[takana
loistava tulevaisuus]
Kyösti Salovaara, Porto, 2013. |
Sähköä
ilmassa!
Ai
että budjettiriihessä hallitus mätkii itseään, toisiaan ynnä
muita asioita?
Vai
siksikö että Suomi aloittaa jalkapallon MM-karsinnat Turussa?
Sähähtämälläkö
sihisee kun la Vueltan ammattilaiset pyöräilevät Baskimaalla ja Pyreneillä kilpailun toisella viikolla? Kestääkö Nairo Quintana
mystisen vahvan Chris Froomen ahdistelun?
Rits!
Räts! Poks!
Sammuivat
valot viime lauantaina iltapäivällä kahden kieppeillä Uuhiveden
rannalla Päijät-Hämeessä.
Ilta
kului takkatulta tuijottamalla. Pari lasia viiniä, jokunen brandy ilman kahvia. Kiukaan päällä
kolme tuntia kypsennettyä lihapaistosta.
Seuraavana
aamuna pilaantuneet ruoat sulaneesta pakastimesta roskikseen ja paluu
kotiin. ”Siinähän menet, kaupunkilainen”, ilkkui kuikka.
Sivilisaation
sähkömyrskyyn adaptoitunut ihminen huolestuu.
No,
ei syytä huoleen. Kehitys kehittyy.
Sitä
paitsi: en ole ennustaja.
Enkä
tutki historiaa.
Istun
tässä ja kirjoitan.
”Sähkölamppu
on uusi orkidea”, sanoi Jean Cocteau.
Ensimmäisen
maailmansodan aikana valot himmennettiin Euroopassa moneksi vuodeksi.
Riemu
oli melkein rajaton kun ne taas sytytettiin.
Suomalaisetkin
osallistuivat tuohon riemuun, ainakin ne nuoret kirjailijat, jotka
pääsivät näkemään tulevaisuuden loiston.
Pariisissa
1929 Mika Waltari oli jo muka nähnyt liian monta kaupunkia,
”kun kuu nousi valkeana ja vihreänä yli Seine'in, - / ja
Riemukaari loisti Champs Elyséellä / kuin taivaaseen nouseva /
sudenkorento.”
Pariisissa,
Mika Waltarin silmin, ”lyhdyt loistivat /autojen silmät kiilsivät
/ bulevardien pintaan...”. Suurkaupunki oli ja on: ”... villin
ihan olet, lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan
miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen
alla.”
Kaarilamppujen
huikea rätinä peittää tähtien kuolleen valon, kirjoittaa Waltari
Pariisissa, 1929, vuosikymmen sen jälkeen kun neljän vuoden pimeys
raottui Euroopassa tulevaisuudelle, jonka synkkyyttä vielä ei
kukaan, ei monikaan, aavistanut.
Kyösti Salovaara Lux Helsinki 2016. |
Sähkön
maailma, Eurooppa, Suomi – pakastin hyrisee, vuosisadat vaihtuvat,
led-lampun tehokas kauneus ei kiehdo muita kuin pragmaatikkoja ja
ikioptimistisia insinöörejä. Dogmaatikko kiroaa senkin loiston.
Varo
ettei sinulle käy niin kuin Olavi Paavolaiselle:
”Hain
Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin
kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”
Suomen
kielessä ei ole futuuria.
Siitäkö
puutteestako tämä kansakunta kärsii, pessimismissään? Ollaanko
alisuorittajia kun futurismi pelottaa? Käperrytään koska ei
tiedetä miten futuuri omalla kielellä tulisi ilmaista. Ei kehdata
enää laulaa: ”We shall overcome!”
Ensimmäisen
maailmansodan jälkeen kaikki oli futurismia. Liikettä, valoa,
muutosta! Mitä sitten että kirjailijat jo valittivat olevansa
kadotettu sukupolvi! Aina tulee uusia sukupolvia. Aina tulee aaltoja
jotka vyöryvät rantaan, tuuli kiihtyy, puut taipuvat ja sitten:
valot sammuvat, hetkeksi.
Ensimmäisen maailmansodan neljänä vuotena valot paloivat himmeästi
Champs-Élyséesillä, Potzdamer Platzilla ja Ooppera-aukiolla,
koska pelättiin lentohyökkäyksiä.
Sitten.
”Nyt
kuohuu yli Euroopan sokaiseva sähkömyrsky”, pakahtuu T.
Vaaskiven lause kuvatessaan vuonna 1938 edellistä vuosikymmentä,
”nyt palavat kaikkialla kaduilla lyhtyjen sädehtivät
timanttiketjut ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina
valoseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä
ja tulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään.
Mikään maisema ei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin
öinen suurkaupunki.”
”Luonto
on surmattu!”
Huudahtaa
Vaaskivi.
”Maiseman
tilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.”
Ritzz!
Rätzz! Poxx!
Myrskytuuli
kaataa puita, katkoo sähkölankoja, pilkkoo runkoverkkoja, pyörittää
tuulimyllyjä hullun lailla – missä nyt olet sankarini Quijote?
Haaveilija, idealisti, futurismin narri?
Ei
hätää, kehitys kehittyy.
Kaikki
mikä särkyy, voidaan rakentaa uudestaan.
Sitä
paitsi: sähkö tulee töpselistä!
Ei
syytä huoleen.
Katso
ympärillesi.
Vertauskuvia.
Niitä ei pääse pakoon.
Niin
kuin tuo sähköpylväs Portossa. Sivilisaation kytkentöjä!
Ylpeä
mahdottomuudessaan, tuhansien johtojen maailma. Ne näkyvät tai ovat
piilossa maankuoren alla. Märkä sammal sihisee.
Valoverkko,
sähköverkko, lamput ja kuvaruudulla bittiverkko.
Syyskuun
ensimmäinen päivä.
Rits!
Räts! Poks!
Takana
loistava tulevaisuus.
Mystinen
Froome, ketterä Quintana, jähmeä suomalainen jalkapallojoukkue.
En
ennusta, en tutki historiaa - istun ja kirjoitan.
Jaakko Salovaara, 2016. |
____________________________________________________________
Olavi
Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929. 4.p. 1990.
T.
Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.
Mika
Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti