Myös jättiläiset kaatuvat

[Tom, Yrsa, Philip]

Kyösti Salovaara, 2018.
Idylli: Aamiainen ruohikolla.

Suurten mestarien kohtuuttomuudet! He seuraavat ideaa sen äärimmäisille rajoille asti.

    -Gustave Flaubert

Tietenkin tämä on mission impossible, yritys kirjoittaa pakina kolmesta juuri kuolleesta merkittävästä kirjailijasta.

    Ensin heitä oli kaksi: Tom Wolfe (1930-2018) ja Yrsa Stenius (1945-2018).

    Olin jo kaavaillut mitä suunnilleen sanon ja mitä kirjailijoilta lainaan ilmaistakseni jotakin. Sitten keskiviikkoaamuna kuulin radion uutisista, että myös Philip Roth (1933-2018) on kuollut.

    Tunnen melkein huonoa omaatuntoa, koska pari päivää aikaisemmin olin miettinyt, että jos Roth jonain päivänä kuolee, minulla on ainakin materiaalia kirjoittaa hänestä.

    Suurten mestarien kohtuuttomuudet! Pienten ihmisten kateellinen tavanomaisuus!

Ja kuva!

    Kun kertoo kirjailijoista, kun muistelee omaa suhdettaan heihin, ei oikein riitä että räväyttää kirjailijan valokuvan pakinan johtokuvaksi, sillä eikö kirjailijoiden kannata sanoa itse omin sanoin mitä ovat? Tai paremminkin pitää antaa heidän teostensa puhua, sillä ne puhuvat enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin kirjailija itse.

    Niinpä valitsin aloituskuvaksi idyllin: Aamiainen ruohikolla.

    Se ei kuulu tähän mitenkään, paitsi ehkä salaa, senkin takia että valokuvan asetelmassa on jotakin vinoa, näennäisen harmonian sisällä idyllin rikkovaa väärin aseteltua kultaista leikkausta. Onko vääristymä tarkoitus? En tiedä – pitäisi kysyä valokuvan ottajalta.

    Olisiko Rothin, Wolfen ja Steniuksen voinut laittaa samaan kuvaan idyllisenä asetelmana: länsimaisen sivistyksen kaunis hetki 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla?

    Vai olisiko tuohonkin kuvaan hiipinyt vääristävä ajatus? Se mikä näyttää harmonialta on teeskennelty huijaus, viettely maailmaan, joka on ristiriitaisempi kuin idylli, jota kaikki tuijottavat ja kehuvat.

Koska suunnitelmani kirjoittaa pakina kahdesta kuolleesta kirjailijasta päätyi karille kuin luotsiton laiva Pyhtään saaristossa, menen siitä mistä pääsee. Ajatus on selviytyä helpolla, sukkelaan ja vaivatta. Kainalot hiessä.

    Ei takerruta sanoihin vaan annetaan niiden takertua meihin, minuun.

    Sekin tulee mieleen, että meillä kaikilla, luulen, on jonkinmoinen suhde eläviin kirjailijoihin ja taiteilijoihin ylipäänsä, ja tietenkin myös tiedemiehiin, poliitikkoihin jne. Tarkoitan että kun elää itse samassa aikakaudessa kuin jokin taiteilija - jonka kenties tietää vain nimeltä – ja vanhenee samalla kun tuo taiteilijakin vanhenee, tästä muodostuu eräänlainen kohtalonyhteys, suhde tuttuun vaikka tuo tuttu olisi aivan vieras. Ja tällaisen aikalaisen romaanit tai laulut ovat aina hieman erilaisessa merkityksessä kuin ennen omaa elämääsi kuolleiden, vaikka et olisi juuri lukenut tai kuunnellut aikalaiskirjailijaa ja -laulajaa.

     Aikalaiskirjailijan kuollessa tajuat haikeana, että myös oma elämäsi on rajallinen tapahtuma.

    Tom Wolfe on minulle, sanotaan se suoraan, melkein pelkkä nimi amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Tunnistettava, ei omaksuttu. Philip Rothiin suhde on lujempi. Olen lukenut Rothia paljon, mutta myös kirjoittanut hänestä ja hänen romaaneistaan, mm. neljä esipuhetta Rothin romaanisuomennoksiin.

    Yrsa Steniukseen olisin voinut törmätäkin omassa elämässäni, vaikka sitä ei tapahtunut. Steniusta suomentaneen Risto Hannulan kanssa liikkuessa kaupungilla, vaikkapa Kosmoksessa istuessa tuo kohtaaminen olisi saattanut toteutua, jos kohta Stenius, Aftonbladetin kulttuuritoimittaja ja myöhemmin yksi päätoimittajista tuskin Kosmokseen tuohon aikaan ehti.

    Mutta jos Steniuksen olisi tavannut, olisiko hänelle uskaltanut sanoa mitään? Tuskinpa, sillä jos kirjailija ja kriitikko kirjoittaa niin hienosti, terävästi ja tavallaan kylmäverisesti kuin Yrsa Stenius kirjoitti, lienee viisainta vaieta ja kuunnella häntä.

Tom Wolfe julkaisi ensimmäinen romaaninsa Turhuuksien rovio 1987. Siihen asti hän kirjoitti ”uutta journalismia”.

    Ensimmäisen romaanin menestyksen jälkeen koko Amerikka tiesi, että Wolfe kirjoittaa suurta amerikkalaista romaania. Hän kirjoitti sitä noin 11 vuotta. Täysi mies ilmestyi marraskuussa 1998. Siitä otettiin 1,2 miljoonan kappaleen painos. Se myytiin nopeasti loppuun, lisäpainokset olivat 25 000 kerrallaan. Myyntilukujen lisäksi romaani sai hyvän kritiikin. New York Times Book Reviewissä Wolfen romaania luonnehdittiin näin: ”Romaanissa on kohtia, joita vaikuttavampia ja kauniimpia tuskin on kirjoitettu – enkä tarkoita vain amerikkalaisia nykykirjailijoita vaan kaikkia amerikkalaisia kirjailijoita.

    Esseessään Kolme apuria (teoksessa Täydessä terässä, 2000) Wolfe sitten kertoi tarinan koomillisen jatkon.

    Kolme maineikaista amerikkalaista kirjailijaa - John Updike, Norman Mailer ja John Irving – hyökkäsi Wolfen romaanin kimppuun kuin nälkäiset hyeenat, kuin reviiriään puolustavat punarinnat.

    John Updike, tuolloin 66-vuotias, sanoi The New Yorkerissa ettei romaania voinut pitää kirjallisuutena vaan viihteenä, ei edes kirjallisuutena vaatimattomalla hapuilevalla tasollakaan. Updiken mielestä Wolfe ei ollut kirjailija vaan ”journalisti”.

    Norman Mailer, 75-vuotias seniorikirjailija, 60-luvun paha poika, päätyi The New York Review of Booksissa tuomioon ettei Täyttä miestä voinut pitää kirjallisuutena vaan megabestsellerinä. ”Eikä sen tekijä ollut romaanikirjailija vaan ’journalisti’, joka ’ei enää kuulunut meihin (jos oli koskaan kuulunutkaan!)’ vaan on muuttanut pois ja ’asuu nyt megabestsellereiden kingkongvaltakunnassa’”, Wolfe kirjoittaa Kolmessa apurissaan Maileria siteeraten.

    Sitten 57-vuotias bestsellerikirjailija, modernin Amerikan ”Dickens”, ainakin omasta mielestään, John Irving hermostui kanadalaisessa tv-ohjelmassa, kun kysyttiin mielipidettä Wolfen uudesta romaanista.

    ”Wolfen ongelma on se, ” Irving paasasi, ”ettei hän osaa vittu kirjoittaa! Hän ei ole kirjailija! Raottakaapa jotain hänen vitun kirjaansa! Yrittäkää lukea jotain hänen vitun lausettaan! Tikahdutte jo ennen kuin pääsette sen loppuun! Hän ei edes kirjoita kirjallisuutta – hän kirjoittaa… yäk!”

    Wolfe pääsi sitten samaan ohjelmaan nuijimaan Irvingiä ja muita apureitaan (stooge) amerikkalaisen kirjallisuuden anoreksiaa kärsivän nykyilmeen tiimoilta.

    Oleellista lienee oli, että Updike, Mailer ja Irving eivät arvostaneet Wolfen pyrkimystä Zolan tavoin kirjoittaa ajan hengestä, realistisesta todellisuudesta, jolloin romaanin tulee myös sisältöä eikä pelkkää kirjallistaiteellista muotoa.

    ”Elleivät nämä kolme apuriani sitten ole pitäneet asiaa omana tietonaan”, Wolfe kirjoitti vuonna 2000 esseessään, ”heillä ei ole tajuakaan siitä, miksi heidän ’kirjallinen maailmansa’ menee sellaista alamäkeä – tai miksi heistä itsestään on tullut niin ahdasmielisiä, raihnaita ja yhdentekeviä… Amerikkalainen romaani tekee kuolemaa, ei vanhuudenheikkouteen vaan anoreksiaan. Se tarvitsee… ruokaa. Se tarvitsee romaanikirjailijoita, joilla on kyltymätön nälkä ja sammumaton jano… Amerikkaan… sellaisena kuin se nyt on.”

Pari päivää sitten, kuluvalla viikolla, The Guardian-lehden kolumnisti Emma Brockes ihmetteli, miksi Tom Wolfesta kirjoitettiin niin kauniita muistokirjoituksia.

    Hänen mielestään Wolfe ei ansaitse ystävällisiä sanoja. Brockes sanoi, että Wolfen kirjoitustyyli on vanhentunutta; että hänen kirjoituksensa eivät ole edes hyväksyttäviä!

    Brockes ei tarkemmin määritellyt mitä hän tuolla tarkoitti; että miksi Wolfe ei saisi kirjoittaa niin kuin kirjoitti.

    Lukija voi aavistella, että Wolfen kirjoitukset, niiden ”miehinen” aihemaailma, ei sovi Emma Brockesin feministiseen maailman tulkintaan, ja siksi Wolfen kirjoituksia ei voi hyväksyä.

   Kuusikymmentälukulaisen uuden journalismin jälkeen tulee 2010-luvulla uusi puritaanisuus!

Aamiainen kirjallisuuden ruohikolla on idylli, jonka reunoilla oikean elämän rietas ja rehevä, karkea ja hienostunut komedia välillä muuttuu tragediaksi. Sanoja on enemmän kuin kukkia kedolla – niitä kaikkia ei kukaan ehdi syödä!

    Lauantaina joulukuun 12. vuonna 1981 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Yrsa Steniuksen kirjan Rakas minä - Albert Speerin arvoitus. Jutun otsikossa tiivistin Steniuksen kirjan teemaksi: Ihminen pakenee todellisuutta.

    Nyt jälkeenpäin lukien arvostelun ensimmäiset kappaleet kuvannevat aika hyvin sekä Yrsa Steniuksen kirjoittajan luonnetta että sitä aikaa johon hän kirjoituksensa kohdisti. Kirjoitin:

    ”Yrsa Steniuksen Rakas minä (Jag älskar mig – Gåtan Albert Speer) on viisas kirja.

    Tässä tapauksessa viisaus tarkoittaa pohdiskelevaa ja kriittistä näkemystä aikamme ihmisestä – poliittisesta ihmisestä.

    Eikä muita ihmisiä olekaan.

    Stenius ajattelee syvällisesti. Hän kirjoittaa tiheää tekstiä. Ehkä hän ajattelee liian syvällisesti, koska vain toinen kirjan pääteemoista on läpäissyt julkisen keskustelukynnyksen. Se nimittäin missä Stenius kohdistaa kritiikkinsä pragmaattisen politiikanteon vaaroihin.

    Koska politiikan halveksiminen on muotia, Steniuksen teosta on käytetty lyömäaseena politiikkaa vastaan.

    Mutta teoksen kritiikki ei ole näin yksioikoista. Steniuksella on kaksi teemaa: opportunismin kritiikki ja yhteiskuntaelämän kieltämisen kritiikki. Steniuksen mielestä luontoon palaamisen romantiikka on yhtä tuhoavaa kuin politiikan esineellistäminen, vallankäyttöön hurmioiutuminen.”

    Tuon luettuaan tekee mieli kysyä: onko mikään muuttunut 37 vuodessa?

    Vastausta ei tarvitse kirjoittaa.

    ”Tällä hetkellä”, Stenius kirjoitti vuonna 1981, ”poliitikan halveksiminen on yleistä radikaalien yhteiskuntakriitikoiden keskuudessa… Olisi häpeämätöntä rinnastaa näitä ilmiöitä natsismiin. Tällä hetkellä vastalause on antiautoritaarinen, kun taas natsismin protesti oli autoritaarinen. Haluttomuudessa ymmärtää politiikkaa, luoda itselle käsitys arkipäiväisten ristiriitojen ja toimenpiteiden merkityksestä, on kuitenkin vastuuttomuutta, joka merkitsee että kieltäydytään osallistumasta yhteiskunnan vaivalloiseen rakentamiseen ja mahdolliseen muuttamisprosessiin. Näin voidaan kaikessa rauhassa omistautua pohdiskelemaan sellaista mikä on näyttävämpää, värikkäämpää, jännittävämpää.”

    Joskus, toisinaan, Steniuksen ”kylmäveristä” analyysiä lukiessa tulee mieleen Hannah Arendt, mutta sanon heti että Arendt on kirjoittajana minulle sittenkin suuri tuntematon.

    Kirjassaan Aikamme sankarit (1986) Stenius jatkoi poliitikon profiilin läpivalaisua. Hän ei antanut ”armoa” edes Mauno Koiviston kansansuosiolle: ”… ei kuitenkaan pidä jättää huomiotta sitä tosiseikkaa, että Koivistoon ilmeisesti kohdistui varsin kirjavia tunteensiirtoja. Juuri se että häneen ei ruumiillistunut mikään selväpiirteinen poliittinen pyrkimys, sekä hänen persoonallinen, luoksepääsemätön olemuksensa saattoivat varmasti liikkeelle joukon hämäriä samastumisia, joilla ei ollut tekemistä sen enempää politiikan kuin demokratiankaan kanssa vaan jotka pikemminkin vetosivat suomalaisen kansansielun misantrooppisiin piirteisiin tai niihin jossakin määrin taantumuksellisiin yksinäisyyden ja kahleetoman voiman unelmiin, joita piilee suomalaiseksi sanotussa kansanluonteen piirteessä.”

    Edellisestä on huikeaa kaartaa nykyhetkeen, kuin persmäkeä holtittomasti liukuen.

    Missä on antiautoritaarinen vastalause?

    Miksi puritaanisuus puree niin hyvin?

    Miksi toisinajattelijat ajattelevat täsmälleen samoin kuin kaikki muutkin?

    Miksi… ja mitä suvaitsevaisuus lopulta on?

    Tähän saadaan koskettava vastaus Yrsa Steniuksen muistelmateoksesta Sanojen valtias (2016).

    "Suvaitseva" ruotsalainen yhteiskunta pilkkasi Steniusta, silloista lehdistöasiamiestä, vuoden 2010 paikkeilla ”suomenruotsalaisen umpimielisyyden graniittilohkareeksi”, joka myöntää ”alapäänsä supistelevan himosta”.

    Jussi Björlingistä elämäkerran Kunnes siipi murtuu (2002) kirjoittaneen Steniuksen tunteita kauhisteltiin: ”Ajatella! Jopa tuolla sukupuolettomalla olennolla, joka on kova ja kylmä kuin kivi, näyttää olevan eroottisia tuntemuksia – ei tietenkään samanlaisia kuin ihmisillä yleensä, vaan häntä kiihottaa Jussi Björlingin laulu!

    ”Kyllä, luulen että androgyynisessä persoonallisuudessani on jotain, joka häiritsee”, Stenius tunnustaa ja moittii ruotsalaisen kansankodin tekopyhyyttä. ”Tässä maassa, jossa kaikki poliittisesti korrektit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, sanovat itseään feministeiksi ja jossa queer-ilmiöllä on keskeinen asema älymystön keskustelussa, ei ehkä sittenkään saa ylittää rajoja väärällä tavalla: se että valistuneet ihmiset vastustavat raivokkaasti stereotyyppisiä sukupuolirooleja, ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että heidän on vaikea suhtautua rooleja yhdistävään naiseuteen, ja tarkoitan sillä naiseutta, joka on heteroseksuaalista mutta olemukseltaan ’potenttia’ ja tuskin sovinnaisessa mielessä naisellisen miellyttävää. Sellainen naiseus on ristiriitaisuudessaan hämmentävää - ilmeisesti kummankin sukupuolen edustajille - ja sen kantajaa on helppo nöyryyttää juuri sukupuoli-identiteetin hieman lepattavassa polttopisteessä, josta edellä ohimennen mainitsen.”

Myös jättiläiset kaatuvat.

    Ryminällä! Huokaisten! Vaieten!

    Philip Roth oli miehisen himon, juutalaisuuden ja amerikkalaisen politiikan suurenmoinen kronikoitsija.

    Tuleeko semmoisia vielä? Tarvitaanko semmoisia enää 2000-luvulla? Sallitaanko semmoisille kirjallisuuden jättiläisille palstatilaa puritaanisessa nykyhetkessä?

    Nathan Zuckerman, Rothin oikein ja väärin ymmärretty alter ego, huokaa romaanissa Käänteiselämää: ”Pystyykö intelligentti ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten tehtailija?”

    Käänteiselämää ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Esipuheeni lopussa kirjoitin:

    ”Zuckerman-sarjallaan, joka on fuuga, mitä se sitten tarkoittaakin, Roth väittää että mitään muuta ei olekaan; on vain väärinkäsityksiä, aloitettuja ja kesken jääneitä tarinoita ihmisen mahdollisuuksista, mahdollisesta elämästä… on helppo ymmärtää, että Rothin viimeaikainen romaanituotanto on hänen ikioma antimyyttinsä, käänteiselämänsä ja utopiansa. Todellisuus pusertuu yksilön kuoreen, panssarin sisään ja fiktio pelastaa, suo vapautuksen. Tai niin kuin Henry Jamesia lainaava Zuckerman toteaa Miehen muotokuvassa: ’Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.’”

    Rothin oma ääni, tai oman äänen ääni tai paremminkin oman äänen äänen ääni tiedostaa itsensä ja maailmansa romaanissa Miehen muotokuva:

    ”...minä, Poikkeavuuden tai Ritarillisuuden tai Moraalisuuden tai Naisvihan tai Pyhyyden tai Typeryyden tai Tukahdetun Raivon tai Psyykisen Sairauden tai Silkan Mielipuolisuuden tai Viattomuuden tai Tietämättömyyden tai Kokemuksen tai Sankarillisuuden tai Juutalaisuuden tai Masokismin tai Itsevihan tai Uhman tai Nyyhkysarjan tai Oopperaromanssin tai Kenties kaunokirjallisuuden nimessä, tai en yhdenkään niistä, tai kenties kaikkien ja enemmänkin – löysin tien omaan kurjuuteeni...”

Kultainen leikkaus, vinossa.

    Aamiainen ruohikolla, elämässä.

    Idylli: Unessa!

>>>>>>>>>

Philip Roth: Käänteiselämää. (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1986.

Yrsa Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. (Jag älskar mig – Gåtan Albert Speer, 1981.) Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1981.

Yrsa Stenius: Aikamme sankarit. (Vår Tids hjältar, 1986.) Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1986.

Yrsa Stenius: Sanojen valtias. (Orden i min makt, 2016.) Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016.

Tom Wolfe: Täydessä terässä. (Hooking Up, 2000.) Suom. Seppo Loponen. WSOY, 2001. (Huom! John Irvingin kirosanat pakinoitsijan asettelemat, alkuteoksessa niiden tilalla ”piip”.)