Sad Hill

[pitkässä kaaressa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill tänään.

Kaikenlaisia pyhiinvaellusmatkoja tehdään.

    Ne oikeat matkat ovat kenties aidosti uskonnollisia. Ihminen nöyrtyy, kumartaa ja näkee vaivaa ollakseen uskomansa jumalan arvoinen. Ollakseen epäitsekäs täytyy olla vähän itsekäs.

    Sitten on näitä muita, matkoja.

    Kuljetaan jonkun romaanin tapahtumapaikoilla. Kenties istutaan (Havannassa) kapakassa, jossa Hemingway kittasi illan mittaan parikymmentä tupladaiquiria (papadobleja) tai mennään (Madridissa) lounaalle ravintolaan, missä romaanin Ja aurinko nousee epäsankaripari syö viimeistä päivällistä.

    Joskus, arkaillen, mentiin (Pariisissa) melkein istumaan samaan ravintolan pöytään, jonka äärelle kuuluisa sosialistijohtaja Jean Jaurès ammuttiin. Aivan samaan pöytään ei tietysti uskaltanut istua. Jos Jaurès olisi saanut elää, ensimmäinen maailmansota olisi ehkä vältetty.

    Rauhanmiesten jäljillä pyhiinvaellusmatkat tuntuvat aidoilta, mutta mikä tässä maailmassa on aitoa?

Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa, kahden kylän välisellä karulla alueella, vuorien välisessä laaksossa missä karja laiduntaa. Ajoitpa Sad Hillin reunalle "pyhästä" Santo Domingo de Silosista tai vaatimattomasta Contrerasista, saat pelätä että auto hajoaa kuhmuraisella ja karkealla hiekkatiellä. Jos kävelet sinne, vaaditaan lujia jalkoja ja runsaasti juomavettä.

    Tännekin voi tehdä pyhiinvaellusmatkan.

    Ja kun astut lehmänläjään, ja pyyhit sontaa kengänpohjasta, uskallat miettiä ylevästi astuiko Clint Eastwood samaan läjään 52 vuotta sitten, kun täällä filmattiin yhtä Sergio Leonen mestariteoksista, westerniä Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo).

    Sad Hill on hautausmaa, jonne elokuvan tarina (aarteen etsiminen) huipentuu. Se on fiktiivinen paikka, ja kuitenkin faktisesti totta, sillä espanjalaiset sotilaat rakensivat hautausmaalta näyttävän kulissi-hautausmaan Leonen filmiä varten keväällä 1966.

    Ironista on, että Leonen lännenfilmiä ei kuitenkaan haudattu vuosien pimeään onkaloon, ja että varsinkin harrastajavoimin kunnostettu elokuvakulissi Burgosin takamailla kerää päivittäin ”pyhiinvaeltajia” luokseen. Sellaisia jotka eivät pelkää autonsa hajoamista ja sellaisia jotka jaksavat kävellä paahtavan auringon alla nähdäkseen paikan missä Clint Eastwoodin esittämä kyyninen palkkionmetsästäjä, hyvä, ampuu Lee Van Cleefin esittämän pahan. Paha ansaitsee palkkansa, koska on pelkästään paha, ahne. Miten palkkionmetsästäjä perustelee hyvyytensä on juttu sinänsä. Eli Wallachin esittämä ruma, on kaikkea sitä mitä ihminen raadollisimmillaan on, siis hyvin inhimillinen komediassaan.

    Elokuvan ohjaaja kertoi samaistuvansa tarinan (kyyniseen) hyvään – työtä tehdäkseen on tehtävä kaikenlaista rahasta.

    Pitkässä kaaressa ihminen löytää itsensä Sad Hillin roomalaista amfiteatteria muistuttavalta hautausmaalta Burgosin takamailta tai roomalaiselta sillalta mihin miljoonat askeleet ovat kaivertaneet jälkensä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tässä kolme miestä taisteli keskenään
saadakseen haudatun aarteen itselleen.

Tuo oli aasinsilta Salamancaan, missä roomalaiset rakensivat hienon sillan Tormes-joen ylitse.

    Sergion Leonen filmi kuvasi lännenmyyttiä, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa. Siitä huolimatta satoja elokuvia on filmattu lännenmiehestä, joka kuvataan melkein aina kunnian miehenä tekemässä hyviä tekoja pelkästään sen takia, että jonkun niitä on tehtävä yhteisön lamautuessa pahan edessä. Leonen lännenfilmeissä kulunut myytti revittiin maan tasalle – ja silti se säilyy.

    Paljon sivistyneemmältä tuntuu Salamancan kaltainen kaupunki roomalaisten rakentaman sillan päässä. Tänä vuonna Salamancan yliopisto täyttää 800 vuotta! Kaupungissa asuu 150 000 asukasta ja yliopistossa ahertaa 30 000 opiskelijaa. Jokaisella askeleella voi kuulla ihmiskunnan sivilisaation ja sivistyksen kumahduksia, eikä aina niin kauniita kuin rakennukset ja plazat yrittävät kertoa viehättävällä olemuksellaan.

    Hyvien, pahojen ja rumien jäljiltä löytyy kaikenlaista.

    Kummallista on, että roomalaisten rakentamasta alkuperäisestä sillasta on jonkin verran yhä jäljellä, vaikka suuri osa on pitänyt vuosien kuluessa rakentaa uudestaan. Oleellista lienee, että roomalainen silta on olemassa, koska sitä on pikkuhiljaa ja uskollisesti kunnostettu. Tässä se muistuttaa sivistyksen kumulatiivista historiaa – ydin kestää ja lujenee, reunoilla monenlaiset virtaukset syntyvät ja kuolevat, kuivuvat kuin purosta valuva pisara paahteissa autiomaassa.

    Kun astelet Tormes-joen yli, mukulakivet rahisevat kengän alla ja kuulet historian huokailevan. Pitkässä kaaressa - pidemmässä kuin tämä silta - olet matkalla, joka ei pääty vaikka jonakin päivänä loppuu.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta, Salamanca.

Kauneus on katsojan silmässä.

    Pysähdyt unikkoja kasvavan pellon reunaan. Unikot pilaavat viljelyksen, mutta verkkokalvolle jää hehkuva kauneus. Onko se turhan olemisen symboli? Vai juuri se mitä ihminen kaipaa?

    Pitkässä kaaressa pyhiinvaeltaja etsii itseään ja tietysti löytää jotakin, mitä ei halunnut löytää. Sekin kuuluu asiaan.

    Pyhiinvaeltaja katsoo peiliin: Hyvä? Paha? Ruma?

    Sad Hillin hautausmaalla lehmät ihmettelevät Arch Stantonin hautakumpua.

Kyösti Salovaara, 2018.