[ruska
suomalaisessa lyriikassa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. |
Syksy.
Värejä,
hiljaista kuolemaa, uudelleen syntymisen valmistelua. Sateen ropinaa.
Mustarastas kääntelee vaahteranlehtiä. Punarinta kätkeytyy
pensasaidan
oranssiin.
Elämän varoitusääniä.
Tähän
tarttuen luin espanjalaisesta lehdestä makaaberin vitsin: Kaikki
sienet ovat syötäviä. Joitakin voi syödä kerran.
Syksyllä
on makaaberi puolensa ja koreat värit.
Niinpä
ryhdyin lukemaan suomalaista lyriikkaa. Mitä se kertoo ruskasta,
syksyn väreistä? Millaisia adjektiiveja kirjoittamisen taiturit
käyttävät kuvatessaan syksyä, sen väriloistoa, sateista
harmautta?
Luin
parissa päivässä jotain 2000 suomalaista runoa. Hyllystäni
poimittuja.
En
löytänyt runsasta syksyä. En löytänyt ruskaa. En koreita väreitä.
Jonkin verran alakuloa silti.
Suomalainen
lyriikka sulkee silmänsä syksyn väreiltä, kääntää katseen toisaalle.
No,
tietenkään en lukenut yli 2000 runoa ajatuksella, merkityksellä,
ymmärryksellä vaan sanoja ”skannaten”, pinnallisia runon kuvia
etsien.
Mutta
runojen sanoja kuitenkin selasin ja jotakin syksyistä
löysin. Luultavasti monta sanaa jäi huomaamatta, mutta… eräänlainen
tutkimusmatka tämäkin oli.
Matka
pettymyksen harmauteen, asiallisuuteen, apeuteen – suomalaiseen
lyriikkaan.
Kirjahyllyni
valikoima
saattaa olla satunnainen, ainakin siinä mielessä että valikoman runot kirjoitettiin pääosin vuosina 1940-1980 eikä sitä uudempaa lyriikkaa ollut tarjolla.
Mutta
kun tarkistan Kai
Laitisen
esittelemät lyriikan keskeiset virtaukset teoksista Suomen
kirjallisuus
1917-1967 (Otava, 1970) ja Suomen
kirjallisuuden historia
(Otava, 1981) huomaan että lukemani runot (runoilijat) edustavat varsin
kattavasti toisen maailmansodan jälkeistä runoutta, joka suurelta osin
kytkeytyy ns. modernismiin ja sen liepeillä kirjoitettuun
lyriikkaan.
Runot
ilmaisevat aikakautensa hengen.
Luettelen
lukemiani runoilijoita.
Tiedän:
tämä on tylsää!
Mutta
täytyy luetella ollakseen uskottava.
Siis:
Lauri
Viita,
Juha
Mannerkorpi,
Arvo
Turtiainen,
Aila
Meriluoto, Paavo Haavikko,
Helvi
Juvonen, Tuomas Anhava,
Lassi
Nummi,
Eila
Kivikkaho,
Mirkka
Rekola,
Kirsi
Kunnas,
Pekka
Parkkinen,
Pentti
Saarikoski,
Eeva-Liisa
Manner,
Lasse
Heikkilä,
Anja
Vammelvuo,
Pertti
Nieminen,
Jyri
Schreck,
Pentti
Holappa,
Eeva
Salo,
Tyyne
Saastamoinen,
Harri
Kaasalainen,
Matti
Rossi,
Marja-Liisa
Vartio...
”Kevääni
on kirkas, maani paljas: kuloa”, kirjoitti Tuomas Anhava, ”kaiken
ruohoa, menneen lihaa.”
Tässä
näkyy modernistin suhde syksyyn. Sitä ei ole. Mutta T.S.
Eliot
kurkistelee
Anhavan hartioiden takaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. |
Otan
esimerkkejä suomalaisista syysrunoista. Ne puhuvat kieltään.
Aila
Meriluodon kokoelma Lasimaalaus
(1946)
oli
nuoren, 22
vuotiaan
runoilijan sensaatio. Runossa Pronssipatsas
syksyisessä puutarhassa
Meriluoto kuvasi paikalleen jähmettynyttä ja
tiedotonta,
jolla on aistit joita ei voi käyttää. ”Silmät, kääntyneinä
tulijaan, / vain on
toiset: kasvoerämaassa / niin kuin kaksi kaivoa ne on, / täysin
tyhjät – vastuksettomasti / valmiit
kaiken vastaanottamaan: / puitten säihkyn, kylmän auringon / sinen
kuulaudessa loistokkaassa, / syksyn jälkeen talven härmäisen, /
kevään, kesän, jälleen syksyn uuden - / viimein, kaiken jälkeen,
ikuisuuden/ siitä
verkkaisesti täyttyen, / niin kuin kaivot, piripintaan asti.”
Helvi
Juvoselle syysmetsä oli maahan putoavaa kuolemaa: ”Kuolette, huusi
tuuli levittäin / värikkäät lehdet maahan. Loistivat ne / ja
vaikenivat.” Arvo Turtiainen näki elämän kierron kokoelmassa
Syyskevät
(1959): ”Katsele näitä lehtiä: / syksyä niissä, / ruostetta /
kevättä niissä, / silmuja.” Myös
Lauri Viidan kokoelmassa Betonimylläri (1947)
syksy on kiertokulun kulma: ”Syksyllä pudota, keväällä itää /
jokaisen eläjän osata pitää.”
”Ja
muistan syksyn /”, kirjoitti Mirkka Rekola vuonna 1972, ”kun
kävelin tästä / vaahteran punaisten latvalehtien yli.” Sen
sijaan Pekka Parkkinen näki syksyn läpi muualle: ”etsin syksyn
putoavien lehtien seasta / Rilken sydäntä.” Ja
Pentti Saarikoski tuskaili ollako kommunisti vai ei vuonna 1966:
”Olen ollut lapsi, pieni poika, nuorukainen, ja nyt on syksy, /
minulla oli isä, / ja äiti,/ isän maa, äidin kieli, mutta syksy
on sielu, / ja kommunismin / turhat lehdet / putoavat, varisevat,
miten murheellista / matkalla, / aina,/ minä/ tällä tiellä.”
Syksy
on siis aika haalea väri suomalaisessa runossa. Pitää lukea 2000
runoa löytääkseen muutaman väripilkun, niin
kuin Eila Kivikkahon
runon Vaahtera
syysvalossa
esikoiskokoelmassa
Sinikallio
(1942):
Tämän
värittömän kaupungin keskellä,
tämän
harmaan taivaan alla
olen
ainoa täplä tänään,
liian
kirkas:
minun
sydämeni purppurainen loiste
ja
ajatusteni sateenkaari.
Erotun
liikaa kaikista täällä.
On
kuin pitäisi minun
punata
pilvet elämänhaluni hehkulla.
On
kuin pitäisi minun
silata
sinellä varjot,
värjätä
vihreiksi oksat
ja
suunnata kirkkaan keltaiset valokeilat
sumeaan
seutuun.
Hetkeksi
voi
vaahtera verhota väreillä tiet.
Pian
unhoittuu
joka
lehti hangen alle.
Ja
nietos kummastelee
miten
mustat oksat
joku
tohtii ojentaa sen kiteitten yli.
Miksi
suomalainen runoilija nukkui syksyn yli?
Se
voi johtua käytännöllisistä syistä. Runoilijat
tekivät runoilemisen ohessa muuta elääkseen. Ehkä runoja
kirjoitettiin kesälomilla ja keväällä hiihtolomien aikaan ja
pääsiäisenä.
Toisaalta
Suomessa kesä on aina ollut lyhyt ja siksi sen kokemus on niin rajun
väkevä.
Kesän muistaa koska se menee nopeasti ohi. Joskus kesää odotetaan
eikä sitä oikeastaan edes tule, joten
sitä kaivataan jopa runoissa.
”Hoh
hoijaa, olisipa aina kesä!”
huudahti Arvo Turtiainen esikoiskokoelmassaan
Muutos
(1936).
”Mutta talvi tulee, paitasi on likainen. / Ei ole muurahaisia, ei
auringonpaistetta / jossa tyhjää vatsaasi lämmittäisit.”
Kai
Laitinen luonnehtii Aila Meriluodon esikoiskokoelman erästä runoa
näin: ”Runo oli illuusiottomuuden ja entisten ihanteiden
särkymisen herjaava julistus, kovuudessaan pateettinen mutta aito.”
Kun modernismissa
ja sen liepeillä kirjoitetussa
runossa säännölliset rytmit
ja loppusoinnut väistyivät vapaan rytmin tieltä arkisten motiivien ja puhekielen vallatessa lyriikan, runoilijat
kenties tarkoituksella
välttelivät
syksyn koreita värejä.
Runokielen
ei annettu tulla vietellyksi (pinnallisen)
kauneuden
hurmalle. Lyriikan
kuvakieli oli
binaarista: kesä on elämää ja talvi kuolemaa eikä siihen väliin
mahdu
juuri mitään muuta.
Mutta
ehkä syksyn väreissä on myös filosofinen ongelma: miten syksyn
koreat värit ja loistava hehku sopisivat
kuoleman ja luopumisen sanakuvastoon? Runoilijat eivät halunneet -
eivätkä kustannustoimittajat kenties antaneet heidän
haluta
-
”maalata” toritaidetta joka esittää maiseman kaikissa
väreissään. Sillä,
kuten tiedämme, puritaanille jopa impressionismi on eräänlaista
”toritaidetta”.
Ruska
loistaa, mutta suomalainen runoilija katsoo sisäänpäin löytääkseen
sielunsa apeat kammarit.
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. |
