Mummon lihapullat

[sääliksi käy]

Kyösti Salovaara, 2019.

Entten, tentten teelikamentten

    hissun kissun...

    … vaapula vissun ja sitten tulikin taas sunnuntain Helsingin Sanomat pullollaan ilmastoahdistusta.

    ”Synkkä, synkempi, Petelius”, otsikko kirkuu. ”Kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius hakeutui Arkadianmäelle niin hirvittävän huolestuttavista syistä, että niistä on melkeinpä tuskaista puhua.”

    ”Kaiken ilmastoahdistuksen keskellä tuntuu kuitenkin absurdilta kutsua ihmisiä ostoksille taas uusiin halpaketjuihin, kun ihan oikeasti pitäisi ostaa vähemmän ja laadukkaampaa”, paasaa kulttuuritoimituksen uutispäällikkö Aino Miikkulainen sunnuntaina Merkintöjä-blogissa moittien ajatustakin uusien ”triplojen” rakentamisesta.

    Haukotus tarttuu. Tarttuuko ilmastoahdistus?

    Olisi mukava tarkkailla kärpäsenä katossa Hesarin toimituksien aamukokouksia. Palkitaanko siellä eniten ahdistusta esittävät?

    Jos kulttuuritoimituksen uutispäällikkö katsoo lehteään, hän yllättyy: lehtihän on täynnään auto-, vaate-, liha-, telkkari-, tietokone- ja ties mitä -ilmoituksia. Yllätys ahdistaa. ”Mistä minä saan palkkani?” Miikkulainen parahtaa.

    Vastaus helpottaa tuskaa: pankista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhuuden markkinat:
suklaapuoti Bruggesissä.

Ostoskeskuksia pelkäämättä kävin katsomassa Aleksi Mäkelän ohjaaman elokuvan Kari Tapion elämästä. Olen suomalainen liikutti iskelmäsuomalaisen sielua kohtuullisesti, vaikka se ei olekaan suurenmoinen elokuvana eikä elämäkertana.

    Koska elokuva, lähinnä sen kertomuksen suhde siinä esitettyihin tuttuihin iskelmiin, tarkemmin iskelmien sanoituksiin kosketti katsojan mieltä, tajusin ikään kuin ahaa-elämyksenä miksi elokuvien kritiikki saattaa olla joskus niin kaukana ”tavallisten” katsojien elokuvakokemuksesta ja miksi kritiikin luettuaan ei oikeastaan pitäisi sen perusteella olla menemättä elokuvateatteriin.

    Väitän - vaikka en pysty todistamaan - että silloin kun elokuvakritiikki ryttää filmin, jota kansalaiset suurin joukoin katsovat, se usein johtuu kriitikon vieraudesta sille elämälle, jota elokuva kuvastaa. Luulen että jokainen suomalaista elämää iskelmien rinnalla kokenut tietää mistä puhun. Banaalit, melankoliset, yksinäisyyttä ja epäonnistumista toistavat iskelmät ovat kertoneet nimenomaan suomalaisesta elämänkokemuksesta. ”On täällä elämä raskasta työtä /Ja siinä harvemmin on onni myötä, / Sen tietää vain yksin suomalainen.”

    Esimerkiksi Anton Vanha-Majamaan teilatessa Mäkelän elokuvan Helsingin Sanomissa hyvin perustelluin sanakääntein, ilmeiseksi kävi ettei edellä mainitsemani kokemus elämän ja iskelmän suomalaisesta kosketuspinnasta merkinnyt eikä merkitse kriitikolle mitään. Hänen ihokarvansa eivät nouse pystyyn, kun hän kuulee suomalaisen iskelmäklassikon, tuollaisen kuin Kulkuri ja joutsen, Satumaa, Kotkanpoikii ilman siipii, Viikonloppuisä tai vaikkapa Kari Tapion laulamat Olen suomalainen ja Myrskyn jälkeen.

    Kriitikkona Vanha-Majamaa on tietysti oikeassa, jos kritiikon tehtävänä on tarkastella teosta täysin sen sisältäpäin, niin ettei teoksen mahdollisia liittymäpintoja ympäröivään arkeen noteerata mitenkään eivätkä ne, taideteoksen ulkopuoliset asiat saa mitenkään vaikuttaa teoksen arviointiin ja arvoon.

    Tässä katsannossa kriitikko on kuin maan päälle laskeutunut marsilainen, joka ei tiedä mitään suomalaisesta yhteiskunnassa, elämästä, ihmisistä eikä varsinkaan iskelmäsanoituksien realistisesta romantiikasta.

    "Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa", Kari Tapio vastasi eräässä haastattelussa kun kysyttiin hyvän iskelmätekstin perään. Tätä esimerkkiä ”marsilaisen taidekriitikon” on mahdoton ymmärtää.

    Onneksi me emme (kaikki) ole marsilaisia.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kauppakeskus ilman kattoa.
McArthurGlen Designer Outlet Neumünsterissä (Saksa)
näyttää kaupungilta,
vaikka siellä ei ketään asukaan.

Viime perjantaina suuri kauppakeskus Vantaalla oli täynnä ihmisiä, lapsia ja aikuisia, jo varhaisena iltapäivänä. Autoa oli melkein mahdon saada parkkiin. Olen suomalainen alkoi klo 15:00.

    Miksi kauppakeskukset ovat edistyksellisenä itseään pitävien vaikuttajien silmätikkuna? Eihän sieltä osteta sen kummempia tavaroita kuin kivijalkakaupoista tai netistä eikä käydä sen kummallisemmissa ravintoloissa tai elokuvateattereissa kuin kantakaupungissakaan. Paitsi että kauppakeskukseen voi koko perhe mennä autolla.

    Viime viikon tiistaina Ylen aamutv:n Jälkipörssissä yleensä fiksut keskustelijat paljastivat rajoittuneisuutensa, kun piti puhua kauppakeskuksista. Talousmies Heikki Pursiainen tunnusti olevansa eliittiä, joka ei erehdy kauppakeskukseen. Tosin myöhemmin kävi ilmi, että Pursiainen käy läheisessä RED:ssä säännöllisesti kahvilla.

    Ilmeisesti älylliseen eliittiin kuuluakseen pitää kauppakeskukset kieltää kolmasti. Mutta voiko, kuten Engels sanoi, munakkaan tehdä rikkomatta kananmunia? Voiko kauppakeskusta arvostella, jos ei koskaan mene sen sisään?

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan viime heinäkuussa.”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Aivan oikein, mutta eiväthän nuo paikat ole autottomia, päinvastoin, pienen autottoman keskustan ympärillä on enemmän autoja kuin missään, niin kuin huomasin esimerkiksi Colmarissa missä muutama vuosi sitten asuimme autottoman keskustan reunalla ”autohotellissa”.

    Eivätkö kauppakeskukset ole tavallaan ja nimenomaan Soininvaaran kaipaamia ”autottomia” kaupunginosia? Tosin niissä ”katujen” päälle on rakennettu katto, mikä sopii paremmin Suomeen kuin tuulinen ja räntäinen katu keskustassa.

Ai niin, mummon lihapullat!

    Helsingin Sanomat kertoi Trans Mountain -öljyputkesta, jonka Justin Trudeaun johtama Kanadan hallitus osti amerikkalaiselta yhtiöltä 3 miljardilla eurolla. Trudeau (ja hänen puolueensa) pitää itseään ilmastomuutoksen vastustamisen etujoukkona.

    Putken rakentaminen maksaa 6,3 mrd euroa, mutta se kannattaa, koska se kolminkertaistaa putken kapasiteetin ja lisää öljy-yhtiöiden tuloja 50 miljardilla seuraavan 20 vuoden aikana.

    Samalla tavalla myös Norjan hallitus investoi öljy- ja kaasuteollisuuteen, siis fossiiliseen varallisuuteensa, satoja miljoonia euroja lähivuosina. Samaan aikaan Norja näyttelee ilmastoahdistuksen selättäjää keikaroimalla sähköautoillaan ja "vastuullisella" sijoitustoiminnallaan.

    Helsingissä energialaitos Helen puolestaan tekee yli puolet sähköstä ja kaukolämmöstä mustalla hiilellä eikä tulevaisuus hiilen jälkeenkään näytä järkevältä, jos hiili korvataan puupelleteillä.

    Ilmastoahdistus johtaa outoihin tekoihin. Helsingissä yliopiston oppilaskunnan kahviloissa lopetetaan naudanlihan tarjoaminen. Niin kuulemma ilmasto pelastuu. Kuinka monta suomalaista nautaa pitää teurastaa, jotta se eliminoi Kanadan ja Norjan lisääntyvät fossiilipäästöt? Mission impossible!

    Mutta opiskelijat pääsevät toki pakoon kahviloistaan ja voivat syödä missä haluavat. Sen sijaan kun Helsingin kaupunki aikoo ensin vähentää ja lopulta kieltää lihansyömisen palvelulaitoksissaan, ei hoivakodissa viimeisiä vuosiaan viettävä mummo eikä pappa pääse tätä uudenlaista ”terroria” pakoon, vaan hänet pakotetaan 85 vuotiaanakin kokemaan ilmastoahdistuksen tuska; siitä huolimatta, että lihapullat ja nakit saattaisivat olla hänelle mieluisin ja helpoin tapa tyydyttää päivittäinen proteiinitarve.

    Kaksi kysymystä: Kuinka monta lihapullaa mummon pitää syödä, jotta se vastaa Helenin hiilenpolton päästöjä? Onko olemassa julmempaa ihmispetoa kuin vanhuksia kiduttava ilmastoaktivisti?

    Eeelin keelin klot,

    viipula vaapula vot…

    Nyt sää lähdet tästä pelistä pois!

Kyösti Salovaara, 2019
Tekopyhä Helsinki.
Helsingin energialaitos Helen: Hanasaari.