torstai 1. syyskuuta 2016

Sähköpylväs

[takana loistava tulevaisuus]

                                                                                         Kyösti Salovaara, Porto, 2013.

Sähköä ilmassa!
    Ai että budjettiriihessä hallitus mätkii itseään, toisiaan ynnä muita asioita?
    Vai siksikö että Suomi aloittaa jalkapallon MM-karsinnat Turussa?
    Sähähtämälläkö sihisee kun la Vueltan ammattilaiset pyöräilevät Baskimaalla ja Pyreneillä kilpailun toisella viikolla? Kestääkö Nairo Quintana mystisen vahvan Chris Froomen ahdistelun?
    Rits! Räts! Poks!
    Sammuivat valot viime lauantaina iltapäivällä kahden kieppeillä Uuhiveden rannalla Päijät-Hämeessä.
    Ilta kului takkatulta tuijottamalla. Pari lasia viiniä, jokunen brandy ilman kahvia. Kiukaan päällä kolme tuntia kypsennettyä lihapaistosta.
    Seuraavana aamuna pilaantuneet ruoat sulaneesta pakastimesta roskikseen ja paluu kotiin. ”Siinähän menet, kaupunkilainen”, ilkkui kuikka.
    Sivilisaation sähkömyrskyyn adaptoitunut ihminen huolestuu.


No, ei syytä huoleen. Kehitys kehittyy.
    Sitä paitsi: en ole ennustaja.
    Enkä tutki historiaa.
    Istun tässä ja kirjoitan.
    ”Sähkölamppu on uusi orkidea”, sanoi Jean Cocteau.


Ensimmäisen maailmansodan aikana valot himmennettiin Euroopassa moneksi vuodeksi.
    Riemu oli melkein rajaton kun ne taas sytytettiin.
    Suomalaisetkin osallistuivat tuohon riemuun, ainakin ne nuoret kirjailijat, jotka pääsivät näkemään tulevaisuuden loiston.
    Pariisissa 1929 Mika Waltari oli jo muka nähnyt liian monta kaupunkia, ”kun kuu nousi valkeana ja vihreänä yli Seine'in, - / ja Riemukaari loisti Champs Elyséellä / kuin taivaaseen nouseva / sudenkorento.”
    Pariisissa, Mika Waltarin silmin, ”lyhdyt loistivat /autojen silmät kiilsivät / bulevardien pintaan...”. Suurkaupunki oli ja on: ”... villin ihan olet, lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”
    Kaarilamppujen huikea rätinä peittää tähtien kuolleen valon, kirjoittaa Waltari Pariisissa, 1929, vuosikymmen sen jälkeen kun neljän vuoden pimeys raottui Euroopassa tulevaisuudelle, jonka synkkyyttä vielä ei kukaan, ei monikaan, aavistanut.
Kyösti Salovaara
Lux Helsinki 2016.
    Sähkön maailma, Eurooppa, Suomi – pakastin hyrisee, vuosisadat vaihtuvat, led-lampun tehokas kauneus ei kiehdo muita kuin pragmaatikkoja ja ikioptimistisia insinöörejä. Dogmaatikko kiroaa senkin loiston.
    Varo ettei sinulle käy niin kuin Olavi Paavolaiselle:
    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”


Suomen kielessä ei ole futuuria.
    Siitäkö puutteestako tämä kansakunta kärsii, pessimismissään? Ollaanko alisuorittajia kun futurismi pelottaa? Käperrytään koska ei tiedetä miten futuuri omalla kielellä tulisi ilmaista. Ei kehdata enää laulaa: ”We shall overcome!”
    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki oli futurismia. Liikettä, valoa, muutosta! Mitä sitten että kirjailijat jo valittivat olevansa kadotettu sukupolvi! Aina tulee uusia sukupolvia. Aina tulee aaltoja jotka vyöryvät rantaan, tuuli kiihtyy, puut taipuvat ja sitten: valot sammuvat, hetkeksi.
    Ensimmäisen maailmansodan neljänä vuotena valot paloivat himmeästi Champs-Élyséesillä, Potzdamer Platzilla ja Ooppera-aukiolla, koska pelättiin lentohyökkäyksiä.
    Sitten.
    ”Nyt kuohuu yli Euroopan sokaiseva sähkömyrsky”, pakahtuu T. Vaaskiven lause kuvatessaan vuonna 1938 edellistä vuosikymmentä, ”nyt palavat kaikkialla kaduilla lyhtyjen sädehtivät timanttiketjut ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina valoseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä ja tulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään. Mikään maisema ei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin öinen suurkaupunki.”
    ”Luonto on surmattu!”
    Huudahtaa Vaaskivi.
    ”Maiseman tilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.”


Ritzz! Rätzz! Poxx!
    Myrskytuuli kaataa puita, katkoo sähkölankoja, pilkkoo runkoverkkoja, pyörittää tuulimyllyjä hullun lailla – missä nyt olet sankarini Quijote? Haaveilija, idealisti, futurismin narri?
    Ei hätää, kehitys kehittyy.
    Kaikki mikä särkyy, voidaan rakentaa uudestaan.
    Sitä paitsi: sähkö tulee töpselistä!
    Ei syytä huoleen.
    Katso ympärillesi.
    Vertauskuvia. Niitä ei pääse pakoon.
    Niin kuin tuo sähköpylväs Portossa. Sivilisaation kytkentöjä!
    Ylpeä mahdottomuudessaan, tuhansien johtojen maailma. Ne näkyvät tai ovat piilossa maankuoren alla. Märkä sammal sihisee.
    Valoverkko, sähköverkko, lamput ja kuvaruudulla bittiverkko.


Syyskuun ensimmäinen päivä.
    Rits! Räts! Poks!
    Takana loistava tulevaisuus.
    Mystinen Froome, ketterä Quintana, jähmeä suomalainen jalkapallojoukkue.
    En ennusta, en tutki historiaa - istun ja kirjoitan.

                                                                          Jaakko Salovaara, 2016.

____________________________________________________________
Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929. 4.p. 1990.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.
Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti