[Tom,
Yrsa, Philip]
Kyösti Salovaara, 2018. Idylli: Aamiainen ruohikolla. |
Suurten
mestarien kohtuuttomuudet! He seuraavat ideaa sen äärimmäisille
rajoille asti.
-Gustave Flaubert
Tietenkin
tämä on mission impossible, yritys kirjoittaa pakina
kolmesta juuri kuolleesta merkittävästä kirjailijasta.
Ensin
heitä oli kaksi: Tom Wolfe (1930-2018) ja Yrsa Stenius
(1945-2018).
Olin
jo kaavaillut mitä suunnilleen sanon ja mitä kirjailijoilta lainaan ilmaistakseni jotakin. Sitten keskiviikkoaamuna kuulin radion uutisista,
että myös Philip Roth (1933-2018) on kuollut.
Tunnen
melkein huonoa omaatuntoa, koska pari päivää aikaisemmin olin miettinyt, että jos Roth jonain päivänä kuolee, minulla
on ainakin materiaalia kirjoittaa hänestä.
Suurten
mestarien kohtuuttomuudet! Pienten ihmisten kateellinen
tavanomaisuus!
Ja
kuva!
Kun
kertoo kirjailijoista, kun muistelee omaa suhdettaan heihin, ei
oikein riitä että räväyttää kirjailijan valokuvan pakinan
johtokuvaksi, sillä eikö kirjailijoiden kannata sanoa itse omin
sanoin mitä ovat? Tai paremminkin pitää antaa heidän teostensa
puhua, sillä ne puhuvat enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin
kirjailija itse.
Niinpä
valitsin aloituskuvaksi idyllin: Aamiainen ruohikolla.
Se
ei kuulu tähän mitenkään, paitsi ehkä salaa, senkin takia että
valokuvan asetelmassa on jotakin vinoa, näennäisen harmonian
sisällä idyllin rikkovaa väärin aseteltua kultaista leikkausta.
Onko vääristymä tarkoitus? En tiedä – pitäisi kysyä valokuvan
ottajalta.
Olisiko
Rothin, Wolfen ja Steniuksen voinut laittaa samaan kuvaan idyllisenä
asetelmana: länsimaisen sivistyksen kaunis hetki 1900-luvun
jälkimmäisellä puoliskolla?
Vai
olisiko tuohonkin kuvaan hiipinyt vääristävä ajatus? Se mikä
näyttää harmonialta on teeskennelty huijaus, viettely
maailmaan, joka on ristiriitaisempi kuin idylli, jota kaikki tuijottavat ja kehuvat.
Koska
suunnitelmani kirjoittaa pakina kahdesta kuolleesta kirjailijasta päätyi karille kuin luotsiton laiva Pyhtään saaristossa, menen
siitä mistä pääsee. Ajatus on selviytyä helpolla, sukkelaan ja
vaivatta. Kainalot hiessä.
Ei
takerruta sanoihin vaan annetaan niiden takertua meihin, minuun.
Sekin
tulee mieleen, että meillä kaikilla, luulen, on jonkinmoinen suhde
eläviin kirjailijoihin ja taiteilijoihin ylipäänsä, ja tietenkin
myös tiedemiehiin, poliitikkoihin jne. Tarkoitan että kun elää
itse samassa aikakaudessa kuin jokin taiteilija - jonka kenties
tietää vain nimeltä – ja vanhenee samalla kun tuo taiteilijakin
vanhenee, tästä muodostuu eräänlainen kohtalonyhteys, suhde
tuttuun vaikka tuo tuttu olisi aivan vieras. Ja tällaisen
aikalaisen romaanit tai laulut ovat aina hieman erilaisessa
merkityksessä kuin ennen omaa elämääsi kuolleiden,
vaikka et olisi juuri lukenut tai kuunnellut aikalaiskirjailijaa
ja -laulajaa.
Aikalaiskirjailijan kuollessa tajuat haikeana, että myös oma elämäsi on rajallinen tapahtuma.
Tom
Wolfe on minulle, sanotaan se suoraan, melkein pelkkä nimi
amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Tunnistettava, ei omaksuttu.
Philip Rothiin suhde on lujempi. Olen lukenut Rothia paljon, mutta
myös kirjoittanut hänestä ja hänen romaaneistaan, mm. neljä
esipuhetta Rothin romaanisuomennoksiin.
Yrsa
Steniukseen olisin voinut törmätäkin omassa elämässäni, vaikka
sitä ei tapahtunut. Steniusta suomentaneen Risto Hannulan
kanssa liikkuessa kaupungilla, vaikkapa Kosmoksessa istuessa tuo kohtaaminen olisi saattanut toteutua, jos
kohta Stenius, Aftonbladetin kulttuuritoimittaja ja myöhemmin yksi
päätoimittajista tuskin Kosmokseen tuohon aikaan ehti.
Mutta
jos Steniuksen olisi tavannut, olisiko hänelle uskaltanut sanoa
mitään? Tuskinpa, sillä jos kirjailija ja kriitikko kirjoittaa
niin hienosti, terävästi ja tavallaan kylmäverisesti kuin Yrsa
Stenius kirjoitti, lienee viisainta vaieta ja kuunnella
häntä.
Tom
Wolfe julkaisi ensimmäinen romaaninsa Turhuuksien
rovio 1987. Siihen asti hän kirjoitti ”uutta journalismia”.
Ensimmäisen
romaanin menestyksen jälkeen koko Amerikka tiesi, että Wolfe
kirjoittaa suurta amerikkalaista romaania. Hän kirjoitti sitä noin
11 vuotta. Täysi mies ilmestyi marraskuussa 1998. Siitä
otettiin 1,2 miljoonan kappaleen painos. Se myytiin nopeasti loppuun, lisäpainokset olivat 25 000 kerrallaan. Myyntilukujen lisäksi
romaani sai hyvän kritiikin. New York Times Book Reviewissä Wolfen
romaania luonnehdittiin näin: ”Romaanissa on kohtia, joita
vaikuttavampia ja kauniimpia tuskin on kirjoitettu – enkä tarkoita
vain amerikkalaisia nykykirjailijoita vaan kaikkia
amerikkalaisia kirjailijoita.
Esseessään
Kolme apuria (teoksessa Täydessä terässä, 2000)
Wolfe sitten kertoi tarinan koomillisen jatkon.
Kolme
maineikaista amerikkalaista kirjailijaa - John Updike, Norman
Mailer ja John Irving – hyökkäsi Wolfen romaanin
kimppuun kuin nälkäiset hyeenat, kuin reviiriään puolustavat
punarinnat.
John
Updike, tuolloin 66-vuotias, sanoi The New Yorkerissa ettei romaania
voinut pitää kirjallisuutena vaan viihteenä, ei edes
kirjallisuutena vaatimattomalla hapuilevalla tasollakaan. Updiken
mielestä Wolfe ei ollut kirjailija vaan ”journalisti”.
Norman
Mailer, 75-vuotias seniorikirjailija, 60-luvun paha poika, päätyi
The New York Review of Booksissa tuomioon ettei Täyttä miestä
voinut pitää kirjallisuutena vaan megabestsellerinä. ”Eikä sen
tekijä ollut romaanikirjailija vaan ’journalisti’, joka ’ei
enää kuulunut meihin (jos oli koskaan kuulunutkaan!)’ vaan on
muuttanut pois ja ’asuu nyt megabestsellereiden
kingkongvaltakunnassa’”, Wolfe kirjoittaa Kolmessa apurissaan
Maileria siteeraten.
Sitten
57-vuotias bestsellerikirjailija, modernin Amerikan ”Dickens”,
ainakin omasta mielestään, John Irving hermostui kanadalaisessa
tv-ohjelmassa, kun kysyttiin mielipidettä Wolfen uudesta romaanista.
”Wolfen
ongelma on se, ” Irving paasasi, ”ettei hän osaa vittu
kirjoittaa! Hän ei ole kirjailija! Raottakaapa jotain hänen
vitun kirjaansa! Yrittäkää lukea jotain hänen vitun lausettaan!
Tikahdutte jo ennen kuin pääsette sen loppuun! Hän ei edes
kirjoita kirjallisuutta – hän kirjoittaa… yäk!”
Wolfe
pääsi sitten samaan ohjelmaan nuijimaan Irvingiä ja muita
apureitaan (stooge) amerikkalaisen kirjallisuuden anoreksiaa
kärsivän nykyilmeen tiimoilta.
Oleellista
lienee oli, että Updike, Mailer ja Irving eivät arvostaneet Wolfen
pyrkimystä Zolan tavoin kirjoittaa ajan hengestä, realistisesta
todellisuudesta, jolloin romaanin tulee myös sisältöä eikä
pelkkää kirjallistaiteellista muotoa.
”Elleivät
nämä kolme apuriani sitten ole pitäneet asiaa omana tietonaan”,
Wolfe kirjoitti vuonna 2000 esseessään, ”heillä ei ole tajuakaan
siitä, miksi heidän ’kirjallinen maailmansa’ menee sellaista
alamäkeä – tai miksi heistä itsestään on tullut niin
ahdasmielisiä, raihnaita ja yhdentekeviä… Amerikkalainen romaani
tekee kuolemaa, ei vanhuudenheikkouteen vaan anoreksiaan. Se
tarvitsee… ruokaa. Se tarvitsee romaanikirjailijoita, joilla
on kyltymätön nälkä ja sammumaton jano… Amerikkaan…
sellaisena kuin se nyt on.”
Pari
päivää sitten, kuluvalla viikolla, The Guardian-lehden kolumnisti
Emma Brockes ihmetteli, miksi Tom Wolfesta kirjoitettiin niin
kauniita muistokirjoituksia.
Hänen
mielestään Wolfe ei ansaitse ystävällisiä sanoja. Brockes sanoi, että Wolfen kirjoitustyyli on vanhentunutta; että hänen
kirjoituksensa eivät ole edes hyväksyttäviä!
Brockes
ei tarkemmin määritellyt mitä hän tuolla tarkoitti; että miksi
Wolfe ei saisi kirjoittaa niin kuin kirjoitti.
Lukija
voi aavistella, että Wolfen kirjoitukset, niiden ”miehinen”
aihemaailma, ei sovi Emma Brockesin feministiseen maailman
tulkintaan, ja siksi Wolfen kirjoituksia ei voi hyväksyä.
Kuusikymmentälukulaisen uuden
journalismin jälkeen tulee 2010-luvulla uusi puritaanisuus!
Aamiainen
kirjallisuuden ruohikolla on idylli, jonka reunoilla oikean elämän
rietas ja rehevä, karkea ja hienostunut komedia välillä muuttuu
tragediaksi. Sanoja on enemmän kuin kukkia kedolla – niitä
kaikkia ei kukaan ehdi syödä!
Lauantaina
joulukuun 12. vuonna 1981 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Yrsa
Steniuksen kirjan Rakas minä - Albert Speerin arvoitus. Jutun
otsikossa tiivistin Steniuksen kirjan teemaksi: Ihminen pakenee
todellisuutta.
Nyt
jälkeenpäin lukien arvostelun ensimmäiset kappaleet kuvannevat
aika hyvin sekä Yrsa Steniuksen kirjoittajan luonnetta että sitä
aikaa johon hän kirjoituksensa kohdisti. Kirjoitin:
”Yrsa
Steniuksen Rakas minä (Jag älskar mig – Gåtan Albert Speer) on
viisas kirja.
Tässä
tapauksessa viisaus tarkoittaa pohdiskelevaa ja kriittistä näkemystä
aikamme ihmisestä – poliittisesta ihmisestä.
Eikä
muita ihmisiä olekaan.
Stenius
ajattelee syvällisesti. Hän kirjoittaa tiheää tekstiä. Ehkä hän
ajattelee liian syvällisesti, koska vain toinen kirjan pääteemoista
on läpäissyt julkisen keskustelukynnyksen. Se nimittäin missä
Stenius kohdistaa kritiikkinsä pragmaattisen politiikanteon
vaaroihin.
Koska
politiikan halveksiminen on muotia, Steniuksen teosta on käytetty
lyömäaseena politiikkaa vastaan.
Mutta
teoksen kritiikki ei ole näin yksioikoista. Steniuksella on kaksi
teemaa: opportunismin kritiikki ja yhteiskuntaelämän kieltämisen
kritiikki. Steniuksen mielestä luontoon palaamisen romantiikka on
yhtä tuhoavaa kuin politiikan esineellistäminen, vallankäyttöön
hurmioiutuminen.”
Tuon
luettuaan tekee mieli kysyä: onko mikään muuttunut 37 vuodessa?
Vastausta
ei tarvitse kirjoittaa.
”Tällä
hetkellä”, Stenius kirjoitti vuonna 1981, ”poliitikan
halveksiminen on yleistä radikaalien yhteiskuntakriitikoiden
keskuudessa… Olisi häpeämätöntä rinnastaa näitä ilmiöitä
natsismiin. Tällä hetkellä vastalause on antiautoritaarinen, kun
taas natsismin protesti oli autoritaarinen. Haluttomuudessa ymmärtää
politiikkaa, luoda itselle käsitys arkipäiväisten ristiriitojen ja
toimenpiteiden merkityksestä, on kuitenkin vastuuttomuutta, joka
merkitsee että kieltäydytään osallistumasta yhteiskunnan
vaivalloiseen rakentamiseen ja mahdolliseen muuttamisprosessiin. Näin
voidaan kaikessa rauhassa omistautua pohdiskelemaan sellaista mikä
on näyttävämpää, värikkäämpää, jännittävämpää.”
Joskus,
toisinaan, Steniuksen ”kylmäveristä” analyysiä lukiessa tulee
mieleen Hannah Arendt, mutta sanon heti että Arendt on
kirjoittajana minulle sittenkin suuri tuntematon.
Kirjassaan
Aikamme sankarit (1986) Stenius jatkoi poliitikon profiilin
läpivalaisua. Hän ei antanut ”armoa” edes Mauno Koiviston
kansansuosiolle: ”… ei kuitenkaan pidä jättää huomiotta sitä
tosiseikkaa, että Koivistoon ilmeisesti kohdistui varsin kirjavia
tunteensiirtoja. Juuri se että häneen ei ruumiillistunut mikään
selväpiirteinen poliittinen pyrkimys, sekä hänen persoonallinen,
luoksepääsemätön olemuksensa saattoivat varmasti liikkeelle
joukon hämäriä samastumisia, joilla ei ollut tekemistä sen
enempää politiikan kuin demokratiankaan kanssa vaan jotka
pikemminkin vetosivat suomalaisen kansansielun misantrooppisiin
piirteisiin tai niihin jossakin määrin taantumuksellisiin
yksinäisyyden ja kahleetoman voiman unelmiin, joita piilee
suomalaiseksi sanotussa kansanluonteen piirteessä.”
Edellisestä on huikeaa
kaartaa nykyhetkeen, kuin persmäkeä holtittomasti liukuen.
Missä
on antiautoritaarinen vastalause?
Miksi
puritaanisuus puree niin hyvin?
Miksi
toisinajattelijat ajattelevat täsmälleen samoin kuin kaikki muutkin?
Miksi…
ja mitä suvaitsevaisuus lopulta on?
Tähän
saadaan koskettava vastaus Yrsa Steniuksen muistelmateoksesta Sanojen
valtias (2016).
"Suvaitseva" ruotsalainen yhteiskunta pilkkasi Steniusta, silloista lehdistöasiamiestä, vuoden 2010 paikkeilla ”suomenruotsalaisen umpimielisyyden
graniittilohkareeksi”, joka myöntää ”alapäänsä supistelevan
himosta”.
Jussi Björlingistä elämäkerran Kunnes siipi murtuu (2002) kirjoittaneen
Steniuksen tunteita kauhisteltiin: ”Ajatella! Jopa tuolla
sukupuolettomalla olennolla, joka on kova ja kylmä kuin kivi,
näyttää olevan eroottisia tuntemuksia – ei tietenkään
samanlaisia kuin ihmisillä yleensä, vaan häntä kiihottaa Jussi
Björlingin laulu!
”Kyllä,
luulen että androgyynisessä persoonallisuudessani on jotain, joka
häiritsee”, Stenius tunnustaa ja moittii ruotsalaisen kansankodin
tekopyhyyttä. ”Tässä maassa, jossa kaikki poliittisesti
korrektit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, sanovat itseään
feministeiksi ja jossa queer-ilmiöllä on keskeinen asema älymystön
keskustelussa, ei ehkä sittenkään saa ylittää rajoja väärällä
tavalla: se että valistuneet ihmiset vastustavat raivokkaasti
stereotyyppisiä sukupuolirooleja, ei sulje pois sitä
mahdollisuutta, että heidän on vaikea suhtautua rooleja yhdistävään
naiseuteen, ja tarkoitan sillä naiseutta, joka on heteroseksuaalista
mutta olemukseltaan ’potenttia’ ja tuskin sovinnaisessa mielessä
naisellisen miellyttävää. Sellainen naiseus on
ristiriitaisuudessaan hämmentävää - ilmeisesti kummankin
sukupuolen edustajille - ja sen kantajaa on helppo nöyryyttää
juuri sukupuoli-identiteetin hieman lepattavassa polttopisteessä,
josta edellä ohimennen mainitsen.”
Myös
jättiläiset kaatuvat.
Ryminällä!
Huokaisten! Vaieten!
Philip
Roth oli miehisen himon, juutalaisuuden ja amerikkalaisen politiikan
suurenmoinen kronikoitsija.
Tuleeko
semmoisia vielä? Tarvitaanko semmoisia enää 2000-luvulla?
Sallitaanko semmoisille kirjallisuuden jättiläisille palstatilaa
puritaanisessa nykyhetkessä?
Nathan
Zuckerman, Rothin oikein ja väärin ymmärretty alter ego, huokaa
romaanissa Käänteiselämää: ”Pystyykö intelligentti
ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten
tehtailija?”
Käänteiselämää
ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Esipuheeni lopussa kirjoitin:
”Zuckerman-sarjallaan,
joka on fuuga, mitä se sitten tarkoittaakin, Roth väittää että
mitään muuta ei olekaan; on vain väärinkäsityksiä, aloitettuja
ja kesken jääneitä tarinoita ihmisen mahdollisuuksista,
mahdollisesta elämästä… on helppo ymmärtää, että Rothin
viimeaikainen romaanituotanto on hänen ikioma antimyyttinsä,
käänteiselämänsä ja utopiansa. Todellisuus pusertuu yksilön
kuoreen, panssarin sisään ja fiktio pelastaa, suo vapautuksen. Tai
niin kuin Henry Jamesia lainaava Zuckerman toteaa Miehen
muotokuvassa: ’Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole
vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja
jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä
läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon
paine.’”
Rothin
oma ääni, tai oman äänen ääni tai paremminkin oman äänen äänen ääni tiedostaa itsensä ja maailmansa romaanissa Miehen muotokuva:
”...minä,
Poikkeavuuden tai Ritarillisuuden tai Moraalisuuden tai Naisvihan tai
Pyhyyden tai Typeryyden tai Tukahdetun Raivon tai Psyykisen Sairauden
tai Silkan Mielipuolisuuden tai Viattomuuden tai Tietämättömyyden
tai Kokemuksen tai Sankarillisuuden tai Juutalaisuuden tai Masokismin
tai Itsevihan tai Uhman tai Nyyhkysarjan tai Oopperaromanssin tai
Kenties kaunokirjallisuuden nimessä, tai en yhdenkään niistä, tai
kenties kaikkien ja enemmänkin – löysin tien omaan
kurjuuteeni...”
Kultainen
leikkaus, vinossa.
Aamiainen
ruohikolla, elämässä.
Idylli:
Unessa!
>>>>>>>>>
Philip
Roth: Käänteiselämää. (The Counterlife, 1986.)
Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1986.
Yrsa
Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. (Jag
älskar mig – Gåtan Albert Speer, 1981.) Suom. Risto Hannula.
Kirjayhtymä, 1981.
Yrsa
Stenius: Aikamme sankarit. (Vår Tids hjältar, 1986.)
Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1986.
Yrsa
Stenius: Sanojen valtias. (Orden i min makt, 2016.)
Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016.
Tom
Wolfe: Täydessä terässä. (Hooking Up, 2000.) Suom.
Seppo Loponen. WSOY, 2001. (Huom! John Irvingin kirosanat
pakinoitsijan asettelemat, alkuteoksessa niiden tilalla ”piip”.)
Hyvä! Olen tutkinut aivan muita juttuja viime viikot, oikeastaan vain todennut nuo mainitsemasi kuolemat. Yksi kuolema kyllä vaikutti minuun henkilökohtaisestikin, Otso Kantokorven kuolema. Mutta siitä ehkä joskus toiste.
VastaaPoistaMinä pidin tuosta kirjoittamastasi aikakausien vaihtumisen analyysista. Sellaista eivät muut kuin meidän ikäisemme voi kirjoittaakaan. Amerikkalaista kirjallisuutta en ole voinut oikein välttää. Tässä huushollissa oli Akateemisen kirjakaupan yhteisen hyvän aikoihin meillä myös tilaajainfo ja saatiin mitä tilattiin ja maksettiin myös. Tilattiin mitä tarvittiin: fiktiota englanniksi ja filosofiaa ja muuta tiedekirjallisuutta suomeksi JA englanniksi.
Rothin ja Irvingin lisäksi ostettiin myös Joseph Helleriä, Updikea ja lukemattomia beatnikkejä, siis runoutta.
Olet oikeassa siinä, että alkaa olla kirjallisuushistoriallisten katsausten aika. Olin ajatellut että Yrsa Stenius olisi pystynyt siihen. R.I.P.
Myös muille kuolleille kirjoittajille. Hyvä että kirjoittivat!