Katoamispisteen kadottaminen

[viisastelevia viivoja]

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie keskellä Espanjaa.

Kaksi miestä keskustelee intensiivisesti ikkunapöydässä päät toisiaan kohtaan kumartuneina.

    Kahvilan ikkunasta näkyy katu ja sitä reunustavat talot, tyypillinen kaupunkimainen perspektiivi.

    Eletään vuotta 1908 tai sinne päin. Istutaan Pariisissa tai jossain muualla, kenties etelässä Pyreneiden tuntumassa.

    ”Taide ei ole kyennyt kehittymään 400 vuoteen”, Georges sanoo, ”koska sillä on pakkomielle perspektiiviin, se on silmän oikkuja. Katoamispiste. Se vetää kaikkea poispäin katsojasta.”

    ”Olet oikeassa”, Pablo innostuu. ”Meidän on pantava katoamispiste katoamaan.”

    Georges ilahtuu tajutessaan, että hän on löytänyt sielunveljen kapinalliselle taidekäsitykselleen.

    ”Meidän on tehtävä muutakin kuin haastettava perspektiivisäännöt”, Pablo jatkaa kiihkeästi. ”Kaikki säännöt. Valot, värit ja muoto on kyseenalaistettava. Revimme kaiken kappaleiksi ja luomme uudenlaisen maalauksen!”

    Ja niin tapahtuu. Vuosina 1908-1912 Georges Braque (1882-1963) ja Pablo Picasso (1881-1973) ”luovat” uudenlaisen, mullistavan taidesuunnan, kubismin, siinä hengessä mitä kahvilassa suunniteltiin. Jonkin aikaa he maalaavat vuorotellen teoksia, joista ei välttämättä erota kumpi oli maalannut minkäkin.

Edellä toistettu vuoropuhelu on National Geographic Channelin esittämästä tv-sarjasta Genius: Picasso.

    Tapahtuiko kubismin ”perustaminen” faktisesti tuolla tavalla kahvilan ikkunapöydässä, ei ole tärkeää. Oleellista on taiteilijoiden manifesti uudenlaiselle maalaustavalle, jossa perspektiivi ja muut perinteisen kuvan ”säännöt” kumotaan. Tuliko ”manifesti” ennen taideoksia? Ehkä tuli, ehkä ei, mutta noilla alussa lainatuilla sanoilla heidän teoksiaan voi katsoa ja yrittää ymmärtää.

    Piti löytää jotakin uutta. Se oli ajan henki.

    Vähän ironista on, että rikkoessaan normaalitavan katsoa maisemaa ja ihmistä perspektiivissään, Picasso väitti pyrkivänsä näkemään oleellisen todellisuudesta. Ei ole muuta lähtökohtaa kuin todellisuus, hänen kerrotaan sanoneen. Miten tuohon lähtökohtaan istui sitten se, että hän pirstoi maalauksissaan ihmishahmon ja uhrasi syvyyden, tilavuuden, tunnelman, perspektiivin ja värit jonkinlaisen ”puhtaan” todellisuuden esittämiseksi?

    Onko ristiriitaista puhua todellisuudesta kun haluaa esittää sen aivan epätodellisena maalauksena?

    Kubismi ei kopioi eikä jäljittele luontoa, ei näe sitä sillä tavalla kuin ihminen näkee luonnon ja itsensä siinä, vaan esittää (ehkä) kaikki puolet katsoa maisemaa yhtä aikaa, kaikkialta kuin ”jumala”.

    Kun Picasso sanoi, että ”me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut todellisuuteen”, Picasson ja aikalaiskubistien maalauksia katsova tietysti huudahtaen kysyy: Mikä sitten on tuo puhdistettu todellisuus joka kubismin tauluissa näkyy? Miksi meidän näkemä todellisuus ei kelvannut taiteilijoille?

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun - perspektiivi tilassa ja ajassa:
Picasson ystävistä Braque ja Apollinaire haavoittuivat
ensimmäisen maailmansodan taisteluissa vakavasti.

Noukin pakinan ympärille sieltä täältä otettuja valokuvia, joissa perspektiivi on voimakkaasti läsnä - tilan tuntu. Ne on otettu eritasoisilla digipokkareilla eikä tarkoituksena ole pitää niitä minkäänlaisina taideteoksina.

    En ota kantaa siihenkään, miten todellisuus ”pitäisi” maalaustaiteessa kuvata, jäljitellen vai abstrakteina viisastelevina viivoina, joten maisemista näppäillyt kuvat ei millään muotoa haasta Picasson tai Braquen tai kenenkään taiteilijan näkemystä maailman kuvaamisesta.

    Mutta Braquen ja Picasson lähtökohta tuntuu periaatteessa kummalliselta, paitsi tietysti siinä että taiteilijoiden piti menestyäkseen ”keksiä” jotakin todella uutta.

    Eikö tilan näkeminen perspektiivissä, ole ihmisen aivoihin evoluution mukana kehittynyt synnynnäinen, rakenteellinen ominaisuus? Ja jos on, miksi todellisuutta, tilaa, kuvaavassa kaksiulotteissa maalauksessa tuo perimmäinen ominaisuus, aivojen luoma ”illuusio” tilan syvyydestä tulisi hävittää?

    Kuvittelevatko taiteilijat, että vähentämällä informaatiota, he pystyvät kertomaan (kuvaamaan) ”enemmän”? Jos pystyvät, mitä se ”enemmän” on? Enemmän todellisuutta jossa on vähemmän informaatiota? Vai Picasson sanoin: oleellisen.

    Mutta kun näkemästämme ottaa tilavaikutelman pois, mitä jää?

    ”Miksi havaitsemme vain kolme tilaulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden”, Stephen Hawking kysyi. Varmaa vastausta ei ole, mutta kaksiulotteisessa maailmassa elämä saattaisi olla mahdotonta, ja toisaalta jos ulottuvuuksia olisi kosolti enemmän, maailmankaikkeus ei kenties pysyisi kasassa.

    Halusivatko Picasso ja Braque maalauksillaan kertoa ettei maailma pysy kasassa? Että ihminen hajoaa? Että elämä on mahdoton juttu? Tai että ainakin taiteilijan kuvaamana se on mahdotonta!

Kyösti Salovaara, 2014.
Taidemuseon porstua Strasbourgissa -
kauneus on väriä ja tilaa.

Eikö ihminen oppinut selviytymään maailmassaan juuri perspektiivitajun avulla?

    Tilan ja etäisyyden funktio auttoi metsästäjää. Kun varhainen ihminen vaelsi pitkin metsiä ja lakeuksia, hänen piti oppia arvioimaan etäisyyksiä. Siksi maalla oli helpompi kulkea kuin merellä – avoimella ulapalla ei ole perspektiiviviivaa jota seurata.

    Kun katsoo oheisia valokuvia, aivoissa virittyy jotakin voimakasta, sillä perspektiivi kiehtoo, viettelee mukaansa. Haluaa nähdä tai ainakin kuvitella mihin tie vie, mitä vuorten takana avautuu, mitä tapahtuu kun pitkospuut kääntyvät metsikön taakse.

    Seuratkaapa jotakin, melkein mitä tahansa elokuvaa ja sen kameraa: eikö alati toistuvat kamera-ajot perspektiiviin ole se käsittämätön, melkein kiihottava voima, joka tempaa katsojan tarinan sisälle?

    Mutta, juuri tämänkaltaista perspektiivin tunteellista ja vaiston herättävää viettelyä Picasso ja Braque ehkä tahtoivatkin vastustaa. Maalauksen katsojaa ei saa päästää kuvittelemaan mitä kaukana on, mitä kaikkea maalauksen kuvasta saattaisi johtua ajattelemaan. Ei, katsoja piti melkein väkivaltaisesti pysäyttää kuvan pintaan: siinä on kaikki eikä sen takana mitään!

    Tahtoiko Picasso nujertaa katsojan uteliaisuuden kuvan pintaan, koska avautuva uteliaisuus ennen pitkää johtaisi muualle kuin mitä Picasso halusi kuvallaan kertoa?

Kyösti Salovaara, 2003.
Perspektiivi Rooman suuruuteen, fyysinen ja henkinen.

Mitä maalaus ylipäätään pystyy sanomaan?

    Jos se jäljittelee todellisuutta, maisemaa, ihmistä siinä, onko se enemmän kuin todellisuus, maisema, ihminen? Vai pelkästään erivärinen katse?

    Jos maalaus kubistisen kuvan tavoin rikkoo kaiken palasiksi, ja kerää ne sillä tavalla yhteen että tilan voi nähdä kaikista suunnista yhtä aikaa ja ihmisenkin monessa hahmossa, onko sekään enemmän kuin todellisuus? Vai oleellisesti vähemmän?

    Tässä houkuttelee etsiä selitystä Jean-Paul Sartrelta, jonka mielestä ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”

    Vaikka en ole ihan varma mitä Sartre ”sitoutumisella” tarkoitti – hän ei kaiketi tarkoittanut niin triviaalia asiaa kuin vaikkapa liittymistä kommunistiseen puolueeseen – niin jatketaanpa hieman pidemmälle.

    ”Huono maalari yrittää tyypitellä”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? ”Hän maalaa Arabin, Lapsen, Naisen; hyvä maalari tietää, ettei Arabia sen enempää kuin Proletaariakaan ole olemassa todellisuudessa eikä hänen kankaallaan. Hän esittää työläisen – jonkun työläisen. Entä mitä ajatella jostakin työläisestä? Lukemattomia ristiriitaisia asioita. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet ovat siinä, kankaaseen liimautuneina, äärimmäisen samanarvoisina: jokainen voi itse valita. Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestriteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle? Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”

Kyösti Salovaara, 2017.
Myös nymfin käsivarsi elää perspektiivissä.
Aleksanteri III:n silta Pariisissa.

Ilmeisesti kaiken eläväisen voi selittää monella tavalla, niin monella että ristiriitoja ei pääse pakoon kuin sulkemalla silmänsä ja peittämällä korvansa, ja sittenkin ajatukset jäävät jäljelle.

    Ja ilmeisesti yksikäsitteistä ei ole muu kuin kuolema eikä siitäkään voi olla varma.

    Yrittivätkö Picasso ja Braque ilmaista maalauksillaan merkityksiä? Vai halusivatko he nimenomaan julistaa sovinnaisen näkemistavan rikkoessaan, ettei maalaus koskaan voi sisältää merkitystä? Halusivatko he sanoa, että oleellista on lopulta todellisuuden, maailman ja ihmiselämän merkityksettömyys?

    Kubismi syntyi vakaumuksesta, että ympäröivän tilan hahmottaminen miljoonien vuosien evoluution kehittämällä tavalla, aivojen kyvyllä kuvitella perspektiivi ja vetää viiva omista varpaista kaukaiselle vuorijonolle niin että viivan merkityksen tajuaa, on perinpohjin liian sovinnainen tapa siirtää näkemänsä maalaukseen, taideteokseen.

    Tämä kapinallisuus on periaatteessa helppo ymmärtää. Uutta etsiessä vanha pitää kumota.

    Mutta jos aivot toimivat evoluution ohjauksella, entisen jalostetun kokemuksen valikoimana, mitä kubismi tarjosi tilalle? Oliko se sittenkin eräänlaista lobotomiaa? Yritys puhdistaa aivot siitä missä ne toimivat parhaiten?

    Taiteilijat loivat uudenlaisen kuvan. He väittivät, että siinä on oleellinen häivähdys todellisuudesta. Kuitenkin, jos ihmiskokeessa joku kasvatetaan tynnyrissä täysi-ikäiseksi ja viedään modernin taiteen museoon ja seisotetaan Picasson ja Braquen maalausten eteen ja kysytään mitä hän ymmärtää todellisuudesta katsellessaan ensimmäisiä ikinä näkemiään maalauksia, vastaus saattaa yllättää.

    Madridin Reina Sofia -museossa voi seisoa tunnin Picasson Guernican edessä eikä sittenkään tajua Espanjan sisällissodasta yhtään enempää kuin museoon astuessaan - ei vaikka tietäisi mihin tapahtumaan Guernican verilöyly liittyy.

    Tie jatkuu vuorille eikä pääty sinne missä se näyttää katoavan. Katoamispiste on aivoissa, ei todellisuudessa. Utelias seuraa pitkospuita kunnes katoaa männikön taakse. Hän katoaa silmistämme mutta ei maailmasta.

    Merkityksiä ei piirretä eikä sävelletä.

    Jäljelle jää... sanoja!

Kyösti Salovaara, 2018.
Pitkospuut Pyhtäällä - katoavan viivan arvoitus.

>>>>>>

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.

Arianna Stassinopoulos Huffington: Picasso – Nero ja Paholainen. (Picasso – Creator and Destroyer, 1988.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 1989.