Mummon lihapullat

[sääliksi käy]

Kyösti Salovaara, 2019.

Entten, tentten teelikamentten

    hissun kissun...

    … vaapula vissun ja sitten tulikin taas sunnuntain Helsingin Sanomat pullollaan ilmastoahdistusta.

    ”Synkkä, synkempi, Petelius”, otsikko kirkuu. ”Kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius hakeutui Arkadianmäelle niin hirvittävän huolestuttavista syistä, että niistä on melkeinpä tuskaista puhua.”

    ”Kaiken ilmastoahdistuksen keskellä tuntuu kuitenkin absurdilta kutsua ihmisiä ostoksille taas uusiin halpaketjuihin, kun ihan oikeasti pitäisi ostaa vähemmän ja laadukkaampaa”, paasaa kulttuuritoimituksen uutispäällikkö Aino Miikkulainen sunnuntaina Merkintöjä-blogissa moittien ajatustakin uusien ”triplojen” rakentamisesta.

    Haukotus tarttuu. Tarttuuko ilmastoahdistus?

    Olisi mukava tarkkailla kärpäsenä katossa Hesarin toimituksien aamukokouksia. Palkitaanko siellä eniten ahdistusta esittävät?

    Jos kulttuuritoimituksen uutispäällikkö katsoo lehteään, hän yllättyy: lehtihän on täynnään auto-, vaate-, liha-, telkkari-, tietokone- ja ties mitä -ilmoituksia. Yllätys ahdistaa. ”Mistä minä saan palkkani?” Miikkulainen parahtaa.

    Vastaus helpottaa tuskaa: pankista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhuuden markkinat:
suklaapuoti Bruggesissä.

Ostoskeskuksia pelkäämättä kävin katsomassa Aleksi Mäkelän ohjaaman elokuvan Kari Tapion elämästä. Olen suomalainen liikutti iskelmäsuomalaisen sielua kohtuullisesti, vaikka se ei olekaan suurenmoinen elokuvana eikä elämäkertana.

    Koska elokuva, lähinnä sen kertomuksen suhde siinä esitettyihin tuttuihin iskelmiin, tarkemmin iskelmien sanoituksiin kosketti katsojan mieltä, tajusin ikään kuin ahaa-elämyksenä miksi elokuvien kritiikki saattaa olla joskus niin kaukana ”tavallisten” katsojien elokuvakokemuksesta ja miksi kritiikin luettuaan ei oikeastaan pitäisi sen perusteella olla menemättä elokuvateatteriin.

    Väitän - vaikka en pysty todistamaan - että silloin kun elokuvakritiikki ryttää filmin, jota kansalaiset suurin joukoin katsovat, se usein johtuu kriitikon vieraudesta sille elämälle, jota elokuva kuvastaa. Luulen että jokainen suomalaista elämää iskelmien rinnalla kokenut tietää mistä puhun. Banaalit, melankoliset, yksinäisyyttä ja epäonnistumista toistavat iskelmät ovat kertoneet nimenomaan suomalaisesta elämänkokemuksesta. ”On täällä elämä raskasta työtä /Ja siinä harvemmin on onni myötä, / Sen tietää vain yksin suomalainen.”

    Esimerkiksi Anton Vanha-Majamaan teilatessa Mäkelän elokuvan Helsingin Sanomissa hyvin perustelluin sanakääntein, ilmeiseksi kävi ettei edellä mainitsemani kokemus elämän ja iskelmän suomalaisesta kosketuspinnasta merkinnyt eikä merkitse kriitikolle mitään. Hänen ihokarvansa eivät nouse pystyyn, kun hän kuulee suomalaisen iskelmäklassikon, tuollaisen kuin Kulkuri ja joutsen, Satumaa, Kotkanpoikii ilman siipii, Viikonloppuisä tai vaikkapa Kari Tapion laulamat Olen suomalainen ja Myrskyn jälkeen.

    Kriitikkona Vanha-Majamaa on tietysti oikeassa, jos kritiikon tehtävänä on tarkastella teosta täysin sen sisältäpäin, niin ettei teoksen mahdollisia liittymäpintoja ympäröivään arkeen noteerata mitenkään eivätkä ne, taideteoksen ulkopuoliset asiat saa mitenkään vaikuttaa teoksen arviointiin ja arvoon.

    Tässä katsannossa kriitikko on kuin maan päälle laskeutunut marsilainen, joka ei tiedä mitään suomalaisesta yhteiskunnassa, elämästä, ihmisistä eikä varsinkaan iskelmäsanoituksien realistisesta romantiikasta.

    "Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa", Kari Tapio vastasi eräässä haastattelussa kun kysyttiin hyvän iskelmätekstin perään. Tätä esimerkkiä ”marsilaisen taidekriitikon” on mahdoton ymmärtää.

    Onneksi me emme (kaikki) ole marsilaisia.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kauppakeskus ilman kattoa.
McArthurGlen Designer Outlet Neumünsterissä (Saksa)
näyttää kaupungilta,
vaikka siellä ei ketään asukaan.

Viime perjantaina suuri kauppakeskus Vantaalla oli täynnä ihmisiä, lapsia ja aikuisia, jo varhaisena iltapäivänä. Autoa oli melkein mahdon saada parkkiin. Olen suomalainen alkoi klo 15:00.

    Miksi kauppakeskukset ovat edistyksellisenä itseään pitävien vaikuttajien silmätikkuna? Eihän sieltä osteta sen kummempia tavaroita kuin kivijalkakaupoista tai netistä eikä käydä sen kummallisemmissa ravintoloissa tai elokuvateattereissa kuin kantakaupungissakaan. Paitsi että kauppakeskukseen voi koko perhe mennä autolla.

    Viime viikon tiistaina Ylen aamutv:n Jälkipörssissä yleensä fiksut keskustelijat paljastivat rajoittuneisuutensa, kun piti puhua kauppakeskuksista. Talousmies Heikki Pursiainen tunnusti olevansa eliittiä, joka ei erehdy kauppakeskukseen. Tosin myöhemmin kävi ilmi, että Pursiainen käy läheisessä RED:ssä säännöllisesti kahvilla.

    Ilmeisesti älylliseen eliittiin kuuluakseen pitää kauppakeskukset kieltää kolmasti. Mutta voiko, kuten Engels sanoi, munakkaan tehdä rikkomatta kananmunia? Voiko kauppakeskusta arvostella, jos ei koskaan mene sen sisään?

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan viime heinäkuussa.”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Aivan oikein, mutta eiväthän nuo paikat ole autottomia, päinvastoin, pienen autottoman keskustan ympärillä on enemmän autoja kuin missään, niin kuin huomasin esimerkiksi Colmarissa missä muutama vuosi sitten asuimme autottoman keskustan reunalla ”autohotellissa”.

    Eivätkö kauppakeskukset ole tavallaan ja nimenomaan Soininvaaran kaipaamia ”autottomia” kaupunginosia? Tosin niissä ”katujen” päälle on rakennettu katto, mikä sopii paremmin Suomeen kuin tuulinen ja räntäinen katu keskustassa.

Ai niin, mummon lihapullat!

    Helsingin Sanomat kertoi Trans Mountain -öljyputkesta, jonka Justin Trudeaun johtama Kanadan hallitus osti amerikkalaiselta yhtiöltä 3 miljardilla eurolla. Trudeau (ja hänen puolueensa) pitää itseään ilmastomuutoksen vastustamisen etujoukkona.

    Putken rakentaminen maksaa 6,3 mrd euroa, mutta se kannattaa, koska se kolminkertaistaa putken kapasiteetin ja lisää öljy-yhtiöiden tuloja 50 miljardilla seuraavan 20 vuoden aikana.

    Samalla tavalla myös Norjan hallitus investoi öljy- ja kaasuteollisuuteen, siis fossiiliseen varallisuuteensa, satoja miljoonia euroja lähivuosina. Samaan aikaan Norja näyttelee ilmastoahdistuksen selättäjää keikaroimalla sähköautoillaan ja "vastuullisella" sijoitustoiminnallaan.

    Helsingissä energialaitos Helen puolestaan tekee yli puolet sähköstä ja kaukolämmöstä mustalla hiilellä eikä tulevaisuus hiilen jälkeenkään näytä järkevältä, jos hiili korvataan puupelleteillä.

    Ilmastoahdistus johtaa outoihin tekoihin. Helsingissä yliopiston oppilaskunnan kahviloissa lopetetaan naudanlihan tarjoaminen. Niin kuulemma ilmasto pelastuu. Kuinka monta suomalaista nautaa pitää teurastaa, jotta se eliminoi Kanadan ja Norjan lisääntyvät fossiilipäästöt? Mission impossible!

    Mutta opiskelijat pääsevät toki pakoon kahviloistaan ja voivat syödä missä haluavat. Sen sijaan kun Helsingin kaupunki aikoo ensin vähentää ja lopulta kieltää lihansyömisen palvelulaitoksissaan, ei hoivakodissa viimeisiä vuosiaan viettävä mummo eikä pappa pääse tätä uudenlaista ”terroria” pakoon, vaan hänet pakotetaan 85 vuotiaanakin kokemaan ilmastoahdistuksen tuska; siitä huolimatta, että lihapullat ja nakit saattaisivat olla hänelle mieluisin ja helpoin tapa tyydyttää päivittäinen proteiinitarve.

    Kaksi kysymystä: Kuinka monta lihapullaa mummon pitää syödä, jotta se vastaa Helenin hiilenpolton päästöjä? Onko olemassa julmempaa ihmispetoa kuin vanhuksia kiduttava ilmastoaktivisti?

    Eeelin keelin klot,

    viipula vaapula vot…

    Nyt sää lähdet tästä pelistä pois!

Kyösti Salovaara, 2019
Tekopyhä Helsinki.
Helsingin energialaitos Helen: Hanasaari.

Rivit ja rivien välit

[lukemisen lukemisesta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Ei Puolassa, ei DDR:ssä
vaan Helsingissä: Merihaka ja Hanasaaren hiilikasat.

Perjantaiaamuna 22.2 Yle Ykkösen toimittaja haastatteli radiossa kahta hallintotieteiden professoria koskien liikenne- ja viestintäminiseri Anne Bernerin hallitusjäsenyyttä ruotsalaisessa SEB-pankissa.

    Sekä toimittaja että professorit pitivät melkein maanpetoksena Bernerin siirtymistä ministerintehtävästä kaupallisen pankin hallintoon, ja vieläpä toiseen maahan. Pelättiin että Berner vie suomalaisia salaisuuksia ruotsalaisten hyödynnettäväksi. Mitään positiivista suomalaiseen naiseuteen, maineeseen, kansalaistaitoon tai kykyyn liittyvää, Bernerin henkilössä ei nähty. Berneriä ei pidetty sankarinaisena.

    Sen jälkeen toimittaja haastatteli Ruotsin akatemiaan valittua suomenruotsalaista runoilijaa Tua Forsströmiä. 

    Nyt toimittaja ei pelännyt suomalaisen kansallisomaisuuden siirtymistä ruotsalaisiin käsiin. Siirappi valui sekä toimittajan että haastateltavan suusta. Ihanaa kun ruotsalaiset hyväksyvät meidät, meidän taitomme, meidän kykymme, meidän hienon runoutemme ja suomalaisen naisen viisauden. Sankarisuomalainen paistatteli yhteisen omakehun kimalluksessa.

    Huomasiko kuuntelija ristiriidan näin kahden haastattelun välillä? Osasiko hän lukea rivien välistä?

Jalkapalloa – tai mitä tahansa joukkuepeliä – seuraavat tietävät, kuinka tärkeää kentällä on osata ”lukea peliä”. Sillä tarkoitetaan, että pelaaja tietää tai arvaa mitä hänen pelitoverinsa kohta tekevät, ja sitä että pelaaja tietää tai arvaa mitä vastustajan pelaajat kohta yrittävät.

    Pelin lukemisessa konkretisoituu menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus.

    Kaikki eivät osaa lukea peliä yhtä hyvin, mutta hyviä pelaajia silti riittää, ja pelin lukemisen taidon voi osittain korvata muilla ominaisuuksilla.

    Kirjoitetun tekstin lukeminen on jossain määrin samanlaista puuhaa, mutta luultavasti vaikeampaa. Se johtuu mahdollisuuksien moninaisuudesta. On niin paljon sanoja, jotka jätetään sanomatta – jätetään rivien väliin löydettäväksi. On asenteita, jotka piilotetaan rivien väliin. Ne kyllä löytyvät jos… lukijalla on riittävästi tietoa ja huomiokykyä ja intuitiota ja…

    Ehkä lukemisen täydellinen lukeminen on mahdotonta.

    ”Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”, sanoi Ludwig Wittgenstein, mutta hän ei puhunut vääristelystä, valehtelusta, piilovaikuttamisesta eikä merkityksien kätkemisestä rivien väliin.

Jukka Petäjä: Suomen apu Ruotsille. HS, 24.2.2019.
(Kuvituskuva.)

Eräässä talven keskustelussa korkea opetusviranomainen puolustautui uuden opetusohjelman huonoista tuloksista (siitä että useat oppilaat eivät opi kunnolla edes laskemaan jne.) sanomalla, että koulussahan nyt opetetaan kriittistä lukutaitoa, ja että se on tärkeintä mitä voi oppia.

    Ehkä on, mutta miten voit oppia kriittiseksi lukijaksi, jos et tiedä maailmasta, yhteiskunnasta ja luonnontieteistä juuri mitään? Eihän kriittinen lukutaito voi perustua pelkkään asenteeseen tai kovaan tahtoon, vaan siihen mitä tietää ympäröivästä todellisuudesta etukäteen ryhtyessään lukemaan jotakin tekstiä.

    Nykyajan ihminen, me kaikki, olemme olevinamme sivistyneitä ja tietäväisiä. Onhan meitä koulutettu vuositolkulla, melkein keski-ikäisiksi saakka.

    On tullut kliseeksi puhua totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista.      Annetaan ymmärtää, että valeuutisen havaitsee helposti, kunhan seuraa kriittisesti median vuolasta tietovirtaa.

    Mutta kun Donald Trump latelee lukuja Yhdysvaltojen talouselämästä, työllisyyden kehittymisestä, muuttovirtojen hallitsemisesta, globaalin kauppapolitiikan vinoutumista, kuinka moni meistä pystyy tältä seisomalta asettamaan luvut kyseenalaisiksi, osoittamaan ne vääriksi tai moittimaan niitä totuuden jälkeisen ajan valeuutiseksi? Trumpia sopii epäillä mutta entä lukuja?

    Jos rehellisiä ollaan, monikaan ei pysty noin vaan kumoamaan Trumpin puheita, koska lukujen tarkistaminen vaatii ammattitaitoa, erittäin hyvää yleissivistystä ja tietolähteitä. Niitä löytyy seuraavan päivän New York Timesistä ja muusta laatumediasta, jotka paneutuvat asiaan ja penkovat lukujen taustaa. Oleellista on, että luvut ovat melkein oikein ja ainakin sinne päin, mutta että niiden oheen, rivien väliin on siroteltu Trumpin asenteita ja tarkoituksenmukaista poliittista agendaa.

    Lukemisen lukeminen on vaikeaa.

    Usein tieteellisen auktoriteetin sanomisiin pitää vaan uskoa, koska asiaa ei pysty arkijärjellä päättelemään eikä käsittämään. Kukapa ”ymmärtäisi” vaikkapa aineen pienimmät osat tai maailmankaikkeuden suurimmat lainalaisuudet?

Kyösti Salovaara, 2019.

Mustien aukkojen etsiminen kosmoksesta oli Stephen Hawkingin mukaan yhtä vaikeaa kuin hakea mustaa kissaa hiilivarastosta.

    Miten sitten sanomattomia asenteita tai rivien väliin piilotettua agendaa pystyy etsimään? Eivät nekään erotu, koska rivien välissä on pelkkää tyhjyyttä.

    Osmo A. Wiion kirjassa Viestinnän perusteet on helppo ja havainnollinen esimerkki piilovaikuttamisesta: ”Jos uutisten laatija kertoo: ’SAK ja STK solmivat tänään runkosopimuksen, jossa palkankorotukseksi sovittiin vain 5 %’, niin lähettäjä halusi selvästi antaa kuvan siitä, että solmittu työehtosopimus on huono.”

    Sanoja tarkkailemalla oppii kriittiseksi. Senkin huomaa, että Wiion kirja on inflaation "kultaisilta" vuosilta ennen EU:ta ja euroa.

    Mutta yleensä poliittinen piilovaikuttaminen on hienovaraisempaa ja harhauttavampaa. Asioista ei valehdella vaan ikävät tosiasiat jätetään kertomatta. Kaikessa kirjoitetussahan suurin osa (mahdollisesta) jää sanomatta, vaikka kirjan tai asiakirjan pituus olisi satoja sivuja.

    Helen, entinen Helsingin Energia, käyttää yhä runsaasti hiiltä yhdistettyyn lämmön- ja sähköntuotantoon. Hiilestä ehkä luovutaan vuoteen 2024 mennessä, mutta jos se korvautuu puupelleteillä, Helenin ilmastopoliittista linjaa voi edelleen pitää vastuuttomana. Eikä yhdistetystä lämmön ja sähkön tuotannosta kannattaisi luopua.

    Hyvän progandistin tavoin Helen suuntaa helsinkiläisten huomion toisaalle. Sen julkaisema lehti HELEN-lehti käy jatkuvaa kampanjaa autoilua, lihansyöntiä ja lentomatkustamista vastaan, samalla kun kuljettimet kiskovat poltettavaksi mustaa raaka-ainetta hiilivuoresta Hanasaaren energianiityllä.

    HELEN-lehti on kuin rapajuopon kirjoittama raittiuslehti, jota juoppo harvoina selvinä hetkinään ja huonon omantunnon piinaamana julkaisee.

    Pitää lukea rivien välistä.

    Tuoreessa HELEN-lehdessä (1/2019) kerrotaan länsihelsinkiläisestä perheestä, joka valitsi omakotitalonsa lämmitysvoimaksi tuulisähkön: ”Ennen meille tuli pörssistä ostettavaa sekasähköä, joka sisältää fossiilisia ja uusiutuvia energialähteitä sekä ydinvoimaa. Tuulisähkö on Suomen vastaus ekologiseen energian tuotantoon”, perheenäiti julistaa. ”Koska tuulisähkö on lähes päästötöntä, vaihtaminen tuulisähköön pienensi perheen hiilijalanjälkeä seitsemän prosenttia”, lehti jatkaa.

    Pienensikö?

    Ei pienentänyt, jos Helen edelleen tekee ”sekasähköä” yhtä paljon kuin ennen perheen näennäistä valintaa. Eikä täällä taloihin kulje erivärisiä sähköjohtoja, joita pitkin erilaisella metodilla tehtyä sähkö kuljetetaan koteihin. Lehdessä haastateltu malliperhe saa edelleen osansa Hanasaaren hiilikasoista, halusi tai ei.

    Ei tarvitse mennä rivien väliin huomatakseen indoktrinaation.

Otan valokuvia Hanasaaren voimalaitoksen hiilivuoresta. Taustalla näkyy Merihaka ja Kallion kirkko: merellistä, kaunista, modernia ja historiansa tuntevaa Helsinkiä.

    Onko valokuva tarkoitettu piilovaikuttamaan? Jääkö rivien väliin jotakin sanomatonta?

    Asian miettiminen kuuluu lukijalla ja kuvan katsojalle.

    Kaikkea ei pidä uskoa. Kaikkea ei voi selittää.

    ”Jokainen, joka on vähänkin harjaantunut älyn voimisteluun, tietää Pascalin tavoin, että erehdykset aina johtuvat jonkin vaihtoehdon poissulkemisesta”, kirjoitti Albert Camus vuonna 1943.

    Piilovaikuttaminen on vaihtoehtojen tarkoituksellista unohtamista. Vaarallisin proganda on sellaista, jossa kerrotaan tarkoin valittuja tosiasioita.

Kyösti Salovaara, 2019. 
Voiko kaunis olla rumaa?

Sähköpylväs

[takana loistava tulevaisuus]

                                                                                         Kyösti Salovaara, Porto, 2013.

Sähköä ilmassa!

    Ai että budjettiriihessä hallitus mätkii itseään, toisiaan ynnä muita asioita?

    Vai siksikö että Suomi aloittaa jalkapallon MM-karsinnat Turussa?

    Sähähtämälläkö sihisee kun la Vueltan ammattilaiset pyöräilevät Baskimaalla ja Pyreneillä kilpailun toisella viikolla? Kestääkö Nairo Quintana mystisen vahvan Chris Froomen ahdistelun?

    Rits! Räts! Poks!

    Sammuivat valot viime lauantaina iltapäivällä kahden kieppeillä Uuhiveden rannalla Päijät-Hämeessä.

    Ilta kului takkatulta tuijottamalla. Pari lasia viiniä, jokunen brandy ilman kahvia. Kiukaan päällä kolme tuntia kypsennettyä lihapaistosta.

    Seuraavana aamuna pilaantuneet ruoat sulaneesta pakastimesta roskikseen ja paluu kotiin. ”Siinähän menet, kaupunkilainen”, ilkkui kuikka.

    Sivilisaation sähkömyrskyyn adaptoitunut ihminen huolestuu.

No, ei syytä huoleen. Kehitys kehittyy.

    Sitä paitsi: en ole ennustaja.

    Enkä tutki historiaa.

    Istun tässä ja kirjoitan.

    ”Sähkölamppu on uusi orkidea”, sanoi Jean Cocteau.

Ensimmäisen maailmansodan aikana valot himmennettiin Euroopassa moneksi vuodeksi.

    Riemu oli melkein rajaton kun ne taas sytytettiin.

    Suomalaisetkin osallistuivat tuohon riemuun, ainakin ne nuoret kirjailijat, jotka pääsivät näkemään tulevaisuuden loiston.

    Pariisissa 1929 Mika Waltari oli jo muka nähnyt liian monta kaupunkia, ”kun kuu nousi valkeana ja vihreänä yli Seine'in, - / ja Riemukaari loisti Champs Elyséellä / kuin taivaaseen nouseva / sudenkorento.”

    Pariisissa, Mika Waltarin silmin, ”lyhdyt loistivat /autojen silmät kiilsivät / bulevardien pintaan...”. Suurkaupunki oli ja on: ”... villin ihan olet, lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Kaarilamppujen huikea rätinä peittää tähtien kuolleen valon, kirjoittaa Waltari Pariisissa, 1929, vuosikymmen sen jälkeen kun neljän vuoden pimeys raottui Euroopassa tulevaisuudelle, jonka synkkyyttä vielä ei kukaan, ei monikaan, aavistanut.

Kyösti Salovaara
Lux Helsinki 2016.

    Sähkön maailma, Eurooppa, Suomi – pakastin hyrisee, vuosisadat vaihtuvat, led-lampun tehokas kauneus ei kiehdo muita kuin pragmaatikkoja ja ikioptimistisia insinöörejä. Dogmaatikko kiroaa senkin loiston.

    Varo ettei sinulle käy niin kuin Olavi Paavolaiselle:

    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”

Suomen kielessä ei ole futuuria.

    Siitäkö puutteestako tämä kansakunta kärsii, pessimismissään? Ollaanko alisuorittajia kun futurismi pelottaa? Käperrytään koska ei tiedetä miten futuuri omalla kielellä tulisi ilmaista. Ei kehdata enää laulaa: ”We shall overcome!”

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki oli futurismia. Liikettä, valoa, muutosta! Mitä sitten että kirjailijat jo valittivat olevansa kadotettu sukupolvi! Aina tulee uusia sukupolvia. Aina tulee aaltoja jotka vyöryvät rantaan, tuuli kiihtyy, puut taipuvat ja sitten: valot sammuvat, hetkeksi.

    Ensimmäisen maailmansodan neljänä vuotena valot paloivat himmeästi Champs-Élyséesillä, Potzdamer Platzilla ja Ooppera-aukiolla, koska pelättiin lentohyökkäyksiä.

    Sitten.

    ”Nyt kuohuu yli Euroopan sokaiseva sähkömyrsky”, pakahtuu T. Vaaskiven lause kuvatessaan vuonna 1938 edellistä vuosikymmentä, ”nyt palavat kaikkialla kaduilla lyhtyjen sädehtivät timanttiketjut ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina valoseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä ja tulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään. Mikään maisema ei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin öinen suurkaupunki.”

    ”Luonto on surmattu!”

    Huudahtaa Vaaskivi.

    ”Maiseman tilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.”

Ritzz! Rätzz! Poxx!

    Myrskytuuli kaataa puita, katkoo sähkölankoja, pilkkoo runkoverkkoja, pyörittää tuulimyllyjä hullun lailla – missä nyt olet sankarini Quijote? Haaveilija, idealisti, futurismin narri?

    Ei hätää, kehitys kehittyy.

    Kaikki mikä särkyy, voidaan rakentaa uudestaan.

    Sitä paitsi: sähkö tulee töpselistä!

    Ei syytä huoleen.

    Katso ympärillesi.

    Vertauskuvia. Niitä ei pääse pakoon.

    Niin kuin tuo sähköpylväs Portossa. Sivilisaation kytkentöjä!

    Ylpeä mahdottomuudessaan, tuhansien johtojen maailma. Ne näkyvät tai ovat piilossa maankuoren alla. Märkä sammal sihisee.

    Valoverkko, sähköverkko, lamput ja kuvaruudulla bittiverkko.

Syyskuun ensimmäinen päivä.

    Rits! Räts! Poks!

    Takana loistava tulevaisuus.

    Mystinen Froome, ketterä Quintana, jähmeä suomalainen jalkapallojoukkue.

    En ennusta, en tutki historiaa - istun ja kirjoitan.

                                                                          Jaakko Salovaara, 2016.

____________________________________________________________

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929. 4.p. 1990.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.