93 miljardia valovuotta

[mittakaavan mystisyys]

Kyösti Salovaara, 2026.

Hän on mies, josta on vaikea päästä perille. Hän on yli kuudenkymmenen, mutta hänen silmissään on yhä terävä katse.

- Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja utelias morsian, 1934.

Miltä maailma näyttää elokuussa 2026?

    Kirjoittaja kävelee Viikin peltojen välissä kulkevalla ”polulla”. Vilja keinuu kevyessä tuulessa kullan keltaisena.

    Mitä hän näkee?

    Pellon? Ravintoa? Sinisen taivaan? Valkoiset pilvet?

    Vai pelkästään ”aiheen” josta voi kirjoittaa; jota voi ajatella; jota voi verrata elämän suureen kulkuun – viljely on kulttuuria, maan ja elämän muokkausta, ja kulttuuri on sivistyksen viljelyä.

    Mutta jos Viikin pellolla kuljeskelee taiteesta innostunut valokuvaaja, hän tuhauttaa nokkaansa ja sanoo kevyessä tuulessa lainehtivaa kauneutta katsellessaan: "Kitschiä!"

Peltojen reunalla sijaitsee Helsingin yliopiston Viikin kampuksen rakennuksia. Siellä harjoitetaan mm. biotieteitä, maatalous-metsätieteitä, eläinlääketiedettä ja ympäristötieteitä. Seurataan, mitä lehmän pötsissä tapahtuu ja mietitään sateessa kaatuvan rukiin olemusta. 

    Kuvitellaanpa että viljapeltojen välissä kävelee kampuksella työskenteleviä espanjalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia tutkijoita. Mitä he sanovat elokuisena päivänä viljapeltoa katsellessaan? Ajattelevatko he kukin omalla kielellään samoja asioita? Maiseman kauneutta? Viljanjalostuksen vaikeutta? Sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä? Lehmän askellusta nurmikolla? Metaanipäästöjä idyllissä?

    Maisema on yhteinen, sen tulkinta ehkä erilainen.

Johtuuko tulkinta kielestä? Voiko ”totuutta” tulkita kielestä riippuen eri tavalla?

    Kalle Haatasen haastattelema kielitieteilijä Janne Saarikivi pohti tätä ongelmaa viime perjantaina Ylellä. Saarikivi huomautti, että me tiedämme paljon luonnontieteellisiä perusasioita, mutta me emme suinkaan osaa tietämystämme perustella tieteellisesti.

    Tiedettä on opetettu meille suomenkielellä, ei kaavoina eikä aksioomina. Jokainen ymmärtää tieteellisiä seikkoja oman kielensä välityksellä, niin että suomalaisella on erilainen kielellinen perustelu vaikkapa suhteellisuusteorian seurauksille kuin espanjalaisella, ranskalaisella tai englantilaisessa. Kieli vaikuttaa siis maailman selittämiseen, kokemuksen ilmaisemiseen.

    Edellisestä havahtuen Saarikivi vannotti oman kielen säilyttämisen tärkeyttä. Me emme voi ymmärtää maailmaa emmekä tieteitä esimerkiksi englanniksi jos olemme lapsesta asti puhuneet suomea.

    Mutta oliko Saarikivi ”tieteellisesti” ottaen oikeassa?

    Eikö luonnontieteen todistama luonnonlaki sittenkin ole vain yksi ja jakamaton? Eikö totuus ole totuus riippumatta siitä millä kielellä sen kuvaa? Ja eikö totuus pysy ja ole olemassa, vaikka sitä ei kukaan olisikaan "katsomassa" ja "tulkitsemassa"?

Maailmankaikkeuden näkyvä koko on "nykykatseella" 93 miljardia valovuotta.

    Valovuosi ei ole aikamitta vaan pituusmitta. Se kertoo matkan, jonka valo kulkee vuoden aikana. Siis aika pitkän matkaa, koska valo kulkee sekunnissa noin 300 000 kilometriä.

    Siten näkyvä maailmankaikkeus on kooltaan 9 460 730 472 581 km kertaa 93 000 000 000.

    Maapallon ympärysmitta päiväntasaajalla on 40 075 km.

    Ihmisen pituus on keskimäärin 160-185 cm.

    Ihmisellä on enemmän ajatuksia kuin hänen pituudestaan uskaltaisi päätellä. Näkyvän maailmankaikkeuden reunan takana saattaa olla jotain - sitä ei tiedä mitä, koska sinne ei näe. Ehkä se jatkuu äärettömiin tai loppuu reunalle, jonka takana…?

Nykyihmisellä on tarve mitata kaikkea, myös ihmisen sisäisiä sfäärejä.

    ”Vihaiset ikämiehet johtavat maailmaa voimalla ja väkivallalla”, kirjoitti Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni Helsingin Sanomissa 23.8.2026. Otsikko ilmaisi sovinnaisesti nykyhetkeen kuuluvan tavan jakaa todellisuutta hyviin ja pahoihin. Pahoja ovat iäkkäät ja miehet. Hyviä ovat naiset ja nuoret (paitsi nuoret miehet).

    Totta tietysti on, että maailmaa tällä hetkellä johtaa joukko iäkkäitä miehiä. Heiltä pitäisi ottaa valta pois - tai ainakin ajokortti. Mutta tulkitseeko Isohanni tilannetta tiedemiehen silmin vai pelkästään ajan henkeen sopivin latteuksin, kun hän päättää esseensä näin korkealle kohoten: ”Naispoliitikot ovat vähemmän taipuvaisia vallan väärinkäyttöön ja suosivat demokraattisia menetelmiä. Taitavia naisia ja nuoria tulisi siksi saada lisää erityisesti autoritaaristen valtojen politiikkaan.”

    Minusta tuo kuulostaa historiattomalta väitteeltä.

Kambodžaa terrorisoi 1970-luvun puolivälissä Pol Pot ja hänen punaiset khmerinsä. Yhteiskunta yritettiin palauttaa agraariaikaan, tiedemiehiä ja valistuneita tapettiin, kaupunkilaiset ajettiin maaseudulle kuolemaan nälkään. Ihmisiä kuoli ja tapettiin jopa 2-3 miljoonaa.

    Punaiset khmerit käyttivät lapsisotilaita terrorin apuna. Kerrotaan että varsinkin tyttösotilaat ovat kaikista julmimpia ja säälimättömämpiä. Heidän johtajansa Pol Pot ei ollut ikämies vaan riuska viisikymppinen.

    Adolf Hitler oli 44-vuotias mies tullessaan valtaan 1933.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili Saksassa vuonna 1936, hänet yllätti kuinka silmittömästi natsi-Saksa luotti nuorison voimaan. ”Nuoriso ei ole vain toiveitten, kokeilujen ja uskon kohde”, Paavolainen kirjoitti teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). ”Se jo nyt saa oikeuksia sellaisissa määrin, ettei niistä aikaisempina aikoina ole voitu uneksiakaan!”

    Ja 33-vuotias Paavolainen huudahti: ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!”

    Kun Baldur von Schirach kirjoitti teoksen Hitler-Jugendista, hän lainasi sen motoksi Hitlerin julkilausuman: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Paavolaisen johtopäätös nuoruuden ihannoinnin seuraamuksista ei ehkä vuonna 1936 pelästyttänyt ketään, vaikka ennustajan huolen Paavolainen ilmensi kirjoittaessaan loppukaneetin: ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit. Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”

Kuinka pitkälle pitää nähdä ymmärtääkseen mittakaavan mystiikan?

    Kuinka lähelle kannattaa katsoa tajutakseen pienuutensa?

    Suuret sanat kuuluvat kauemmaksi kuin pienet.

    Vuonna 1934 kuusikymppinen oli ikämies, terävästä katseesta huolimatta.

    Onko maailma siitä toiseksi tullut?

    Jos on, paremmaksi vai pahemmaksi?

 

Kyösti Salovaara, 2026.