Flitcraft

[sattuman kaupalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Jostakin syystä ryhdyin miettimään Flitcraftin tapausta.

    Miksi?

    En osaa sanoa. En muista mistä ajatukset alkoivat. Enkä tiedä mihin ne päätyvät.

    Päädyinkö miettimään Flitcraftia tätä loputtonta SOTE-keskustelua seurattuani? Ei häntää eikä päätä. Niin kuin tiistaiaamuna muuan Helsingin yliopiston professori todisti Ylen Ykkösaamussa: ”Minulta on koko ajan kyselty minkä puolueen asiaa perustuslakikysymyksessä ajan. Minä vastaan, en minkään puolueen. Minun puolueeni on professori!”

    Arvatkaa pääsikö nauru?

    Että tuon miekkosen ainoa poliittinen näkemys on siinä, että hän toimii professorina yliopistolla.

    Jotkut muistavat 1960-luvun keskustelun porvarillisesta hegemonista. Silloinhan virkamiehet vakuuttivat olevansa puolueettomia. Jos joku heistä olisi sanonut puoluekantansa olevan virkamies, vasemmistolaiset kriitikot olisivat tikahtuneet nauruunsa.

    Nyt ei naurata ketään. Paitsi minua. Että jonkun ihmisen yhteiskunnallinen katsanto on professori!

Naiivi saa olla, mutta kannattaako se paljastaa?

    Entä sitten Flitcraft – eksistentialistinen sankariko?

    Kenties tämä pohdiskeluni johtuukin vanhenemisesta. ”Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä”, Albert Camus mietti esseessä Absurdin muurit. ”Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.”

    On tartuttava hetkeen, niin kuin tapana on sanoa kun ei muuta keksitä sanoa. Tai sanotaan tuo toisella tavalla, niin kuin Jean-Paul Sartre tiivistäessään eksistentialismin yhteen virkkeeseen: ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”

    Kuinka usein se onnistuu? Itsen valitseminen?

    Useimmiten annamme ajan kuljettaa. Lastuna laineilla keinutaan kevyesti. Jos tämä vaatimus osallistua hetkeen koskee yksilöä suhteessa omaan aikaansa ja elämäänsä, miten käy yhteisölle? Onko silläkin eksistentialistinen valinnan hetki? Pitäisikö senkin valita ”itsensä” omassa ajassaan, koska mitään muuta aikaa ole ole käytettävissä?

    Tulisiko Flitcraft nähdä yleisenä ilmiönä eikä vain yksilön kokemuksena?

Heittelen kysymysmerkkejä aivan kuin ne olisivat ilmaisia.

    Tämä miekkonen, tämä Flitcraft vietti hyvää perhe-elämää Tacomassa. Hän oli menestyvä kiinteistövälittäjä. Hänellä oli asiat kunnossa, hieno perhe, viehättävä vaimo ja pari mukavaa lasta.

    Eräänä päivänä Flitcraft ei palannut kotiin. Hän katosi kuin tuhka tuuleen. Vaimo ja lapset eivät kuulleet miekkosesta sanaakaan. Heillä ei sinänsä ollut hätää, sillä Flitcraft jätti perheelleen mukavasti rahaa, jotta nämä saattoivat jatkaa turvallista elämää, nyt tosin ilman herra Flitcraftia.

    Viisi vuotta myöhemmin rouva Flitcraft kuvitteli nähneensä miehensä Spokanessa. Hän palkkasi yksityisetsivän avukseen. Tämä löysi herra Flitcraftin helposti.

    Kävi ilmi, että Flitcraftilla oli uusi perhe, uusi työpaikka, pari mukavaa lasta ja hän vietti säädyllistä pikkuporvarillista elämää Spokanessa, täysin samanlaista kuin hän oli viettänyt Tacomassa.

    Vaimo ei koskaan ymmärtänyt mitä aviomies oli tehnyt, mutta he erosivat sovussa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Herra Flitcraft kertoi Sam Spadelle, yksityisetsivälle, että tuona päivänä mennessään aamiaistunnille hän käveli rakenteilla olevan talon ohi ja rakennustelineiltä putosi jonkinlainen palkki aivan hänen jalkojensa juureen.

    Flitcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa”, Sam Spade muistelee Flitcraftia Dashiell Hammettin romaanissa Maltan haukka.

    Palkin pudotessa Flitcraftin viereen tämä tajusi, että ihmiset kuolivat umpimähkäisesti ja ”että he saivat elää vain niin kauan kuin sokea sattuma säästi heidän henkensä”.

    Koska sattumalta putoava palkki saattaisi koska tahansa päättää hänen päivänsä, Flitcraft ajatteli, hänkin muuttaisi omaa elämäänsä täysin sattumanvaraisesti. Hän ei palannut kotiin, kierteli Kaliforniaa muutaman vuoden ja päätyi sitten Spokaneen, meni naimisiin, sai lapsia ja ryhtyi viettämään täysin samanlaista elämää kuin mitä oli paennut, sattumanvaraisesti.

    Tarinan ironia ei jätä kylmäksi.

    Flitcraft ”mukautui palkkien putoilemiseen, ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”

Olemmeko me kaikki eräänlaisia ”flitcrafteja”? Ainakin ajatuksissamme?

    Koska et voi valita aikaasi, valitse itsesi!

    Tämäkin kuulostaa komealta, mutta onko?

    Sanooko Sartre ja eksistentialismi syvän totuuden vai kertooko pelkän triviaalin huomion: koska aikakonetta ei ole, pysy siinä missä olet ja nauti sen kuin pystyt!

    Muuan kirjoittaja väitti, että Dashiell Hammettin Maltan haukka on paras populaari kuvaus eksistentialismista. Olisi kiva tietää lukivatko Sartre ja Camus Hammettia.

    Kovaksikeitettyjä romaaneja Sartre joka tapauksessa luki, jos nyt Ernest Hemingwaytä voi pitää ”kovaksikeitettynä” kirjoittajana. Yhtä kaikki, niin kuin Sartre sanoi, Hemingwayn ja Saint-Exupéryn jälkeisen kirjallisuuden pitää syöstä asiat ja ihmiset toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa. Ja kaikki ne toiminnat, joista me voimme puhua, palautuvat yhteen ainoaan: historian tekemiseen.”

    Herra professori, ymmärrätkö sinä tämän eksitentialismin dilemman? Sinä jonka yhteiskunnallisena näkemyksenä on olla professori? Tajuatko että historia pitää tehdä? Että ei voi antaa loputtomasti ajan kuljettaa meitä vaan joskus pitää tarttua siihen ja ryhtyä kuljettamaan sitä?

Tarkoituksena ei ole väittää SOTEsta mitään.

    Minussa on kolme Kyöstiä – tänään Kyöstin nimipäivänä kun tätä kirjoitan.

    Radikaali Kyösti tukee Sipilää ja Orpoa: tehkää se hemmetin SOTE! Syöskää asiat ja ihmiset toimintaan! Tehkää historiaa!

    Pragmaattinen Kyösti kannattaa oppositiota ja yliopistojen kelpo professoreja: otetaan varovaisesti, ei tehdä mitään hätiköiden, aloitetaan kaikki alusta, ei tässä mitään kiirettä ole, hyvä kun puuhastelua piisaa tuleville vuosille, kysytään Euroopalta saako...

    Anarkistinen Kyösti toivoo, että kaikki menee päin honkia, ettei mistään tule mitään vaan yhteiskunta ajautuu kaaokseen, josta… kenties jonakin päivänä nousee uudenlainen, autonomisten yksilöiden järjestäytynyt hyvinvointiyhteiskunta!

    Tai jos ei nouse, aina parempi. Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Kyösti Salovaara, 2018.

Johdattelua eksistentialismiin:

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava 1971.

Dashiell Hammett: Maltan haukka. (The Maltese Falcon, 1930.) Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.

Keijo Kettunen (toim.): Varjomiehen jäljillä – Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.