[leviää urbaani ”lähiöhelvetti”]
 |
| Kyösti Salovaara, 2010. Pasilasta pohjoiseen ja koilliseen: lähiöiden metsäinen maisema. Mäkelänkatu kulkee vasemmassa reunassa, Mäkelänrinteen uimahalli keskellä. |
Oikeastaan
tämä on kummallista.
Tämä
nykyaika.
Ei
voi puhua juuri mistään asiasta toteamatta, kuinka monimutkaista ja
ristiriitaista siitä puhuminen on. Asiaa voi katsoa tältä kantilta
mutta myös tuolta toiselta. Saattaa olla, että päällisin puolin rohkenen olla tätä mieltä, mutta jos tarkastelen ongelmaa
syvemmin, täytyy myöntää että sillä toisellakin on perustelunsa.
Kannattaa siis toimia näin, ellei sitten katso paremmaksi toimia
noin. Pääasia on ettei jää paikalleen makaamaan. Tietysti joskus
maksaa vaivan ottaa rauhallisesti ja miettiä ennen kuin ryntää.
Se
lienee selvää ettei pyykkejä kannata viedä ulos narulle jos sataa.
Vai
onko?
Ilmeistä
kuitenkin on, että tiedämme mitä kaupunki tarkoittaa.
Se
on kauppapaikka, jossa tehdään jotakin muuta kuin viljellään
maata ja kasvatetaan karjaa. Kaupunki on urbaanin sivistyksen kehto.
Kulttuurien tyyssija. Kansojen ja heimojen sulatusuuni. Kaupungissa
saa tehdä mitä lystää. Melkein mitä vaan. Helsingissä on
varastettu tänä vuonna jo 2500 polkupyörää. Urbaania meininkiä.
Ainakin
Arvo Turtiainen tiesi vuonna 1959 mitä kaupunki tarkoittaa:
Helsinki
Käpylästä
etelään,
Helsingissä
kaksi runoilijaa,
minä
ja
se toinen.
Turtiainen
poseerasi. Hän kyllä tiesi ja tunsi, että kaupunki oli jo
muuttunut. Ettei siitä oikein enää saanut kiinni, esikaupungit
olivat yllättäneet ”Arskan” kun hän palasi meriltä
kahdenkymmen kiertolaisvuoden jälkeen. Niinpä Turtiainen huokaisi:
Mut
mitä ny on?
On
Pikilää Pakilaa
Kanalaa
Konalaa.
Kaikki
vanhat kaverit on kolanu
eikä
kukaan snaijaa kun mä kaveeraan
niinku
stadissa ennen.
Kun
kiipeää korkealle, jonkun talon yläkerroksiin Espoossa tai
Helsingissä tai Vantaalla ja katsoo ympärilleen, on vaikea - ei, on
mahdoton - uskoa että silmänkantaman etäisyydellä asuu melkein
puolitoista miljoonaa ihmistä.
Ruuhkasuomen
ytimessä ihmiset taloineen piiloutuvat metsiköihin. Vihreä
peittää esikaupungit. On vain puuta, pensasta, pusikoita ja
pellonreunoja. Kehäteitä ja pari-kolme moottoritietä. Mutta missä
oikea kaupunki on? Metropoli, miljoonakaupunki?
Hieman
kärjistäen sanon, että ”oikeassa” kaupungissa asuu
Helsingin seudulla vain runsaat satatuhatta ihmistä. Muiden on
tyytyminen lähiöihin, joiden loputon vehmaus hämmästyttää.
Kuka
tämän kaikkialle ulottuvan ”puutarhakaupungin” on keksinyt? Englantilaiset vai suomalaiset? Vai grynderit? Vai onko se muka rakentunut sattumalta?
Onko
se siis epäinhimillinen?
Tutkimuksien
mukaan kansalaiset viihtyvät lähiöissään.
Itse
olen asunut vuodesta 1972 kaupungin reunoilla: Leppävaarassa,
Tapiolassa, Soukassa, Pukinmäessä ja Malmilla. Sitä ennen asuin
Kotkassa, oikeassa kaupungissa, jota joskus pidettiin yhtenä Suomen
tiheimmin rakennuttuna paikkana.
Jos
väittäisin, että lähiössä asuminen on helvetillistä,
valehtelisin.
Mutta
suomalaiset ovat yksiniittistä porukkaa.
Jos joku "petervonbagh" tekee dokumenttifilmin Helsingistä, häntä eivät lähiöt ja niiden asukkaat kiinnosta lainkaan, tai jos kiinnostavat, lähinnä halveksuvassa mielessä, luotaantyöntävinä paikkoina säälittävine ihmisineen.
Suomalaiset
taiteilijat ovat naturalisteja. He uskovat (he luulevat) että
aineellinen ympäristö, miljöö määrittelee ihmisyksilön elämän
ja sen vivahteet. Jos lähiöissä ei ole vivahteita, ei niitä voi
myöskään olla ihmispolon elämässä. Lehtivihreän vivahteet
eivät kelpaa taiteilijalle. Jostakin syystä kivetty katu on metsää
inhmillisempää.
Deterministinen
taide riisuu ihmisestä ihmisen.
Katsopa
joku ranskalainen elokuva 1950- tai 60-luvulta. Elokuvan ihmisten
elämä saattaa draaman hetkellä suistua pois raiteiltaan, kaikki on
menetettyä, toivottomuuden valtaamaa.
Mutta
draama tapahtuu, se näytetään, mukavan kahvilan ikkunapöydässä,
mistä näkyy kadulle missä elämä jatkuu entisen kaltaisena,
ulkoisen elämän vivahteita tulvien. Ranskalainen ohjaaja erottaa
ihmisen psyyken tilan miljöön tilasta koska tietää ettei niitä
voi eikä pidä varustaa yhtäläisyysmerkillä. Hän ei etsi (toisin kuin suomalainen ohjaaja) väkisin maiseman rumuutta kuvatessaan yksilön murhemieltä.
Tietenkin ranskalaisen taiteilijan visuaalinen asennoituminen on pikkuporvarillista. On melkein liikuttavan
huvittavaa, kuinka pikkuporvarillisesti jopa Jean-Luc Godard
ilmaisi muka-radikaalit yhteiskuntavisionsa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Tyypillinen maisema "lähiöhelvetin" ikkunasta. |
Joskus
kansa kuitenkin herää ja panee hanttiin.
Onko
se sitä ”eliitin vastaista taistelua”?
Näin
tapahtui, kun Antti Ervasti kirjoitti Kalevassa
pääkaupunkiseudun ”lähiöhelvetistä”.
Miten
kävisi, Ervasti kysyi, jos väkeä alettaisiin vielä pontevammin
sijoittaa Helsingin seudulle: ”Miten kävisi inhimillisyyden, kun
Espoo-Vantaan lähiöhelvetit muuttuisivat liikakansoituksen
paineissa entistä helvetillisemmiksi?”
”Lähiöhelvetissä”
asuvat kansalaiset vastasivat Ervastille (netissä) sadoin valokuvin.
Niiden viesti on oli yksimielisesti sama: kylläpä täällä
”lähiöhelvetissä” on idyllistä asua.
Mutta,
katsellaanpa hetki noita ”vastarintaliikkeen” kuvia.
Siellä
ei ole juuri lainkaan kuvia taloista eikä autoista eikä ratikoista
eikä toreista. Esikaupunkien ihmiset kuvaavat puita ja pensaita,
jokien ja purojen rantoja, laineita merelle katsoessa, kukkasia ja
kärpäsiä, sitä samaa maaseutua josta Antti Ervasti viskasi pilkkakirveensä etelän suuntaan.
”Lähiöhelvettiä”
puolustavat todistivat, kuinka kaupunki on kasvanut maaseuduksi,
melkein kuin loputtomiksi pieniksi kyliksi metsiköiden suojaan.
Urbaani on urbaania, mutta sitä on vaikea nähdä lähiömaiseman
kuvia katsellessa.
Suomalaiset
eivät pääse pakoon maaseutua. Heistä ei tule kaupunkilaisia, vaikka voissa paistaisi.
Miksi
joku pitää paistaa voissa?
Älä
minulta kysy.
Jos
haluaa kävellä oikeassa kaupungissa, pitää matkustaa Eurooppaan,
missä vanhat kaupungit ovat selvärajaisesti erillään maaseudusta.
Siellä kaupungin ja maaseudun rajan näkee, omin silmin.
Suomessa
sitä ei näe. Se pitää opetella päättelemään.
En
tietenkään puolusta Helsingin seudun ylikansoittamista. Siitähän
jo kirjoitin kriittisen romaanin. Suomen kansan pakkosijoittaminen
Helsinkiin on älytöntä.
Kaikella
on puolensa, niin kuin alussa laiskasti totesin.
Silti:
miksi tätä seutua ei ole rakennettu tiiviiksi? Miksi nykyisiä
”kyliä” ei rakennettaisi tiiviimmiksi ja jätettäisi maaseutu
maaseuduksi? Nykyisellä menolla Helsingin urbaani lähiö ulottuu
kohta Järvenpäähän asti ja sen jälkeen Hyvinkäälle ja
sitten...
Joskus
aikaisemmin päättäjien olisi pitänyt päättää, että
kehäykköstä ei ylitetä, että sen takainen maisema pysyy
maaseutuna.
Jälkiviisaus
ei kannata. Se on tyhmää viisautta; siis ei viisautta lainkaan.
Sitä
paitsi, niin kuin sanoin, ei ihminen ole miljöön determinantti.
Kuunnellaanpa
Paul Austerin tarinaa suurkaupungista:
”New
York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka
hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja
kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa eksyksissä. Ei
eksyksissä pelkästään kaupungissa vaan myös itsessään.”
Uhkea,
rohkea, kaunis, vihainen, mitätön, pelottava, sattumanvarainen –
siis kaupunki.
Adjektiivit
ja määreet päättää ihminen omaa elämäänsä katsoessaan. Se
mitä näkyy ikkunasta on toinen juttu.
Pitää
mukautua oman ruumiinsa vaelteluun, Auster kirjoitti. ”Päämäärätön
kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää
väliä missä itse on.”
Ei
ole väliä missä itse on.
Se
johtuu siitä, että itse on eikä kukaan muu.
”Runous
on kansoitettu ihmisillä / joita tapaa kaupungilla”, sanoi
tanskalainen kirjailija, jota Arvo Turtiainen lainasi runokoelmansa
motoksi.
 |
| Kyösti Salovaara, Malaga, 2014. Kaupunki! |
________________________________________________________________
Paul
Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka
Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Antti
Ervasti: Pidetään koko Suomi asuttuna. Kaleva, 15.8.2016.
Arvo
Turtiainen: Runoja 1934-1968. Tammi, 3.p 1976.
Missäköhän ihmiset asuisivat, jos he saisivat ihan itse päättää? Siis jos yhteiskunta ei sen kummemmin pyrkisi "pakkosijoittamaan" heitä maalle eikä kaupunkiin, ei pohjoiseen eikä etelään? Mihin suuntaan vievät luonnolliset kehityskulut?
VastaaPoistaTämä kysymys tuntuu herättävän ihmisissä suuria tunteita. Olisi kai paikallaan jos voisimme itse valita, sillä kaikissa vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa. Yhteiskunta katsoisi vain, että tietyt reunaehdot ovat kohdallaan. Mutta - eikö itse asiassa näin olekin?
Sille ei näköjään voi mitään, että ikääntyessäni huomaan yhä enemmän näkeväni asioiden eri puolet. Nuorena oli paljon helpompi ottaa jyrkästi kantaa, mutta nyt sellainen tuntuu kovin yksioikoiselta. Asiat kun pakkaavat olemaan niin suhteellisia ja monimuotoisia.
Pinnallisesti voisi sanoa, että ovathan ihmiset "vapaasti" saaneet täyttää kaupungit ja tyhjentää maaseudun eri puolilla maailmaa, mutta onko valinta ollut todella vapaa, on kimurantimpi juttu. Leipää ja rakkauttahan ihminen aina etsii ja sitä on löytynyt kaupungista.
PoistaNämä puutarhakaupungit sitten ovatkin eräänlaista ylellisyyttä, toisaalta ja toisaalle niihin on sijoituttava niiden joilla ei ole varaa keskusta-asuntoihin.
Oleellista kai on ettei ehdotonta totuutta ole ja että ihminen on neuvokkain eläin sopeutumaan ja muokkaamaan ympäristöään omaan käyttöönsä, myös henkisesti.
Kuunteleeko kukaan - jossain tavallista ihmistä korkeammalla - mitä yksilö todella haluaisi, se taitaa olla toinen juttu. Makrotasolla yhteiskunta vaatimuksineen näyttää erilaiselta kuin mikrotasolta, jossa me kaikki elämme eikä muuta olekaan kuin tämä mikrotaso porskuttaa elämän läpi.
Niinpä sekoilen taas yhtäältä ja toisaalta argumentteihin... joten parasta tunnustaa tuo suhteellisuus ja monimuotoisuus eikä väittää tietävänsä jotakin mitä muut eivät.
Sitten on se entisaikain tavallisin tapaus, minunkin kohdalleni osunut, että, sitä erkoisemmin tahtomatta tahi vastustamatta, elää samaa taloa, samaa pihaa läpi elämänsä, hevosvetoisesta digitaaliseen, aina paikassa josta on 7km Stockalle! Mikä määrä ohikulkijoita tai tutuiksi kerinneitä ja taas lähteneitä! Entä ne kaikki jotka on 'aina' nähnyt, joskus heidän kuolemansakin jota, ja ennen minua tapahtunutta elämää, on miettinyt, kohtaloa puntaroinut?
PoistaJos kohdalle olisi sattunut toinen ura ei tästä pitkästä jänteestä tietäisi mitään. Näin ei käynyt, mitä menetin? There is no answer. Eipä oikeastaan ole Stockaakaan, onko? hh
Kyösti, Pekka, Hannu!
VastaaPoistaOlen liikkunut tänä kesänä nopeasti ja kerta kerralta eri ihmisiä kerraten Tampereella, Kangasalla, mökillä siellä syrjä-Suomessa, josta on poistettu julkiset kulkuvälineet ja sitten välillä vanhassa kivikirkossa konsertissa, sitten Helsingissä kuuntelemassa myrskyä, siellä yhtäkkiä keskellä sukua.
Tarkoittaa vain sitä että olen nyt vanhin. Semmoinen ikä on äärettömän hämmentävä asia. Vaikka ei se sukulaislapsille tarkoita kuin sitä, että joutuvat hämmästymään hyvin erilaisista muistoista lapsena.
Ei aika kulje, vaan me. On hauskaa kulkea kesällä ja miettiä missä oli 4-vuotiaana ja sitten taas että entäs seuraavana kesänä kun ymmärsin jonkun sanomisesta että pylväskatajia ei saa kaataa.
Kauneutta en tahdo oikein kunnolla kestää vieläkään siellä metsän peitossa. Hullua että rumuutta yritetään oikein urakalla rakentaa...
"Ei aika kulje, vaan me."
VastaaPoistaJa kun me kuljemme, aika tulee mukana, vieressä ihan, liki kuin ihopaita.
Kyllähän se taitaa onneksi olla, jos voi ja saa asua samaa kortteeria koko elämänsä tai melkein. Monille se on mahdotonta; kun aikanaan tulin opiskelemaan Helsinkiin, ei juuri ollut todennäköistä että palkkatyöhän "pääsisi" takaisin kotiseudulle.
Monet kirjailijat ovat viettäneet "kuljeksivaa" elämää, eikä aina vapaaehtoisesti. Niinpä Ross Macdonald (Kenneth Millar) sanoi aikuisena, kirjailijana paikoilleen asettuneena, että hänen lapsuutensa, kun he äidin kanssa köyhinä asuivat lukemattoman monessa paikassa, oli hyvä tausta kirjailijalle, mutta ei millekään muulle kuviteltavissa olevalla. Muistaakseni August Strindberg muutti jatkuvasti kämppää. Myös Raymond Chandler asui monessa paikassa; nuoruutensa Englantia hän kaipasi yösydännä La Jollassa, mihin lopulta asettui, kirjoitellessaan yksinäisiä kirjeitä ihmisille joita tuskin tunsi.
Vapaus on tietysti hyvin suhteellinen käsite, mitä yritin tuolla aiemmin vähän rivien välissä sanoakin. Eihän meistä kukaan ole täysin "vapaa", enkä tiedä olisiko se edes tavoiteltavaa. Mutta tärkeää toki on, että voimme Kyöstin kanssa syödä miehissä makkaraa mikäli meillä sellainen halu sattuisi olemaan.
VastaaPoistaMitä tulee asumiseen niin harvapa (täällä hyvinvoivassa Suomessa) ei voi asuinpaikalleen mitään, mutta yhtä lailla harva voi sen täysin vapaasti valita. Valtaosalla meistä on siis mahdollisuus siihen jonkin verran vaikuttaa, mutta vain monien riippuvuuksien (työ, ihmissuhteet, raha) sanelemissa puitteissa. Täysipainoinen elämä onnistuu toki rajoituksistakin huolimatta.
Amerikkalaisessa ajattelussa vapaus on kovin tärkeässä asemassa. Se onkin tärkeä tavoite - itse arvostan suuresti esimerkiksi mielipiteen vapautta, mahdollisuutta olla eri mieltä kuin muut. Ei vapaus silti ole "mitä enemmän sen parempi" -tyyppinen asia. Täydellinen vapaus tuntuu mahdottomalta eikä edes kovin hyvältä ajatukselta.
Jos olen maallikkona oikein ymmärtänyt, on ihminen eksistentialismin mukaan vapaa valitsemaan olemassaolonsa tavan, mutta tämä vapauden velvoite aiheuttaa ihmisessä ahdistusta.
Sodan jälkeen ihmiset olivat liikkeellä ja niin myös lapsuusperheeni. Monille oli vaikeaa löytää paikkaansa kun yhtäkkiä oli rauha. Voi olla että siihen asti viranomaiset olivat lähinnä määränneet. Niin että perheeni jatkoi vaellustaan. Äiti ja isä varmaan etsivät sitä parasta mahdollista paikkaa.
PoistaAinakin minä opin siihen että pitää aina välillä muuttaa. Sellainen hankaluus siitä tulee, että ystävyyssuhteet repeilevät ja sukukin on siellä sun täällä, niin että ei ehkä tunne olevansa osa jotakin ketjua.
Aikaa mietin usein jonkinmoisena ajan henkenä. Kun katsoo historiaa, niin tuntuu kyllä siltä että kaikki tapahtuu samaan aikaan. Ihan niin kuin joku virustartunta. Viruksia ilmeisesti kuljettavat maapallolla linnut, jotka pääsevät helposti minne vain.
Ainakin on selvää, että kun asuu maalla, niin pitäisi päästä kaupunkiin ja päinvastoin, vaikka kysymys on ihmisten rakentamista yhteisöistä. Ihmisistä ei päästä kun ollaan ihmisiä.
Mieluiten oppisin kyllä esimerkiksi meillä asuvan kissan kielen, että vihdoin avautuisi kertakaikkiaan uudenlainen maailma! Onneksi on mahdollista kuvitella. Kissa alkaa tulla vanhaksi, se ei selvästikään aina ole ihan selvillä siitä missä se on. Siihen auttaa lohdutus ja silitys.
Onneksi on olemassa myös ihmisiä jotka osaavat silittämisen taidon. Eikä eläimiäkään pidä silittää vastakarvaan.
Siihen kun vielä tulee tuo vapauden kaiho. Elämä voi olla aika monimutkaista.
Niinpä - vapaus on suhteessa johonkin mikä sitä jotenkin rajoittaa, olipa kysymys sitten luonnonvoimista tai ihmisten tai instuutioiden "kahleista". Kenties juuri eksistentiaalista vapautumista on oivaltaa tuo suhde (suhteet).
PoistaMutta pidemmässä kaaressa ihmisen historia on vapautumisen historiaa - kohti mitä, voi kysyä? Sillä täydellisen irrallisena kaikesta ihmisyksilö tuskin voi tai haluaa elää.
Ripsa kuvaa hyvin sitä, miten me kaikki ja meidän perheemme ja sukumme ovat liikkuneet historian reunaehtojen puitteissa. Jotain sentään voiden valitakin.
VastaaPoistaMitä tulee kissoihin, niin englantia taitavien kissojen ystävien kannattaa tutustua kirjailija Ursula K. le Guin blogiin (ursulakleguin.com), jossa hän kertoo kiinnostavasti mm. kissansa sielunelämästä...
Kun ihminen vanhemmiten muistelee aikoja entisiä - tai kun joku nuorempi lukee niistä kirjoista - hän tekee ehkä aina tahattomasti sen virheen, että sijoittaa meidän mahdollisuutemme ja halumme aikaisemman ajan ihmisen päähän ja kummastelee kuinka "ahdasta" ja "suppeaa" tavallinen elämä silloin olikaan. Kuitenkin, jokaisessa ajassa meillä, ihmisellä, on aina siihen aikaan liittyviä unelmia ja haluja eivätkä ne suinkaan tunnu ahtailta eikä suppeilta. Jos ajattelen itseäni, en minä 50-luvulla enkä 60-luvulla enkä edes vielä 70-luvullakaan kaivannut matkustelua muille maille. Silloin riitti "matkustaa" kirjojen ja elokuvien ja musiikin antamiin mielenmaisemiin eivätkä ne ahdistaneet vaikka ei fyysisesti minnekään lentänytkään.
PoistaJuuri näin. Nykyihmisen ei ole aina helppo ymmärtää entisajan ihmisiä. He tuntuvat jotenkin vähäisemmiltä, kun eivät tiedä eivätkä koe eivätkä omista kaikkea mitä me, vaikka eiväthän he sitä ole.
PoistaOlisiko nykyihmisellä malttia sopeutua taas niukempaan elintasoon, jos olisi pakko?
Monissa nykyaikana kirjoitetuissa mutta menneisyyteen sijoitetuissa kirjoissa kiusaa usein se, että päähenkilöiden asenteet ovat liiankin nykyaikaisia.
Pekka: sattui juuri niin, että luin Ursula LeQuinin kissatekstiä tuossa viikonloppuna. Kirjailija asuu Portlandissa, Oregonissa, jossa myös minä olen pari vuotta asunut. Silloin en tiennyt kyllä kirjailijasta mitään.
PoistaPerussääntö on koirista ja kissoista: koirat koulutetaan ihmisten palvelijoiksi (osaavat ne tuoda tohvelit ja taluttaa sokeita jne.), mutta kissojen ihmiset ovat niiden palvelijoita. Sen sijaan en ollut tajunnut että kissan itsetuntemus on niin laaja kuin LeQuin todisti: kun talossa on musta ja valkoinen persialaiskissa, niin kissoilla on myös musta ja valkoinen tyyny. Kissojen tietoinen valinta on näyttää tosikauniilta: musta kissa pesee itseään valkoisella tyynyllä ja valkoinen mustalla.
Siinä kaupungissa miehelläni oli ollut joku vuosi aiemmin hieno musta kissa. Se sitten alkoi olla poissa, milloin viikon, milloin kaksi. Sattumalta mies-ihminen meni fillarilla kerran entisen kaupan näyteikkunan ohi. Siinä hänen kissansa oli silkkityynyllä kiiltävänä ja lihavana. Ilmeni että kissa oli onnistunut hurmaamaan talossa asuvan vanhemman naishenkilön. Kissa jatkoi kaksoiselämäänsä.
Kyösti: minulla on tismalleen sama kokemus 50-luvun lapsuudesta ja 60-luvun nuoruudesta. Sen vuosikymmenen lopulla sitten otin ja häivyin mutta vähän pitemmäksi aikaa. Kirjoja luen edelleen. En osaa olla ilman.
Mutta en oikein usko että ihmiset kykenevät vapaaehtoisesti vähentämään elintasoaan. Kuulin lapsena juttuja mahtavista sunnuntai-paisteista, joilla perhe herkutteli. Ajattelin että ovatpa lapsellisia, vaivaiset paistit siis olivat heille 1930-luku. Kai sotavuodet olivat saaneet pienen jatkuvan nälän tuntumaan pahimmalta mahdolliselta asialta.
Niinpä, pitäisi aina muistaa tukistaa itseään kun alkaa kevyesti mutta huomaamattaan heijastalemaan nykyisiä ajatuksia jonnekin menneeseen. Anakrosmit hiipivät ajatuksiin huomaamatta.
PoistaAika mielenkiintoista on, että ihmiset (esim. kirkko) ovat joskus vainoneet kissoja kun niillä on oletettu olevan pahan (tai häpeämättömän) merkkejä.
Ensinnäkin - voi miten paljon tässä taas on kaikkea kiinnostavaa - en käsitä Kyösti, miten olen ohittanut tuon sinun Antiutopiasi. Nyt aion tulostaa sen ja ehkä kirjoittaakin siitä joskus - jos uskallan :).
VastaaPoistaOlen miettinyt monesti ulkomailla, että meillä Suomessa ei ole oikeastaan kaupunkeja. Kun kävelee Vallettan pääkatua tai Barcelonan Las Ramblasia, niin tietää olevansa kaupungissa. Turistille nuo paikat ovat antoisia, mutta moni siellä kaihoaa luontoon. Kapeiden kujien molemmin puolin seisoviin kerrostaloasuntoihin ei paista koskaan aurinko. Turisteista ne ovat kadun yli ripustettuine pyykkinaruineen niin kuvauksellisia.
Katselin Barcelonan metrossa pieniä lapsia, jotka kulkivat niin nätisti äitinsä vierellä loputtoman pitkiä ikäviä käytäviä ja mietin, miten omat lapsenlapset hyppisivät ja törmäilisivät. Ihminen on sopeutuvainen.
Se missä haluaa asua ja minkälaisessa asumismuodossa taitaa vaihdella aikalailla. Koen usein olevani vähemmistössä, kun tykkään asua kerrostalossa. Tämä juontaa siitä, että asuin lapsuuteni maalaistalossa ja pidin kaupunkia ja kerrostaloasumista hienona ja tavoiteltavana asiana. Minusta se kaikki maaseudun rauha oli vain tylsää. Kadehdin niitä, jotka asuivat edes kirkonkylän keskustassa ja pääsivät harrastuksiin. En kaipaa edellenkään mihinkään hiljaisuuteen ja erillisyyteen. No, sitten taas samassa ympäristössä kasvanut sisareni on kaivannut omaa taloa pihoineen. Minä olen asunut rivitaloissa ja omakotitalossa enkä arvostanut niitä sen kummemmin, hyvä että lapsilla oli tilaa. Kun muutimme omakotitalosta kerrostaloon, niin meitä pidettiin pöhköinä, katsottiin että menemme sosiaalisesti alaspäin - ja minä onnellinen olin päässyt tavoitteeseeni.
Ihmisen historia on vapautumisen historiaa. Ja aina on luultu, että nyt ollaan jo vapauden huipulla, ja joidenkin mielestä liian vapaita.
Mitähän vankeutta me emme tällä haavaa näe?
Kun yhteiskunta ei kahlitse, niin helposti alamme itse tehdä kahleita. Oma yliminä tai sivupersoona, mikä lie, alkaa suitsia ihmistä ruotuun.
Historian reunaehtojen lisäksi yhteisön reunaehdot ovat tärkeitä, koska äärimmäisen vapauden mukana seuraa kai yksinäisyys. Tätä on vaikea kuvitella, mutta sinne päin me ilmeisesti olemme menneet huolimatta someyhteisyydestä. Ennen tuntemattomat ihmiset pantiin nukkumaan samaan petiin majataloissa. Vielä 2000-luvun alussa otimme vain yhden hotellihuoneen, kun matkustin ystäväni kanssa lomalle. Nykyään kai varataan hotellista kaksi erillistä huonetta. Loitonnumme hyvinvoinnin ansiosta ainakin fyysisesti toisistamme. Joku tutkija on sanonut, että lapsen on parempi tehdä läksyjä keittiössä kaiken hyörinän keskellä kuin suljetun oven takana omassa huoneessaan.
Niinpä - muistan kun koko joukko sukulaisia oli kesäisin kylässä mummoni luona Anjalassa. Mummo antoi pojalleen, isälleni siis, sängyn olohuoneeseen ja mökin pienen keittön lattialla sitten saattoi nukkua 6-8 vierasta. Eipä taida nykyään onnistua.
PoistaTänään posti toi Jermu Laineen Tocqueville-teoksen. Näyttää mielenkiintoiselta - ehkäpä vapauden ja demokratian suhteisiin ja ongelmiin taas todella yritän syventyä. Ja kahleisiin joita demokratia ei poista. Ja ihmiseen joka ei parane demokratialla.
Hah, joo, luepa 2112, jos jaksat ja siltä tuntuu. Haukkuakin saa tai pitääkin jos siltä tuntuu. Katselin sitä äsken pitkästä aikaa ja jäin lukemaan kuin vierasta tekstiä, melkein sata sivua sujahti tuosta vaan. Kummallista.
Marjatta, Kyösti: Maaseudun ja kaupungin ero tarkoittaa vissiin aina myös sitä, miten eri tavalla tilan voi hahmottaa.
PoistaOlen asunut yli puolet elämästäni maalla, nyt pian alkaa olla vuodet tasan. Maalla ei ole välttämättä yhtään sen yksinäisempää kuin kaupungissakaan. Mutta tilaa on eri tavalla. Metsä ja järvi tulevat lähemmäs ja siis maalla voi oppia tuntemaan eläimiäkin.
Kaikki eläimet eivät ole kesyjä. Navettakissoihin ei kannattanut koskea, ne eivät välttämättä pitäneet ihmisistä. Suomen kaupungeissa minua vaivaa jatkuva melu. Mutta minä olenkin kuulovammainen, joten todennäköisesti kuulen äänet väärin. Kerrostalossa on mukavaa asua. Tämänhetkinen asuinpaikka on maahanmuuttajien slummikortteli (vaikka Suomi ei ole kyllä slummeja nähnytkään) ja täällä on hyvä olla. Nyt panivat kuun vaihtumisen kunniaksi lämmön päälle!