Pasilasta pohjoiseen

[leviää urbaani ”lähiöhelvetti”]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2010.
Pasilasta pohjoiseen ja koilliseen: lähiöiden metsäinen maisema.
Mäkelänkatu kulkee vasemmassa reunassa, Mäkelänrinteen
uimahalli keskellä.

Oikeastaan tämä on kummallista.

    Tämä nykyaika.

    Ei voi puhua juuri mistään asiasta toteamatta, kuinka monimutkaista ja ristiriitaista siitä puhuminen on. Asiaa voi katsoa tältä kantilta mutta myös tuolta toiselta. Saattaa olla, että päällisin puolin rohkenen olla tätä mieltä, mutta jos tarkastelen ongelmaa syvemmin, täytyy myöntää että sillä toisellakin on perustelunsa. Kannattaa siis toimia näin, ellei sitten katso paremmaksi toimia noin. Pääasia on ettei jää paikalleen makaamaan. Tietysti joskus maksaa vaivan ottaa rauhallisesti ja miettiä ennen kuin ryntää.

    Se lienee selvää ettei pyykkejä kannata viedä ulos narulle jos sataa.

    Vai onko?

Ilmeistä kuitenkin on, että tiedämme mitä kaupunki tarkoittaa.

    Se on kauppapaikka, jossa tehdään jotakin muuta kuin viljellään maata ja kasvatetaan karjaa. Kaupunki on urbaanin sivistyksen kehto. Kulttuurien tyyssija. Kansojen ja heimojen sulatusuuni. Kaupungissa saa tehdä mitä lystää. Melkein mitä vaan. Helsingissä on varastettu tänä vuonna jo 2500 polkupyörää. Urbaania meininkiä.

    Ainakin Arvo Turtiainen tiesi vuonna 1959 mitä kaupunki tarkoittaa:

Helsinki

Käpylästä etelään,

Helsingissä kaksi runoilijaa,

minä

ja se toinen.

    Turtiainen poseerasi. Hän kyllä tiesi ja tunsi, että kaupunki oli jo muuttunut. Ettei siitä oikein enää saanut kiinni, esikaupungit olivat yllättäneet ”Arskan” kun hän palasi meriltä kahdenkymmen kiertolaisvuoden jälkeen. Niinpä Turtiainen huokaisi:

Mut mitä ny on?

On Pikilää Pakilaa

Kanalaa Konalaa.

Kaikki vanhat kaverit on kolanu

eikä kukaan snaijaa kun mä kaveeraan

niinku stadissa ennen.

Kun kiipeää korkealle, jonkun talon yläkerroksiin Espoossa tai Helsingissä tai Vantaalla ja katsoo ympärilleen, on vaikea - ei, on mahdoton - uskoa että silmänkantaman etäisyydellä asuu melkein puolitoista miljoonaa ihmistä.

    Ruuhkasuomen ytimessä ihmiset taloineen piiloutuvat metsiköihin. Vihreä peittää esikaupungit. On vain puuta, pensasta, pusikoita ja pellonreunoja. Kehäteitä ja pari-kolme moottoritietä. Mutta missä oikea kaupunki on? Metropoli, miljoonakaupunki?

    Hieman kärjistäen sanon, että ”oikeassa” kaupungissa asuu Helsingin seudulla vain runsaat satatuhatta ihmistä. Muiden on tyytyminen lähiöihin, joiden loputon vehmaus hämmästyttää.

    Kuka tämän kaikkialle ulottuvan ”puutarhakaupungin” on keksinyt? Englantilaiset vai suomalaiset? Vai grynderit? Vai onko se muka rakentunut sattumalta?

    Onko se siis epäinhimillinen?

    Tutkimuksien mukaan kansalaiset viihtyvät lähiöissään.

    Itse olen asunut vuodesta 1972 kaupungin reunoilla: Leppävaarassa, Tapiolassa, Soukassa, Pukinmäessä ja Malmilla. Sitä ennen asuin Kotkassa, oikeassa kaupungissa, jota joskus pidettiin yhtenä Suomen tiheimmin rakennuttuna paikkana.

    Jos väittäisin, että lähiössä asuminen on helvetillistä, valehtelisin.

Mutta suomalaiset ovat yksiniittistä porukkaa.

     Jos joku "petervonbagh" tekee dokumenttifilmin Helsingistä, häntä eivät lähiöt ja niiden asukkaat kiinnosta lainkaan, tai jos kiinnostavat, lähinnä halveksuvassa mielessä, luotaantyöntävinä paikkoina säälittävine ihmisineen.

    Suomalaiset taiteilijat ovat naturalisteja. He uskovat (he luulevat) että aineellinen ympäristö, miljöö määrittelee ihmisyksilön elämän ja sen vivahteet. Jos lähiöissä ei ole vivahteita, ei niitä voi myöskään olla ihmispolon elämässä. Lehtivihreän vivahteet eivät kelpaa taiteilijalle. Jostakin syystä kivetty katu on metsää inhmillisempää.

    Deterministinen taide riisuu ihmisestä ihmisen.

    Katsopa joku ranskalainen elokuva 1950- tai 60-luvulta. Elokuvan ihmisten elämä saattaa draaman hetkellä suistua pois raiteiltaan, kaikki on menetettyä, toivottomuuden valtaamaa.

    Mutta draama tapahtuu, se näytetään, mukavan kahvilan ikkunapöydässä, mistä näkyy kadulle missä elämä jatkuu entisen kaltaisena, ulkoisen elämän vivahteita tulvien. Ranskalainen ohjaaja erottaa ihmisen psyyken tilan miljöön tilasta koska tietää ettei niitä voi eikä pidä varustaa yhtäläisyysmerkillä. Hän ei etsi (toisin kuin suomalainen ohjaaja) väkisin maiseman rumuutta kuvatessaan yksilön murhemieltä.

    Tietenkin ranskalaisen taiteilijan visuaalinen asennoituminen on pikkuporvarillista. On melkein liikuttavan huvittavaa, kuinka pikkuporvarillisesti jopa Jean-Luc Godard ilmaisi muka-radikaalit yhteiskuntavisionsa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Tyypillinen maisema "lähiöhelvetin" ikkunasta.

Joskus kansa kuitenkin herää ja panee hanttiin.

    Onko se sitä ”eliitin vastaista taistelua”?

    Näin tapahtui, kun Antti Ervasti kirjoitti Kalevassa pääkaupunkiseudun ”lähiöhelvetistä”.

    Miten kävisi, Ervasti kysyi, jos väkeä alettaisiin vielä pontevammin sijoittaa Helsingin seudulle: ”Miten kävisi inhimillisyyden, kun Espoo-Vantaan lähiöhelvetit muuttuisivat liikakansoituksen paineissa entistä helvetillisemmiksi?”

    ”Lähiöhelvetissä” asuvat kansalaiset vastasivat Ervastille (netissä) sadoin valokuvin. Niiden viesti on oli yksimielisesti sama: kylläpä täällä ”lähiöhelvetissä” on idyllistä asua.

    Mutta, katsellaanpa hetki noita ”vastarintaliikkeen” kuvia.

    Siellä ei ole juuri lainkaan kuvia taloista eikä autoista eikä ratikoista eikä toreista. Esikaupunkien ihmiset kuvaavat puita ja pensaita, jokien ja purojen rantoja, laineita merelle katsoessa, kukkasia ja kärpäsiä, sitä samaa maaseutua josta Antti Ervasti viskasi pilkkakirveensä etelän suuntaan.

    ”Lähiöhelvettiä” puolustavat todistivat, kuinka kaupunki on kasvanut maaseuduksi, melkein kuin loputtomiksi pieniksi kyliksi metsiköiden suojaan. Urbaani on urbaania, mutta sitä on vaikea nähdä lähiömaiseman kuvia katsellessa.

    Suomalaiset eivät pääse pakoon maaseutua. Heistä ei tule kaupunkilaisia, vaikka voissa paistaisi.

    Miksi joku pitää paistaa voissa?

    Älä minulta kysy.

Jos haluaa kävellä oikeassa kaupungissa, pitää matkustaa Eurooppaan, missä vanhat kaupungit ovat selvärajaisesti erillään maaseudusta. Siellä kaupungin ja maaseudun rajan näkee, omin silmin.

    Suomessa sitä ei näe. Se pitää opetella päättelemään.

    En tietenkään puolusta Helsingin seudun ylikansoittamista. Siitähän jo kirjoitin kriittisen romaanin. Suomen kansan pakkosijoittaminen Helsinkiin on älytöntä.

    Kaikella on puolensa, niin kuin alussa laiskasti totesin.

    Silti: miksi tätä seutua ei ole rakennettu tiiviiksi? Miksi nykyisiä ”kyliä” ei rakennettaisi tiiviimmiksi ja jätettäisi maaseutu maaseuduksi? Nykyisellä menolla Helsingin urbaani lähiö ulottuu kohta Järvenpäähän asti ja sen jälkeen Hyvinkäälle ja sitten...

    Joskus aikaisemmin päättäjien olisi pitänyt päättää, että kehäykköstä ei ylitetä, että sen takainen maisema pysyy maaseutuna.

    Jälkiviisaus ei kannata. Se on tyhmää viisautta; siis ei viisautta lainkaan.

    Sitä paitsi, niin kuin sanoin, ei ihminen ole miljöön determinantti.

    Kuunnellaanpa Paul Austerin tarinaa suurkaupungista:

    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa eksyksissä. Ei eksyksissä pelkästään kaupungissa vaan myös itsessään.”

    Uhkea, rohkea, kaunis, vihainen, mitätön, pelottava, sattumanvarainen – siis kaupunki.

    Adjektiivit ja määreet päättää ihminen omaa elämäänsä katsoessaan. Se mitä näkyy ikkunasta on toinen juttu.

    Pitää mukautua oman ruumiinsa vaelteluun, Auster kirjoitti. ”Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on.”

    Ei ole väliä missä itse on.

    Se johtuu siitä, että itse on eikä kukaan muu.

    ”Runous on kansoitettu ihmisillä / joita tapaa kaupungilla”, sanoi tanskalainen kirjailija, jota Arvo Turtiainen lainasi runokoelmansa motoksi.

                                                                                       Kyösti Salovaara, Malaga, 2014.
Kaupunki!

________________________________________________________________

Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Antti Ervasti: Pidetään koko Suomi asuttuna. Kaleva, 15.8.2016.

Arvo Turtiainen: Runoja 1934-1968. Tammi, 3.p 1976.