Pitäisikö Nykästä uskoa?

 [objektiivisuuden kiehtova harha]

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaisen temppelin pylväät Córdobassa.

Vihermarakatti osaa kiljaista tovereilleen ”Varokaa! Leijona!” Sapiens pystyy kuitenkin kertomaan ystävilleen nähneensä tänä aamuna joenmutkan lähellä puhvelilaumaa seurailevan leijonan. Hän pystyy myös kuvailemaan leijonan tarkan paikan… Toinen teoria on samaa mieltä siitä, että ainutlaatuinen kielemme kehittyi tavaksi jakaa ympäröivää maailmaa koskevaa tietoa. Sen mukaan tärkein välitettävä tieto ei kuitenkaan koskenut leijonia eikä puhveleita vaan ihmisiä. Kielemme kehittyi juoruamista varten. Tämän teorian mukaan Homo sapiens on ensisijaisesti sosiaalinen eläin. Me pysymme elossa ja jatkamme sukuamme sosiaalisen yhteistoiminnan avulla. Ei riitä, että mies- ja naispuoliset yksilöt tietävät leijonien ja puhveleiden olinpaikan. Heidän on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka petturi.

- Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia. (Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.

Niin että ketä Nykästä?

    No, kohta se selviää.

    Mutta mistä kuulija tietää, että hänelle kerrottu on totuus ja vain totuus eikä mitään muuta? Vai pitääkö jokaisen kuulijan (ja lukijan ja katsojan) olla varuillaan, koska kertojan sanoista ei koskaan pysty täysin erottamaan objektiivista ”totuutta” kertojan omista mielipiteistä ja asenteista. Semminkin kun kukaan meistä, ei edes kaikkitietävältä tuntuvat kertojat, tiedä kaikkea maailmasta ja siinä elävistä ihmisistä.

    Nykänen on esimerkki tästä väistämättömästä vajavaisuudesta: maailman näkemisestä pienestä raosta, kuin avaimenreiästä. Se ei ole Nykäsen vika, tietenkään.

    Konkreettinen on faktaa, ehdottomasti.

    Johdantokuvassa ensimmäisen vuosisadan loppupuolella rakennetun roomalaisen temppelin korinttilaiset pylväät seisovat yhä Córdobassa ylväästi sinistä taivasta vasten. Ne kertovat jotakin, mutta kuinka paljon tiedetään ihmisistä ja näiden ajatuksista melkein 2000 vuotta sitten? Miettivätkö he tuolloin lammaslauman paikkaa vai sitä missä rakas ystävä juuri nyt on? Saivatko he tuskalleen helpotusta korinttilaisten pylväiden temppelistä?

    Ei tietoa.

    Pakinan päättävässä kuvassa on El Burgon kylä Andalusiassa. Jos ihmismielen sosiologi, niin kuin Nykänen, nousee 150 miljoonaan vuotta vanhojen, liituajan kalkkikivipaasilta näyttävien lohkareiden viereen katsoakseen laaksossa hohtavia valkoisia taloja, tuleeko hän kysyneeksi itseltään mitä hän pystyy selvittämään El Burgossa asuvista ihmisistä; ja ymmärtääkö hän että jokainen kysymys, jonka hän esittää, kertoo enemmän hänestä itsestään, Nykäsestä, kuin El Burgon elämänpiiristä.

    Niin että Nykänen on vaikean dilemman edessä. Kysyäkö vai ei? Tiedostaako omat ennakkoluulonsa vai ei? Esittääkö subjektiivisia mielipiteitä objektiivisesta todellisuudesta vai objektiivisia havaintoja subjektiivisista kokemuksista?

Se Nykänen.

    En tarkoita Harri Nykästä, joka kirjoittaa dekkareita, fiktiota. Fiktio on toden ja tarun hybridi.

    Puhun Anna-Stina Nykäsestä, joka kirjoittaa human interest -artikkeleja ja kolumneja Helsingin Sanomiin. Hänen kirjoituksensa kohteena ovat ihmisten kokemukset ja tunteet - hyvin objektiivisesti siis. Mutta Nykänen kirjoittaa yleensä tai usein vahvasti oman minänsä läpi, joten juttuihin syntyy subjektiivisen läheisyyden tuntu.

    Anna-Stina Nykänen julkaisi toissasunnuntaina Hesarissa itsekriittisen kolumnin otsikolla Stadissa on halpaa olla ilmaston asialla (HS, 3.4.2022). Kolumnissa Nykänen esittäytyi ikään kuin universaalina helsinkiläisenä; tällaisia me hesalaiset olemme, Nykänen viestitti.

    Kolumni oli vilpitön, monella tapaa silmiä avaava. Ainakin kirjoittajan silmät olivat avautuneet, kun hän oli matkustellut eri puolilla Suomea laatiessaan juttusarjaa Tunne Suomi. ”Ajoin autoa!” Nykänen huudahti. ”Siitä on 15 vuotta, kun edellisen kerran kokeilin, enkä ole ennen käyttänyt automaattivaihteita. Jännitti niin, että vapisutti. Syrjäseudulla moni 12-vuotias ajaa jo tottuneemmin kuin minä nyt. 17-vuotiaat ihan varmasti, silloin he saavat kortin.”

    Nykänen löysi juttumatkoillaan toisenlaisen Suomen. Se sijaitsee jossakin Forssan, Riihimäen ja Kouvolan takaisessa ”kaukomaassa”, missä ihmisillä on aivan erilaiset tarpeet ja erilaiset elämän keinot kuin Helsingin kantakaupungissa asuvalla toimittajalla: ”Minun ei tarvitse arjessani ajaa, jos ei huvita. Asun Helsingissä hyvän julkisen liikenteen varrella. Kadunkulmasta voin napata polkupyörän. Tai kävellä töihin. Joskus tilaan puhelinsovelluksella halvan taksin. Yli puoli vuotta jatkuneen Tunne Suomi -sarjan yksi opetus itselleni olikin sen tajuaminen, miten helpolla me Helsingissä päästämme itsemme. Täällä voi olla esimerkiksi ilmastonmuutoksesta hyvinkin huolissaan ilman, että tekee itse mitään.”

    ”Ja miten paljon me vaadimme muilta”, Nykänen huokaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autovirtaa kehätiellä eräänä 
marraskuisena lauantaina klo 12:56.

Juttumatkoillaan Anna-Stina Nykänen löysi dikotomisen Suomen: on Helsinki ja sitten syrjäseudut, joiden elämäntapoja ja ehtoja Helsinki ei ymmärrä.

    Dikotomia on melkein pateettista: ”Pääkaupunkiseudulla ihminen voi tehdä pieniä, vapaaehtoisia valintoja ilmaston puolesta. En osta avokadoa, paitsi joskus vahingossa. Syön vegeä. Paitsi jos ihan hirveästi tekee mieli nyhtöpossuhodaria. Minun arkeeni Helsingissä ei polttoaineen hinta ole vaikuttanut mitenkään. Ei julkisen liikenteen hinta ole noussut… En edes istu ahdistuneen nuorison viereen keskelle katua osoittamaan mieltä. Olen ilmaston asialla, kun se on vaivatonta ja halpaa. Syrjäseudulla ympäristöteot vaativat yksilöltä suurempia ponnistuksia. Todellisia uhrauksia. Totaalisia, pysyviä muutoksia elämäntapaan. Lehmien ja turvepellon tilalle pitää löytää toinen toimeentulon lähde. Se on iso riskinotto ja vaatii yleensä investointeja. On oltava rahaa aurinkopaneeleihin ja uuteen autoon.”

    Matkansa kokenut Nykänen vaatii itseään - ja muita helsinkiläisiä - tilille abstrakteista ajatuksista, jotka eivät johda minkään ja syrjäseutujen ihmisten unohtamisesta.

    Niinpä hän kehottaa kaikkia ylittämään maagisen rajan ja kohtaamaan syrjäseudut: ”On hyvä hetki lähteä omalle Tunne Suomi -matkalle. Kohdata ihmisiä ja erilaisia tapoja elää. Siitä syntyy jotain uutta ja hyvää.”

No, onko Nykäsen kolumnissa ja itsetuntemuksen kriittisessä tarkastelussa jotain ”vikaa”? Eikö se muka ole totta? Eikö se olekin älykkään ihmisen objektiivinen kirjoitus konkreettisiin havaintoihin perustuen?

    On se totta ja objektiivinen mutta…

    Nykäsen käsitys Helsinki vastaan syrjäseudut on kummallisen tietämätön itse lähtökohdasta, siitä millainen Helsinki ja helsinkiläinen tai paremminkin pääkaupunkiseudulla asuva ihminen on tapoineen ja haluineen.

    Ylen nettisivuilla oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan henkilöautojen lukumäärä on kasvanut Helsingissä ja Uudellamaalla nopeammin kuin ihmisten määrä. Kun Nykänen puhuu autoista ja siitä etteivät bensiinin hinnat kosketa helsinkiläisiä, hän puhuu pienestä vähemmistöstä, joka asuu Töölön, Pasilan ja Vallilan eteläpuolella. Muualla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla bensa merkitsee ja hinta vaikuttaa.

    Karrikoiden voi sanoa, että Nykäsen ”syrjäseutulaisia” ovat hänen kuvailunsa mukaan yhtä lailla Malmilla, Matinkylässä, Kivenlahdessa, Korsossa tai Myyrmäessä asuvat ihmiset, joiden elämään liikkuminen autolla kuuluu päivittäin. Mutta Nykänen ei tiedosta, että hänen "Helsinkinsä" ja hänen "syrjäseutujensa" väliin jää kokonainen tuntematon maa.

    Olen usein ihmetellyt missä kuplassa kantakaupungissa asuvat fiksut toimittajaihmiset oikein elävät. Eivätkö he koskaan, vahingossakaan vieraile suurissa kauppakeskuksissa, suurissa puutarhamyymälöissä tai rautakaupoissa? Eivätkö he koskaan pääse/joudu liikkumaan pääkaupunkiseudun kehäteillä, joilla autovirrat ovat katkeamattomia niin arkena kuin pyhänä? Eivätkö he ole koskaan nähneet parkkipaikkoja, jotka ovat täynnä autoja ihmisten vieraillessa kaupassa ostamassa sapuskaa, vaatteita, huonekaluja, kukkasia ja ties mitä?

    Sekin saattaisi yllättää Nykäsen, että suurissa kauppakeskuksissa Töölöntullin tuolla puolen on runsaasti elokuvateattereita, joihin saapuvat ihmiset parkkeeraavat autonsa lämpimiin pysäköintihalleihin.

    Joten: milloin Nykänen ryhtyy laatimaan sarjaa Tunne Pääkaupunkiseutu? Ihmisten elintapoja tutkivan journalistin kannattaisi vierailla tuntemattomalla maalla.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autoja Vantaan ja Helsingin rajamaalla rautakaupan
pihalla eräänä sunnuntaina marraskuussa klo 14:45.

Palataanpa lopuksi Harariin, josta aloitin.

    Uskottavien tarinoiden kertominen on vaikeaa, Harari sanoo. ”Vaikeus ei piile itse kertomisessa vaan siinä, että saa kaikki uskomaan tarinoihin. Suuri osa ihmiskunnan historiasta pyörii tämän kysymyksen ympärillä: miten saa taivuteltua miljoonat ihmiset uskomaan tiettyihin tarinoihin jumalista tai kansakunnista tai osakeyhtiöistä. Mutta kun se onnistuu, se antaa Homo sapiensille määrättömästi valtaa, koska sen ansiosta miljoonat toisilleen vieraat ihmiset pystyvät tekemään yhteistyötä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.”

    Harari kehottaa kuvittelemaan miten vaikeaa olisi luoda valtioita, uskontokuntia tai oikeusjärjestelmiä, jos puhuisimme vain sellaisista asioista, jotka ovat oikeasti olemassa, kuten joet, puut ja puhvelit.

    ”Toisin kuin valheeseen, kuvitteelliseen todellisuuteen uskovat kaikki, ja niin kauan kuin tämä yhteinen usko säilyy, kuvitteellinen todellisuus käyttää valtaa maailmassa”, Harari muistuttaa.

    Objektiivisuuden harha kiehtoo: onko se sittenkin totta?

Kyösti Salovaara, 2022.
El Burgo mäeltä katsellen.

Ei auta valitus ja murhe

 [ilmasto vai kesäkelit?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Tosiasiassa Suomessa ei ole vuonna 1968 yhtään vesistöä, jonka saastuminen olisi pysäytetty… vesistöihin jo päässeitä jäteaineita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta koskaan poistaa, jo pilaantuneen vesistön tasapainon palauttaminen entiselleen on ratkaisematon ongelma.

- Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1968.

Kun ruvettiin näkemään tarkemmin, niin havaittiin, että luonnon ja tuhoamisen estämisen estää yksityinen omistusoikeus. Se riistää ja rakentaa rannat, loiskuttaa niille lantaiset laineet, se öljyää silakat ja sorsat suoraan Itämereen, fosforoi hauet, tappaa villit linnut ja elohopeoi kanojenkin munien kultaiset sydämet. Paljon on kusta virrannut Vantaassa…

- Arvo Salo ja Bo Ahlfors vuonna 1970 teoksessaan 60-luku.

Tällä hetkellä noin 97 prosenttia ihmiskunnan teollisesti tuottamasta energiasta saadaan fossiilisista polttoaineista… Jos ihmiskunnan energiantarve joskus tyydytetään ydinvoimalla fossiilisten polttoaineiden sijasta, ilmakehän hiilidioksidin kasvu mahdollisesti lakkaa. Täytyy vain toivoa, että tämä tapahtuu ennen kuin on ehtinyt aiheutua mitään mitattavissa olevia ekologisia tai ilmaston muutoksia.

- Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti Kasvun rajat vuonna 1972.

Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa, että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta… Nykyisen käsityksen mukaan pitkäaikaisen kylmenemisen syyt liittyvät mannerlaattojen liikkeisiin ja törmäyksiin, mikä on aloittanut vuorijonojen muodostumisen… Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana...Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu.

- Geotieteiden laitoksen professori, geologian ja paleontologian dosentti Juha Pekka Lunkka vuonna 2008 teoksessaan Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin.

Ilmastomuutoksen esiin nouseminen on jo tuottanut luonnon monimuotoisuuden ja kasvisruokavalion puolustajille uuden argumentin edistää omia lempiteemojaan. Keskustelussa on ajoittain nähty jopa ilmastofanatismin piirteitä.

    Monia ihmisiä ärsyttää, jos joku ”oikeaoppinen” tulee ohjeistamaan kanssaihmisiään siitä, kuinka tulisi syödä, liikkua, asua, viettää vapaa-aikaansa ja niin edelleen. Tällaista fundamentaalisuutta on kautta historian koettu uskonnollisissa liikkeissä ja 1970-luvun stalinismin vuosina.

- Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas vuonna 2021 teoksessaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin.

Tätä kirjoittaessa lunta sataa, pakkasia povataan, jos kohta sitten lämpenee. Laduilla näkee hiihtäjiä, talitintit värjöttelevät puiden ja pensaiden suojissa.

    Saa nähdä koska kevät alkaa, kesästä puhumattakaan. Jos vanhat merkit pitävät kutinsa, ne alkavat ja loppuvat syksyyn mennessä, seuraavaa talvea odotellessa.

    Taaksepäin näkee paremmin kuin eteenpäin. Tulevaisuutta voi ennustaa menneisyyteen perustaen. Yllätyksiä kuitenkin tapahtuu. Kukaan ei tiedä mikä tässä hetkessä olisi paras teko kaikista mahdollisista ilmastomuutoksen pahojen seurauksien välttämiseksi, hyvien luomiseksi.

    Hyvää ei nimittäin ole sellainen päätös, jolla aiheutetaan paluu yhteiskunnalliseen menneisyyteen. Mutta sellaisiakin päätöksiä jotkut ovat valmiita tekemään. Viis ihmisestä kunhan luonto säilyy koskemattomana.

Ilma on sakeana faktoja ja tunteita, tietoa ja luuloa ja kaikkea mitä väliin mahtuu. Toiset vetoavat luonnontieteeseen, toiset psykologiaan, jotkut uskovat horoskooppeihin ja muutamat tiukkahuuliset väittävät, että ilmaston muuttuminen on seurausta ihmisten synneistä.

    Kaikki ovat oikeassa.

    Kukaan ei ole oikeassa.

    Tarpeeton yliviivataan.

    Pakinan alkuun kerätyt satunnaiset mielipiteet vuosien varrelta kuvastavat hyvin luonnonsuojelusta ja ilmastonmuutoksesta käytyä keskustelua. Sanottu riippuu sanojasta, vaikka faktat ovat yhteisiä.

    Tulevaisuuden ennustaminen olisi helpompaa, jos tietäisi kaikki faktat, kaikki syy- ja seuraussuhteet ja osaisi ennustaa miten ihminen käyttäytyy eri tilanteissa. Mutta tämäkään ei riitä, koska yhteiskunta ihmisineen ei ole laskuharjoitus vaan elävä, dynaaminen organismi. Kun kaikki riippuu kaikesta ja kun on pyritty luomaan tasa-arvoinen, vapaa, turvallinen ja mukava maailma, se koostuu niin monesta parametrista, muuttujasta, että yhteen koskeminen voi vinouttaa sata sen ympäriltä.

    Kuka uskaltaa puukottaa hyvinvointivaltion parametreja tiedostaessaan tehtävän vaikeuden?

Kyösti Salovaara, 2018.

Säätilat ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Niin meille kerrotaan ja vakuutetaan.

    Säätilankin ennustaminen on pirun vaikeaa.

    Ilmaston muutoksen ennustaminen näyttää helpommalta - syystä, jota maallikko ei ymmärrä. Jos ensi viikon säätilan ennustaminen perustuu ilmakehässä ja maanpinnalla suoritettaviin mittauksiin ja niiden sovittamiseen aikaisemmin laadittuihin malleihin, niin miksi ne antavat huonomman tuloksen kuin ilmastomallin viidenkymmenen ja sadan vuoden ennusteet, jotka perustuvat mittaustuloksiin, ilmastoparametrien historiaan ja niiden pohjalta rakennettujen mallien takautuvaan kykyyn ennustaa tulevaa?

    Kun 1900-luvun loppupuolella ”keksittiin” uusi matematiikan sovellusalue niin siitä, ns. kaaosteoriasta tuli kaiken vaikean ennustamisen synonyymi. Kaaosteorialla perusteltiin sään, pörssikurssien ja jopa biljardipallon liikkeen ennustamisen vaikeutta, jopa mahdottomuutta. Kun suomalainen poliitikko niistää eduskunnassa, Pekingissä pidätetään paremmasta Kiinasta haaveillu opiskelija.

    Kaaosteorian hype väljähtyi nopeasti. 

    Matemaatikot ja dynaamisen fysiikan mallintajat selittivät, että kaaosteoria ei ole mitään uutta eikä mullista matematiikkaa eikä dynaamisten prosessien selittämistä. Jos kaikki monimutkaisen ilmiön - säätilan, ilmaston, pörssikurssien, biljardipallon liikeradan mahdollisuuksien ja poliitikon aivastamisen pisaroiden leviämisen - olemukseen vaikuttavat tekijät tiedetään ja pystytään laskemaan, mitään ”katastrofia”, yllättävää kaaosmaista muutosta ei olekaan olemassa.

    No, säätilaa ei edelleenkään pystytä täysin ennakoimaan, jos kohta tehokkaat tietokoneet ja runsas mittauspisteistö auttavat asiaa. Biljardissa kilpaillaan edelleen eikä kukaan voi varmasti sanoa milloin pörssikurssit nousevat tai laskevat. Poliitikot jätetään rauhaan - nyt.

Kansi: Timo Numminen
Tammi, 2021. 181 sivua.

Petteri Taalas (s. 1961) on suomalainen meteorologi, Ilmatieteen laitoksen entinen pääjohtaja ja Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n nykyinen pääsihteeri.

    Taalas on ollut jatkuvasti eturivissä sekä ilmaston tutkijana että hallintomiehenä. Niinpä hän ”muistaa” omista kokemuksistaan, kuinka Eurooppa ja maailma ratkaisivat puita tappavan happamoitumisongelman ja ilmakehän otsonikadon arvoituksen. Suurien ongelmien ratkaiseminen antaa uskoa, että myös ilmaston lämpeneminen ja sen uhkaavat seuraukset voidaan välttää.

    Linkola ennusti ettei saastuneita vesistöjä pystytä koskaan palauttamaan luonnontilaan. Arvo Salo ja Bo Ahlfors väittivät, että yksityisomistus ja perustuslaki estävät luonnon- ja ympäristön suojelun, niin että Vantaanjoki virtaa kusen ja paskan cocktailina Suomenlahteen ikuisuuden tappiin asti.

    Onneksi Linkola ja demaritoverit olivat väärässä. Tällä hetkellä Vantaanjoen suulla pohditaan teollisuuden syntyajan voimalaitospadon purkamista, koska jokeen on nousemassa niin paljon taimenia ja muuta kalaa etteivät ne muuten mahdu uimaan kutupaikoille joenvarren purojen somerikkoon.

    Happamoitumisen lopettaminen, otsonin palauttaminen ja vesistön tilan parantaminen onnistuivat ilman, että ihmisten olisi pitänyt luopua hyvinvointivaltion eduista ja omasta vapaudestaan elää ja toimia. Tietenkin ”joku” maksoi kehityksestä, mutta osittain ja enimmäkseen muutos parempaan tapahtui teknologian edistyessä ja tuottavuuden kasvaessa.

    Ilmastomuutoksen hillitseminen näyttää rankemmalta urakalta. Ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan suoraan ja välillisesti. Sanotaan että kaikkien pitää luopua… jostakin. Jos ei muusta niin 15 vuotta vanhasta japsikärrystä kuitenkin.

Ihmisiä huolestuttaa se, Petteri Taalas sanoo kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin, ”miten he voivat tulevaisuudessakin liikkua kohtuuhinnalla, syödä valitsemaansa kohtuuhintaista ruokaa ja lomailla haluamallaan tavalla. Ilmastonmuutoksen torjunnan esittäminen asketismia ja itseruoskintaa vaativana katumusharjoituksena sataa populistien laariin… Arvostan edesmennyttä Pentti Linkolaa, joka toteutti oppejaan omassa elämässään, mutta jos ilmastonmuutoksen torjunta yhdistetään vain ääritoimijoihin, jokaista koskettava tärkeä asia saattaa saada ei-toivotun imagon ja varjon.”

    Kokemuksensa tiedostaen ja ilmaston suurta kuvaa katsoen Taalas pyrkii rauhoittamaan keskustelua erotellen suuret asiat pienistä ja keskittämällä huomiota siihen, että vain fossiilienergiasta luopuminen johtaa merkittävään tulokseen. 

    Taalas muistuttaa myös suhteellisuudentajusta: lentoliikenne aiheuttaa vain 2 % maailman päästöistä, karjatalouden metaanipäästöt ovat vähäiset verrattuna trooppisten suoalueiden metaanipäästöihin, Suomen metsien hiilinielut eivät pelasta maailmaa mutta metsien hyötykäytön lopettaminen johtaisi meidän elintasomme romahtamiseen ja että Saksan älytön päätös luopua ydinvoimasta lisää eurooppalaisia hiilidioksidipäästöjä mittavasti. Tarvitaanko kehäykköselle tietullit, jotta saksalainen ”idiootti” saa vapaasti tuprutella hiiltä taivaalle?

    Kun Taalaksen kirja ilmestyi, se sai huomattavasti julkisuutta. Kirjoittajan herrasmiesmäinen ilmastofanatismin kritiikki noteerattiin mediassa. Hänen mielipiteitään lainattiin.

    Mutta sitten kirja hävisi julkisesta keskustelusta tykkänään, jonnekin. Helsingin Sanomat ei ole sitä vieläkään arvostellut eikä kaiketi arvostelekaan. Kenties Hesarissa on valittu ultrakova journalistinen linja ilmastomuutoksen torjunnassa – asketismia ja itseruoskintaa henkivään kuorolauluun ei kaivata ristiriitaisia sointuja, vaikka ne lausuu niinkin kokenut ja tietävä henkilö kuin Taalas.

Kyösti Salovaara, 2011.

Edellä sanotusta voi päätellä, että Petteri Taalas suhtautuu rauhallisesti, herramiesmäisesti, jopa diplomaattisesti ilmastonmuutoksen ympärillä ja sisällä käytävään keskusteluun. Ilmastokeskustelun äärimmäisten mielipiteiden ja vaatimusten kritiikki vie vain pienen osan Taalaksen kirjasta.

    Itse asiassa petyin Taalaksen teokseen; odotin siltä poleemisempaa otetta ja myös filosofisempaa suhtautumista ilmastomuutoksen torjunnan mahdollisuuksiin. Median räväkkä vastaanotto kirjan ilmestyttyä lupasi enemmän.

    Suppea kirja rakentuu kirjoittajan elämänkertamuistelusta ja ilmastonmuutoksen fysikaalismatemaattisten faktojen kertauksesta. Tätä ei tietenkään parane kritisoida. Kaiken pitää perustua faktoihin.

    Mutta voiko ilmatieteilijä rajoittua pelkästään koviin faktoihin, kun kysymyksessä on maapallon valtioiden ja yhteiskuntien ihmisten tulevaisuus sekä joukkoina että yksilöinä ja heidän hyvinvointinsa tuossa tulevaisuudessa?

    ”Ratkaisut ovat viime kädessä poliittisia”, Taalas sanoo, ”vain yhtä ’oikeaa’ ratkaisua ei ole olemassakaan. Pohdinnassa on syytä ilmaston lisäksi huomioida talous, työllisyys, luonto, ulkopolitiikka, liikenneyhteydet, energian saatavuus ja niin edelleen.”

    Ja niin edelleen…

    Suppeassa kirjassa ei ratkaisuvaihtoehtoja voi tietenkään esitellä laajasti, mutta Petteri Taalas pärjäisi kuitenkin ”hyvänä” asiantuntijana niitä esittämään. Ilmastokeskustelu - ratkaisuvaihtoehtojen esittäminen ja niistä päättäminen - ei saisi ajautua kahteen ääripäähän, joista toinen puhuu vain faktoista ja toinen politiikasta, sillä faktat ovat myös politiikkaa ja politiikka on myös faktoja.

Kun yhteisesti hyväksytty luonnontieteellinen käsitys ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on vuosien mittaan löytynyt tutkimukseen ja tieteelliseen dialogiin perustuen, Taalas olisi voinut käsitellä erilaisten käsitysten ja väitteiden ja jopa ”tieteellisten” faktojen välisiä ristiriitoja, sillä kai niitä yhä on, ainakin epäilyjä ennustuksien varmuudesta ja niiden todennäköisyydestä.

    Ilmatieteilijän muistelmista saa käsityksen, että Petteri Taalas on aina ollut ”oikeassa”; jo ennen kuin tutkimuksia on viety edes loppuun asti. Tässä suhteessa kirja on vähän omahyväinen tai hieman rumasti sanoen imelän jälkiviisas.

    Rohkeasti liioitellen sanon, että Taalas on ”huono voittaja”. Hän ei juuri arvosta eri mieltä olleita eikä erilaisia näkemyksiä esittäneitä. Hän suhtautuu melkein pilkallisesti geologeihin, jotka maankuoren fyysisestä historiasta ovat rakentaneet mallin tai malleja ilmaston muutoksille.

    Olisi hedelmällisempää jos Taalas esimerkiksi vertaisi ilmatieteilijöiden ilmastomallia geologien vastaavaan. Jos geologit ovat väärässä nähdessään ilmaston menevän kohti jääkautta, niin tätä kannattaisi selventää enemmän, jopa filosofoiden.

    Alussa lainattu geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka - joka ei millään muotoa kiistä ihmisen vaikutusta ilmaston muuttumiseen – sanoo Maapallon ilmastohistoriansa loppusanoissa, että menneiden aikakausien geologinen aineisto paljastaa, kuinka ilmastonmuutokset ovat rajuimmat pohjoisilla alueilla maapallon keskilämpötilan kohotessa. Mutta samalla Lunkka korostaa tulevaisuuden ennustamisen vaikeutta: ”Maapallon ilmasto on kuitenkin monimutkainen järjestelmä, ja on lähes mahdotonta ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy tulevaisuudessa.”

    Tiedemiesten ilmastokonsensuksesta huolimatta - tehdyistä ja tulevista ratkaisuista riippumatta - maapallon ilmasto voi kaukaisessa tulevaisuudessa muuttua ihmisen kannalta katastrofimaisesti joko entistä parempaan tai valtavasti pahempaan suuntaan.

    Niin tai näin, murhe ja valitus eivät auta.

    ”Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi”, Taalas lainaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä motokseen ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se lienee kaikessa yksinkertaisuudessaan riittävän haastava ohje.

Kyösti Salovaara, 2020.
Torcalin luonnonpuisto
Antequerassa, Málagan provinssissa. 
Kalkkikivikerroksia pusertui Välimeren pohjaan
150 miljoonaa vuotta sitten. Yli kilometrin
korkuiseksi vuoristoksi se kohosi 55 miljoonaa vuotta
sitten. Sen jälkeen tuuli ja sade muokkasivat
kalkkikivestä "taideteoksia".

Mummon lihapullat

[sääliksi käy]

Kyösti Salovaara, 2019.

Entten, tentten teelikamentten

    hissun kissun...

    … vaapula vissun ja sitten tulikin taas sunnuntain Helsingin Sanomat pullollaan ilmastoahdistusta.

    ”Synkkä, synkempi, Petelius”, otsikko kirkuu. ”Kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius hakeutui Arkadianmäelle niin hirvittävän huolestuttavista syistä, että niistä on melkeinpä tuskaista puhua.”

    ”Kaiken ilmastoahdistuksen keskellä tuntuu kuitenkin absurdilta kutsua ihmisiä ostoksille taas uusiin halpaketjuihin, kun ihan oikeasti pitäisi ostaa vähemmän ja laadukkaampaa”, paasaa kulttuuritoimituksen uutispäällikkö Aino Miikkulainen sunnuntaina Merkintöjä-blogissa moittien ajatustakin uusien ”triplojen” rakentamisesta.

    Haukotus tarttuu. Tarttuuko ilmastoahdistus?

    Olisi mukava tarkkailla kärpäsenä katossa Hesarin toimituksien aamukokouksia. Palkitaanko siellä eniten ahdistusta esittävät?

    Jos kulttuuritoimituksen uutispäällikkö katsoo lehteään, hän yllättyy: lehtihän on täynnään auto-, vaate-, liha-, telkkari-, tietokone- ja ties mitä -ilmoituksia. Yllätys ahdistaa. ”Mistä minä saan palkkani?” Miikkulainen parahtaa.

    Vastaus helpottaa tuskaa: pankista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhuuden markkinat:
suklaapuoti Bruggesissä.

Ostoskeskuksia pelkäämättä kävin katsomassa Aleksi Mäkelän ohjaaman elokuvan Kari Tapion elämästä. Olen suomalainen liikutti iskelmäsuomalaisen sielua kohtuullisesti, vaikka se ei olekaan suurenmoinen elokuvana eikä elämäkertana.

    Koska elokuva, lähinnä sen kertomuksen suhde siinä esitettyihin tuttuihin iskelmiin, tarkemmin iskelmien sanoituksiin kosketti katsojan mieltä, tajusin ikään kuin ahaa-elämyksenä miksi elokuvien kritiikki saattaa olla joskus niin kaukana ”tavallisten” katsojien elokuvakokemuksesta ja miksi kritiikin luettuaan ei oikeastaan pitäisi sen perusteella olla menemättä elokuvateatteriin.

    Väitän - vaikka en pysty todistamaan - että silloin kun elokuvakritiikki ryttää filmin, jota kansalaiset suurin joukoin katsovat, se usein johtuu kriitikon vieraudesta sille elämälle, jota elokuva kuvastaa. Luulen että jokainen suomalaista elämää iskelmien rinnalla kokenut tietää mistä puhun. Banaalit, melankoliset, yksinäisyyttä ja epäonnistumista toistavat iskelmät ovat kertoneet nimenomaan suomalaisesta elämänkokemuksesta. ”On täällä elämä raskasta työtä /Ja siinä harvemmin on onni myötä, / Sen tietää vain yksin suomalainen.”

    Esimerkiksi Anton Vanha-Majamaan teilatessa Mäkelän elokuvan Helsingin Sanomissa hyvin perustelluin sanakääntein, ilmeiseksi kävi ettei edellä mainitsemani kokemus elämän ja iskelmän suomalaisesta kosketuspinnasta merkinnyt eikä merkitse kriitikolle mitään. Hänen ihokarvansa eivät nouse pystyyn, kun hän kuulee suomalaisen iskelmäklassikon, tuollaisen kuin Kulkuri ja joutsen, Satumaa, Kotkanpoikii ilman siipii, Viikonloppuisä tai vaikkapa Kari Tapion laulamat Olen suomalainen ja Myrskyn jälkeen.

    Kriitikkona Vanha-Majamaa on tietysti oikeassa, jos kritiikon tehtävänä on tarkastella teosta täysin sen sisältäpäin, niin ettei teoksen mahdollisia liittymäpintoja ympäröivään arkeen noteerata mitenkään eivätkä ne, taideteoksen ulkopuoliset asiat saa mitenkään vaikuttaa teoksen arviointiin ja arvoon.

    Tässä katsannossa kriitikko on kuin maan päälle laskeutunut marsilainen, joka ei tiedä mitään suomalaisesta yhteiskunnassa, elämästä, ihmisistä eikä varsinkaan iskelmäsanoituksien realistisesta romantiikasta.

    "Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa", Kari Tapio vastasi eräässä haastattelussa kun kysyttiin hyvän iskelmätekstin perään. Tätä esimerkkiä ”marsilaisen taidekriitikon” on mahdoton ymmärtää.

    Onneksi me emme (kaikki) ole marsilaisia.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kauppakeskus ilman kattoa.
McArthurGlen Designer Outlet Neumünsterissä (Saksa)
näyttää kaupungilta,
vaikka siellä ei ketään asukaan.

Viime perjantaina suuri kauppakeskus Vantaalla oli täynnä ihmisiä, lapsia ja aikuisia, jo varhaisena iltapäivänä. Autoa oli melkein mahdon saada parkkiin. Olen suomalainen alkoi klo 15:00.

    Miksi kauppakeskukset ovat edistyksellisenä itseään pitävien vaikuttajien silmätikkuna? Eihän sieltä osteta sen kummempia tavaroita kuin kivijalkakaupoista tai netistä eikä käydä sen kummallisemmissa ravintoloissa tai elokuvateattereissa kuin kantakaupungissakaan. Paitsi että kauppakeskukseen voi koko perhe mennä autolla.

    Viime viikon tiistaina Ylen aamutv:n Jälkipörssissä yleensä fiksut keskustelijat paljastivat rajoittuneisuutensa, kun piti puhua kauppakeskuksista. Talousmies Heikki Pursiainen tunnusti olevansa eliittiä, joka ei erehdy kauppakeskukseen. Tosin myöhemmin kävi ilmi, että Pursiainen käy läheisessä RED:ssä säännöllisesti kahvilla.

    Ilmeisesti älylliseen eliittiin kuuluakseen pitää kauppakeskukset kieltää kolmasti. Mutta voiko, kuten Engels sanoi, munakkaan tehdä rikkomatta kananmunia? Voiko kauppakeskusta arvostella, jos ei koskaan mene sen sisään?

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan viime heinäkuussa.”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Aivan oikein, mutta eiväthän nuo paikat ole autottomia, päinvastoin, pienen autottoman keskustan ympärillä on enemmän autoja kuin missään, niin kuin huomasin esimerkiksi Colmarissa missä muutama vuosi sitten asuimme autottoman keskustan reunalla ”autohotellissa”.

    Eivätkö kauppakeskukset ole tavallaan ja nimenomaan Soininvaaran kaipaamia ”autottomia” kaupunginosia? Tosin niissä ”katujen” päälle on rakennettu katto, mikä sopii paremmin Suomeen kuin tuulinen ja räntäinen katu keskustassa.

Ai niin, mummon lihapullat!

    Helsingin Sanomat kertoi Trans Mountain -öljyputkesta, jonka Justin Trudeaun johtama Kanadan hallitus osti amerikkalaiselta yhtiöltä 3 miljardilla eurolla. Trudeau (ja hänen puolueensa) pitää itseään ilmastomuutoksen vastustamisen etujoukkona.

    Putken rakentaminen maksaa 6,3 mrd euroa, mutta se kannattaa, koska se kolminkertaistaa putken kapasiteetin ja lisää öljy-yhtiöiden tuloja 50 miljardilla seuraavan 20 vuoden aikana.

    Samalla tavalla myös Norjan hallitus investoi öljy- ja kaasuteollisuuteen, siis fossiiliseen varallisuuteensa, satoja miljoonia euroja lähivuosina. Samaan aikaan Norja näyttelee ilmastoahdistuksen selättäjää keikaroimalla sähköautoillaan ja "vastuullisella" sijoitustoiminnallaan.

    Helsingissä energialaitos Helen puolestaan tekee yli puolet sähköstä ja kaukolämmöstä mustalla hiilellä eikä tulevaisuus hiilen jälkeenkään näytä järkevältä, jos hiili korvataan puupelleteillä.

    Ilmastoahdistus johtaa outoihin tekoihin. Helsingissä yliopiston oppilaskunnan kahviloissa lopetetaan naudanlihan tarjoaminen. Niin kuulemma ilmasto pelastuu. Kuinka monta suomalaista nautaa pitää teurastaa, jotta se eliminoi Kanadan ja Norjan lisääntyvät fossiilipäästöt? Mission impossible!

    Mutta opiskelijat pääsevät toki pakoon kahviloistaan ja voivat syödä missä haluavat. Sen sijaan kun Helsingin kaupunki aikoo ensin vähentää ja lopulta kieltää lihansyömisen palvelulaitoksissaan, ei hoivakodissa viimeisiä vuosiaan viettävä mummo eikä pappa pääse tätä uudenlaista ”terroria” pakoon, vaan hänet pakotetaan 85 vuotiaanakin kokemaan ilmastoahdistuksen tuska; siitä huolimatta, että lihapullat ja nakit saattaisivat olla hänelle mieluisin ja helpoin tapa tyydyttää päivittäinen proteiinitarve.

    Kaksi kysymystä: Kuinka monta lihapullaa mummon pitää syödä, jotta se vastaa Helenin hiilenpolton päästöjä? Onko olemassa julmempaa ihmispetoa kuin vanhuksia kiduttava ilmastoaktivisti?

    Eeelin keelin klot,

    viipula vaapula vot…

    Nyt sää lähdet tästä pelistä pois!

Kyösti Salovaara, 2019
Tekopyhä Helsinki.
Helsingin energialaitos Helen: Hanasaari.