on. Olen laiskasti ajatellut, että se on resepsuunista johtuva sana.

    Olen haravoinut heinäpelloilla kun heinää on nostettu seipäille pikkulikkana. En muista kutsuttiinko meitä millään nimellä. Tuskin. Mutta kaikki heinäpellot käytiin läpi ja kylän heinä saatiin tehdyksi suunnilleen samaan aikaan. Apukuskeista en tiedä. Meillä oli hevonen ja haravakone. Ja sitten lava jonka päällä lapset keikkuivat matkalla heinälatoon.

    Lapsilla oli följyssä aina tikkuja joita pantiin seipähitten reikihin. Tratkoriaikaan en ollut enää mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi niitä aikoja! Saman olen kokenut olympiavuonna Pielavedellä. Oli se riemukasta kun kaupunkilaispoika pääsi mukaan heinätöihin ja hepan vetämillä rattailla kirkolle. Näki mistä lanta tulee. Kaiken kruunasi auringonpimennys jota noetun lasin läpi tiirailtiin.

      Tuon talon kohdalla sijaitsi, kuten aikuisena siellä käydessäni saatoin todeta, jonkun Urho Kekkosen synnyinkoti mutta ei se silloin tainnut olla mitenkään mainitsemisen arvoinen eikä varmaan vielä toiminut kahvilanakaan. Opin kuitenkin uimaan! Muistan paikan ja kuinka.

      Vieläköhän Pielavedellä on hotelli "Humpuuki", siltä vaikuttaa? hh

      Poista
  5. Hannu, vai olit sinä lapsena kaupunkilaispoika? Siinä sitä on sitten ollutkin. Muistan hyvin olympiavuoden kun kylään tuli kummankin puolen sukua ameriikansuomalaisia. Muistan auringonpimennyksen, mutta ei se mun muistini mukaan ollut vuonna 1952. Siitä ajattelen, että me lapset katsottiin sitä mökillä ja se rakennettiin vasta 1955.

    Muisti tekee tepposia. Mutta asuin kyllä vuoden ympäri maalla 17-vuotiaaksi asti. Ja senkin jälkeen parikymmentä vuotta. Sekä että. Minä opin uimaan 5-vuotiaana Lappajärvessä. Siellä oli syvät ja puhtaat vedet vielä siihen aikaan.

    Mutta siis muuten: tänä vuonna ei ollut heinäpoutia. Katselin keskikesällä maaseutua ja ihmettelin että nekö todella paalaavat märkää heinää niiksi dinosauruksen muniksi. En tunne enää ketään maanviljelijää. Perheviljelmät ovat suurimmalta osin loppuneet.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsa, osittaisia auringonpimennyksiä näyttäisi olleen 1952, -54 ja -59 sanoo H:gin kaup.kirjasto vastauksena jonkun kysymykseen. Muistan siis tuon ensimmäisen. Kirkkaassa säässä se erottui selvästi ja oli riittävän voimakas pimentääkseen peltomaisemaa selvästi. Olimme tätimme luona kesää viettämässä. Hän oli biologian mutta sivuvirkanaan myös maantiedon
      opettaja ja korosti meille tapahtuman erityispiirteitä. Jäivät ne siitä mieleeni kyllä. hh

      Poista
  6. Noita dinosauruksen munia kutsutaan laajalti myös kepulaisiksi.

    Meillä Pohjois-Satakunnassa mentiin sänkyyn raitilla peitetyn matrassin päälle ja pää laskettiin tyynyyn, jonka päällä oli tyynynvaaru ja viltti päälle. Aamulla pantiin pesofatiin vettä, pestiin posket ja kuivattiin hantuukiin. Sitte istuttiin toolille pöyrän ääreen kaffeeta juamaan.
    Ree-kirjainta ei ollu misään sanas ja ähvä vaan tuas pesofatis ja kaffees.
    Ko me mukulat oli tehty jotain pahaa ni me juastiin pakoon pua pitkällä, peläättiin joskus, että meirän äirin syrän särkyy meirän takia.
    Kyllä me osattiin sanoo sydän, mutta se oli hianostelua ja hepsankeikkaa.
    Aikuisen ihmisen piti hillitä ittensä, pikkuplikat ja poijat sai viälä vähä telmiä, mutta kannella ei saanu.
    Mä karehrin kaupunkilaisia, olisin halunnu vähä hianostellaki. Istuin aitan portailla ja kuvittelin itteni mualle.

    Porin seudulla on ollut siis kielessä tosi paljon ruotsin vaikutusta. Isoisäni käytti haarukasta sanaa kaffeli, isoäitini isä oli tuffa (storfar).

    Repsikka-sanan olen kuullut vasta aikuisena,jossain Kainuussa varmaan.
    Huilaaminen on tuttua ja tenkkapoota käytetiin myös minun lapsuudenympyröissäni.

    Sanoja kokemuksia muistin kanssa. Ollaanko me Kyösti ja muut muistelijat kuulkaas "rementoitumassa" vai onko meillä vaan liikaa tavaraa aivoissa! Ehkä tuo jalkimmäinen selitys on se oikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla Marjatta pikemminkin linkit joskus katkeilevat ;-) Ei auta kuin odottaa kunnes sana 'tulee'. Merkillistä on se ettei sanojen puute hankaloita ajattelua mutta ilmaisuun tulee joskus niin pitkä viive, että tilanne jossa sitä olisi tarvittu, menee ohi. Se sitten harmittaa. Varmaan tuttua monille. hh ikääntyneille.

      Poista
    2. Minulle tuota on tapahtunut kyllä jo nuorempanakin, yhteen aikaan paljon. Olin ehkä stressaantunut, koska elämässä oli niin paljon kaikeka. Peölksäin jo aivokasvainta, kun pätki niin paljon ja käytin vääriä sanoja. Tarkoitukseni oli sanoa 'irtonaista riisiä' ja sanoin 'irtonaista teetä'. Syy oli ehkä siinä, että ajatus oli jo kiihkeästi muualla ja moniaalla ja puhe laahasi perässä. Minulla on oikein vihkokin, johon keräsin huolissani aivomyrskyn tuottamia mokia.

      Se on tuttua, että näkee henkilön, esim. jonkun näyttelijän ihan selvästi silmissään, esim. Steve Buscemi on minulla sellainen ja suomalaisista on ollut Elina Salo, mutta nimi perkules ei tule mieleen, juuri kuten Kyösti asian kuvasi. Nykyään voi äkkiä ratkaista asian googlen avulla, jos muistaa jotain minkä avulla etsii henkilön nimeä, esim. elokuvan, jossa hän on näytellyt, mutta on kiintoisaa odottaa, milloin sana pulpahtaa mieleen, koska siitä saa tyydytystä.

      Mietin vielä murteita.
      Minulla oli lapsuudenmurteeni pitkään aivan unohduksissa, mutta nyt vanhemmiten sanoja tulee koko ajan mieleen. Tuon äskeisen litanian kirjoitettuani muistin, miten kylään, siis vierailulle käskettiin eikä kutsuttu: Millon sä mun käsket kylään? Hellittelynimi 'huono' on myös mielenkiintoinen, lasta saatettiin lohduttaa, silitellä ja helliä 'piäni huano'.

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  7. Muistaminen (ja unohtaminen) taitaa olla ihmisen elämän keskeisin asia, paljon filosofisempi myös kuin mitä tulee ajatelleeksi. Ihminen on sitten kehittänyt välineitä kollektiiseen muistamiseen (esim. kirjoitustaito, kirjat, kuvat jne).

    Kaikkea ei kannata muistaa; jos pää olisi ihan täynnä muistoja, ei kai elämästä selviäisi. Ajatellaanpa vaikka laskun maksamista; otat tunnuslukutaulukosta (tai joltakin koneelta) numerosarjan jonka näpyttelet ja unohdat saman tien. Mitä jos et unohtaisikaan vaan muistaisit jokaisen luvun jonka olet elämäsi aikana jonnekin kirjoittanut?

    Kun kollektiivinen muisti ajan mittaan unohtaa esim. romaaneja, jotka joskus ovat olleet kanssaihmisille tärkeitä, mitä tapahtuu? Onko tämä jotenkin järkevää unohtamista vai ihan satunnaista? Itse me voimme palautella "unohtuneita" kirjailija-, näyttelijä- tai soittajanimiä, mutta kollektiiviseen muistiin emme juuri voi vaikuttaa yksilöinä. Tietysti kun BBC tekee unohdetusta kirjasta hyvä tv-draaman, kirjakin herää eloon, vähäksi aikaa tai pysyvämmin.

    Kommenteista käy ilmi miten itse kukin unohtaa jotakin, ja usein tiettyjä nimiä. Minulla oli tapana unohtaa esim. Ernest Borgninen nimi (miksi, en tiedä) ja kerrankin (ennen nettiaikaa) selasin yhtä paksua elokuvahakemistosta aasta ööhön löytääkseni kaverin nimen - ja löysin!

    Nykyään käyn aakkosia läpi mielessä ja kokeilen erilaisia nimiä(alkuja) ja se on aika hyvä keino. Tuon Taxellinkin etunimen muistin aika nopeasti (tai melkein oikein) ja sukunimeä yritin pitkään haarukoida T-alkuisena (mieleen tuli koko ajan Talberg ja Talgren, hah) kunnes lopulta linkki löytyi oikeaan nimeen.

    VastaaPoista
  8. Muistamisesta ja unohtamisesta ja BBC:stä ajattelen joskus, että siellä täytyy olla hirveä määrä historiallisia seuroja tai tieteellisiä seuroja. Sitten siellä on taatusti ainakin Jane Austen-seura tai parikin. Sitten siellä on yliopistoja niin kuin Oxbridge ja siellä taas on tapahtunut joku tosipitkäikäinen poliisisarja, jossa pääpoliisi oli alkuunsa aikuisena itsenään ja kuoli (sitten kuoli se näyttelijäkin!), sitten oli ohjelma sen alaisesta joka oli Järkevä Poliisi eikä se ainakaan kuunnellut oopperoita.

    Sitten vasta viimeisenä oli sarjanpoikanen siitä pääpoliisista ja oopperafanista aivan nuorena ja aloittelevana poliisina. Sitä nuorta kaveria kiusasi poliisiaseman johtaja, pömpöösi ja kuivettunut tyyppi, joka ei osannut enää oikein muuta kuin kiusata nuorinta alaisintaan.

    Sarjan kirjoittajan nimi oli Colin Joku, mutta en muista mikä. En muista edes koko sarjan nimeä. Haa. Juuri kun kirjoitin tuon, muistin nimen: Komisario Morse, vai oliko se pelkkä Morse. Olisko sen kirjoittajan sukunimi ollut Dexter?

    Oxbridgen maisemista pidin paljon, samoin niistä origenelleistä oppineiden muotokuvista.

    Minä vannoin että muistan aina kaiken. Muistan ajatelleeni sitä erityisen intensiivisesti, kun olin Hesassa hoitamassa 6 kk. vanhaa serkkua isoäidin kanssa. Tuntui tärkeältä ajatella, että on muistettava miten serkku kasvoi ja miten siitä tuli aikuinen ja miten sen omat lapsetkin ovat jo aikuisia. Muistan sen, koska olin ensimmäistä kertaa Hesassa ilman vanhempiani, jotka rajoittivat menemisiäni paljon enemmän kuin isoäiti.

    Mutta olikohan se Morse niin vaikuttava kuin mitä muistan? Ehkä se toisella katsomalla olisi sitä vähemmän. Riippuu siitä mihin suuntaan olen näiden vuosien aikana muuttunut. Olen saattanut ottaa jo etäisyyttä brittiyliopistotarinoihin. Muistamista voisi helpottaa jos tietäisin miksi ajattelen ja miksi ajatteLIN niin kuin tein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nuo Komisario Morse -tarinat (33 jaksoa) ovat niin vaikuttavia kuin muistat, vieläkin. Niiden tekeminen loppui kun Morsea näyttelevä John Thaw kuoli vuonna 2002. Colin Dexter puolestaan kuoli äskettäin. Hän muistaakseni päätti ettei Morsea saa koskaan näytellä Thaw'n jälkeen kukaan muu.

      Morse-sarjoista kehkeytyi sitten hänen apulaisensa ympärille rakennettu Komisario Lewis -sarja, johon tehtiin 42 jaksoa.

      Ja samasta kaivosta, Dexterin suostumuksella, on kannettu vettä vielä Nuori Morse -sarjaan (Endeavour), jota on tähän mennessä tehty 20 jaksoa. Nekin ovat kehittyneet aika vaikuttavaksi elokuvaksi.

      Poista
  9. Kun ikäisessäni seurassa joku harmittelee, etteivät nimet tahdo tulla mieleen, olen tavannut leikilläni vastata, että "onpa erikoista, ei meillä muilla". Tarkoittaen tietysti, että kokemus on hyvinkin tuttu. Turhauttavassa ilmiössä on jotenkin lohdullista, että jaamme sen (lähes?) kaikki.

    Tähän liittyen minulla oli jo nuoruudessani mietityttävä kokemus, kun en kerran saanut päähäni hyvin tutun ranskalaisen elokuvaohjaajan nimeä. Siihen aikaanhan ei ollut mitään kännyköitä, joista sen olisi voinut hetkessä tarkistaa. Pyörittelin ongelmaa mielessäni tuntitolkulla, kunnes nimi sitten yht'äkkiä pulpahti mieleen. Sen jälkeen olen aina muistanut Jean Renoirin nimen.

    Nykyisin tätä tapahtuu tietysti kohtalaisen usein. Olen ottanut tavakseni yrittää itse kaivaa nimen muististani (ennen kuin turvaudun kännykkään tai muihin hakumahdollisuuksiin), kuvitellen että näin ehkä onnistun hidastamaan muistin rappeutumista.

    On hassua, että Marjatta mainitsi Steve Buscemin, sillä juuri saman nimen kanssa minullakin on ollut vaikeuksia.

    VastaaPoista
  10. Myös minulle nuo Morse-sarjan kaltaiset laadukkaat brittituotannot ovat olleet hyvin läheisiä. Kaiken muun hyvän ohella pidän niiden sivistyneestä tunnelmasta. Ja kuunnelkaapa miten kaunista englantia John Thaw puhui.

    Sattumalta olemme vaimon kanssa juuri katsomassa Morse- ja Frost-sarjoja toista kertaa läpi. En tiedä tekevätkö ne enää aivan niin vahvaa vaikutusta kuin ensimmäisellä kerralla, ehkei ihan, mutta kovin mielellään niitä yhä katsoo.

    Tämä on muuten niitä asioita, joista nykytekniikassa niin paljon pidän. Miten helppo onkaan palata vanhojen televisiosuosikkiensa pariin. Nuorena tätä olisi ollut vaikea edes kuvitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta entäpä jos...?

      Mutta entäpä jos kaikki "tallentaminen" siirtyy verkkoon ja DVD:t katoavat, niin kuin ovat jo katoamassa, mistä sitten katsot vanhoja filmejä ja tv-sarjoja?

      Omalle digiboxille tallennetut eivä ikuisia (eikä digiboxin vaihto uuteen tuo vanhoja filmejä mukanaan), operaattorin palvelimelle talletetut katoavat kahden vuoden päästä (tekijänoikeussyistä). DVD tarjonta selvästi hiipuu.

      Katoaako historia saman tien ja vähitellen? Tuhoavatko Netflixin kaltaiset alustat menneisyyden? Onko internet kaikessa ylettömässä runsaudessaan se "väline"joka lopulta tuhoaa kulttuurin monikerroksisuuden?

      Poista
  11. Hmm. Pitääköhän meidän ruveta vaatimaan NSA:n tapaista organisaatiota toimimaan ihmisten hyväksi. Ylipäänsä noilla suurilla tiedustelulaitoksilla olisi taatusti resursseja pitää tämän hetken maailman parhaimpia sarjoja ihmisten saatavilla.

    Sen pitäisi olla ilmaista ja tahdon lisäksi tekstityksen suomeksi. Ällistyttävin juttu on huomio, että meidän pienessä DVD:hyllyssämme on joku boksi Morsea. Juuri vääntäydyin katsomaan. En muista ikinä katsoneeni tuota, mutta talon toinen ihminen rakastaa kaikkia noita Morseja ja on katsonut jok'ikisen uusinnan.

    Minulla on kaikkiaan kolme eri konetta joissa on tallenteita. Niille pitäisi ehkä tehdä jotain. En kyllä käsitä miten. Yksi on kytketty pois verkosta ja sen CD-rom-asema on lakannut toimimasta. Tämä talo tarvitsisi kotitontun sijasta koti-nörttiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan, kauan sitten aloitin nollasta, en kyllä muista sitä, nyt siintää jo taivaanranta. Ehkäpä … hh

      Poista
  12. Minäkin olen miettinyt tuota DVD:n jälkeisen ajan ongelmaa. Jotenkin kuitenkin uskon, että siihen löytyy ratkaisu. Eihän voi olla niin, että vanhat elokuvat ja televisiosarjat kiinnostavat vain Kyöstiä ja minua ja kourallista muita. Täytyyhän niille olla laajempaa kysyntää, joskaan ei niin laajaa kuin uutuuksille, ja silloin luulisi ilmaantuvan myös tarjontaa. Näin digiaikana kun ei luulisi edes olevan kovin vaikea jollain tapaa tuottaa se tarjonta.

    Netflixiin olen itsekin tutustunut tyttärieni kautta ja sehän on mahdottoman kätevä. Sieltä löytyvät suomeksi tekstitettyinä monet sellaiset uutuussarjat, joita televisio ei ole (ainakaan vielä) esittänyt. Netflixin ongelma on tietysti tuo historian puute, mutta sekin voinee muuttua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että optimismisi toteutuu.

      Itse ole skeptinen. Eihän DVD-vuokraamoissakaan ollut aikoinaan vanhoja filmejä. Miksi nämä netissä toimivat operaattoritkaan niitä etsisivät vuokrattavaksi? En tiedä millaisilla sopimuksilla nettifirmat (Netflix, Elisa jne) saavat uutuuksia vuokrattavaksi, mutta voisi epäillä etteivät oikeudet ole ikuisia josta seuraa, että nämä tänään uutuudet häviävät netistä siinä vaiheessa kun alkaisivat olla klassikoita.

      Poista