Suurista asioista vielä suurempiin

[Not In My Back Yard]

Kyösti Salovaara, 2026.

Tapanilan idylli.

Suomalaiset kokevat onnellisuuden syntyvän vakaudesta ja riskittömyydestä. Siitä, että mikään ei yllättäen muutu. Mieluummin vielä niin, että mikään ei muutu. Suomalaiset palkitsevat riskittömyydestä. Äänestäjät kiittävät vaaleissa niitä poliitikkoja, jotka eivät haihattele vaan tarjoavat vakautta ja mennyttä maailmaa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ampua alas kaikki uudet poliittiset ideat aplodien toivossa. Tähän syyllistyy myös media. Yhteiskunnan siiloutuminenkin on riskittömyyteen hakeutumista ja siellä pysymistä.

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus 7.4.2026.

T iistaina katsoin mestarien liigan puolivälieräottelun Madridista. Saksalainen futisjoukkue Bayern voitti espanjalaisen Real Madridin. Ratkaiseva toinen ottelu pelataan ensi viikolla Münchenissä.

    Peli päättyi puolenyön aikaan.

    Sen jälkeen lueskelin Len Deightonin romaania Koukku.

    Radiossa soitettiin kuuntelijoiden toivemusiikkia.

    Sitten yön uutisissa yhdeltä kerrottiin, että Trump hyväksyy Iranin jo aikaisemmin hyväksymän aselepoehdotuksen.

    Nukahdin pian uutisten jälkeen.

    Ja nukuin sikeästi keskiviikkoaamuun asti.

    Keitin aamukahvin kahdeksan maissa.

S uurista asioista siirryn vielä suurempiin.

    Johdannossa lainasin Hesarin pääkirjoitusta.

    Sitä täydennän epäilyllä, että prahalainen Franz Kafka (1883-1924) jotenkin osasi kirjoittaa suomalaisen mielenlaadun ahtaimmista syövereistä. Myönnän: se on melkein mahdotonta.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, Kafka kirjoitti mietelmissään ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.” (Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969, 1989.)

    Tuossako suomalainen onni tuli määritellyksi?

    Ehkä, varsinkin jos se perään laittaa toisen Kafkan mietelmän: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

T apanila on Malmin peruspiiriin kuuluva asuinalue Koillis-Helsingissä. Se koostuu pientalovaltaisesta länsiosasta pääradan vieressä ja radan itäpuolella olevasta jyhkeiden kerrostalojen asuinalueesta.

    ”Tapanilan idylliä uhkaa asemakaavamuutos”, Tapanila-Seuran johtohenkilöt sanoivat yleisosastokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (2.4.2026).

    He kuvasivat kotiseutuaan näin: ”Vanha Tapanila on Käpylän, Vallilan, Kumpulan ja Toukolan tavoin Helsingin vanhimpia puutaloalueita. Tapanilaa ryhdyttiin rakentamaan, kun Mosabackan rautatieseisake avattiin liikenteelle vuonna 1907. Tapanilassa on säilynyt huomattava määrä satavuotiaita puutaloja, ja puutalovaltaisuus kuuluu edelleen Vanhan Tapanilan ominaispiirteisiin. Vaikka alkuperäisiä suuria puutarhatontteja on sittemmin jaettu ja pihat ovat täydennysrakentamisen myötä pienentyneet, on puutarhamaisuus säilynyt hyvin. Vanha Tapanila on kylämäinen, rakennukset pienimittakaavaisia ja asuntokadut kapeita ja hiekkapintaisia.”

    Muutamat maanomistajat ehdottavat nyt asemakaavan muuttamista lähinnä Tapanilaa halkovan Päivöläntien pohjoispuolelta. Päivöläntie ei ole pieni hiekkatie.

    Mielipidekirjoitus vastustaa muutoksia nykytilaan. Not In My Back Yard – eikä varsinkaan kerrostaloja! Näin Hanna-Kaisa Siimes, Seija Karttunen ja Amanda Eskola kauhistelevat muutoksen mahdollisuutta: ”Maanomistajat ovat hakeneet tonteilleen nykyiseen asemakaavaan verrattuna 2–3-kertaista rakennusoikeutta, mikä tarkoittaisi noin nelikerroksisten, pitkien ja syvärunkoisten kerrostalojen rivistön nousemista keskelle Puu-Tapanilan pientaloaluetta. Rakennusten tieltä voitaisiin myös purkaa lähes sata vuotta vanhaa rakennuskantaa ja kaataa yli satavuotiasta puustoa.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhaa Tapanilaa Päivöläntien varrella.

K un kävelee Päivöläntiellä, mielipidekirjoituksen kauhistelua on vaikea ymmärtää.

    Mutta ehkä ymmärrystä (tai pikemmin kritiikkiä) kaipaakin asenne, jota mielipidekirjoittajat eivät sano ääneen. He jättävät sanomatta, että ”meidän idylliin ei pidä rakentaa kerrostaloja, joihin muuttaa uusia asukkaita.”

    Helsinki saa toki kasvaa, kunhan se kasvaa muualle kuin tapanilalaisten takapihalle.

    Kaupunkikeskustelussa ongelmana on sen toispuolisuus. Ne jotka asuvat parhaimmissa kaupunginosissa vastustavat muutosta kynsin ja hampain. Köyhempien kaupunginosien asukkaat vaikenevat. Heidän on tyytyminen muutokseen piti siitä tai ei. Käpylässä, Kumpulassa, Toukolassa ja Tapanilassa asuva ”eliitti” hallitsee mediakeskustelun ilmatilaa, koska he osaavat ja pystyvät sitä hallitsemaan.

    Keskustelu ”oikeasta” kaupungista ei johda mihinkään, koska oikeaa kaupunkia ei ole olemassakaan. On vain erilaisia visioita. Toisessa päässä nähdään asukkaiden keskittäminen Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisin rakennustihentymiin; toisessa päässä ihannoidaan amerikkalaistyyppistä omakotitalokaupunkia, jossa jokaisella asukkaalla on oma talo, piha ja autotalli.

    Henkilökohtaisesti minäkin asuisin mielelläni omassa talossani järven rannalla keskellä kaupunkia ja ajelisin sadan tonnin sähkökärryllä maalle viikonloppuisin viettämään huvilaelämää kaltaisteni kanssa – kunhan ne eivät tunkisi asumuksiaan ja ahtereitaan minun takapihalleni.

E ilen aamulla, Trumpin rauhoittaman yön jälkeen, join aamukahvia ja luin Hesarin printtilehteä.

    Aurinko paistoi pihapiirin tuntumassa kasvavaan sakeaan, isokokoiseen tuijaan. Olin pannut merkille, että parin viikon aikana toukomettiäiset (sepelkyyhkyt) olivat rakentaneet taas pesäänsä tuijan oksien suojaan. Läheisen vaahteran oksalla ne kuhertelivat rohkeasti.

    Ja sitten: niin kuin viime keväänäkin, kaksi varista ilmestyy paikalle.

    Molemmat tunkeutuvat tuijan sisään.

    Oksat heiluvat. Siellä kamppaillaan. Eilisestä, tästä päivästä, huomisesta!

    Eikä aikaakaan kun ensimmäinen varis lennähtää tuijan sisästä ulos sepelkyyhkysen muna nokassaan. Ja hetken päästä toinen, silläkin muna nokassaan.

    Luonto ei tunne moraalia eikä toimi ”oikeusvaltion” pykäliä noudattamalla.

    Mutta onko niin, että mitä pienet edellä, sitä isot perässä?

 

Kyösti Salovaara. 8.4.2026 klo 8.31

Munavaras pakenee rikospaikalta.

Pasilasta pohjoiseen

[leviää urbaani ”lähiöhelvetti”]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2010.
Pasilasta pohjoiseen ja koilliseen: lähiöiden metsäinen maisema.
Mäkelänkatu kulkee vasemmassa reunassa, Mäkelänrinteen
uimahalli keskellä.

Oikeastaan tämä on kummallista.

    Tämä nykyaika.

    Ei voi puhua juuri mistään asiasta toteamatta, kuinka monimutkaista ja ristiriitaista siitä puhuminen on. Asiaa voi katsoa tältä kantilta mutta myös tuolta toiselta. Saattaa olla, että päällisin puolin rohkenen olla tätä mieltä, mutta jos tarkastelen ongelmaa syvemmin, täytyy myöntää että sillä toisellakin on perustelunsa. Kannattaa siis toimia näin, ellei sitten katso paremmaksi toimia noin. Pääasia on ettei jää paikalleen makaamaan. Tietysti joskus maksaa vaivan ottaa rauhallisesti ja miettiä ennen kuin ryntää.

    Se lienee selvää ettei pyykkejä kannata viedä ulos narulle jos sataa.

    Vai onko?

Ilmeistä kuitenkin on, että tiedämme mitä kaupunki tarkoittaa.

    Se on kauppapaikka, jossa tehdään jotakin muuta kuin viljellään maata ja kasvatetaan karjaa. Kaupunki on urbaanin sivistyksen kehto. Kulttuurien tyyssija. Kansojen ja heimojen sulatusuuni. Kaupungissa saa tehdä mitä lystää. Melkein mitä vaan. Helsingissä on varastettu tänä vuonna jo 2500 polkupyörää. Urbaania meininkiä.

    Ainakin Arvo Turtiainen tiesi vuonna 1959 mitä kaupunki tarkoittaa:

Helsinki

Käpylästä etelään,

Helsingissä kaksi runoilijaa,

minä

ja se toinen.

    Turtiainen poseerasi. Hän kyllä tiesi ja tunsi, että kaupunki oli jo muuttunut. Ettei siitä oikein enää saanut kiinni, esikaupungit olivat yllättäneet ”Arskan” kun hän palasi meriltä kahdenkymmen kiertolaisvuoden jälkeen. Niinpä Turtiainen huokaisi:

Mut mitä ny on?

On Pikilää Pakilaa

Kanalaa Konalaa.

Kaikki vanhat kaverit on kolanu

eikä kukaan snaijaa kun mä kaveeraan

niinku stadissa ennen.

Kun kiipeää korkealle, jonkun talon yläkerroksiin Espoossa tai Helsingissä tai Vantaalla ja katsoo ympärilleen, on vaikea - ei, on mahdoton - uskoa että silmänkantaman etäisyydellä asuu melkein puolitoista miljoonaa ihmistä.

    Ruuhkasuomen ytimessä ihmiset taloineen piiloutuvat metsiköihin. Vihreä peittää esikaupungit. On vain puuta, pensasta, pusikoita ja pellonreunoja. Kehäteitä ja pari-kolme moottoritietä. Mutta missä oikea kaupunki on? Metropoli, miljoonakaupunki?

    Hieman kärjistäen sanon, että ”oikeassa” kaupungissa asuu Helsingin seudulla vain runsaat satatuhatta ihmistä. Muiden on tyytyminen lähiöihin, joiden loputon vehmaus hämmästyttää.

    Kuka tämän kaikkialle ulottuvan ”puutarhakaupungin” on keksinyt? Englantilaiset vai suomalaiset? Vai grynderit? Vai onko se muka rakentunut sattumalta?

    Onko se siis epäinhimillinen?

    Tutkimuksien mukaan kansalaiset viihtyvät lähiöissään.

    Itse olen asunut vuodesta 1972 kaupungin reunoilla: Leppävaarassa, Tapiolassa, Soukassa, Pukinmäessä ja Malmilla. Sitä ennen asuin Kotkassa, oikeassa kaupungissa, jota joskus pidettiin yhtenä Suomen tiheimmin rakennuttuna paikkana.

    Jos väittäisin, että lähiössä asuminen on helvetillistä, valehtelisin.

Mutta suomalaiset ovat yksiniittistä porukkaa.

     Jos joku "petervonbagh" tekee dokumenttifilmin Helsingistä, häntä eivät lähiöt ja niiden asukkaat kiinnosta lainkaan, tai jos kiinnostavat, lähinnä halveksuvassa mielessä, luotaantyöntävinä paikkoina säälittävine ihmisineen.

    Suomalaiset taiteilijat ovat naturalisteja. He uskovat (he luulevat) että aineellinen ympäristö, miljöö määrittelee ihmisyksilön elämän ja sen vivahteet. Jos lähiöissä ei ole vivahteita, ei niitä voi myöskään olla ihmispolon elämässä. Lehtivihreän vivahteet eivät kelpaa taiteilijalle. Jostakin syystä kivetty katu on metsää inhmillisempää.

    Deterministinen taide riisuu ihmisestä ihmisen.

    Katsopa joku ranskalainen elokuva 1950- tai 60-luvulta. Elokuvan ihmisten elämä saattaa draaman hetkellä suistua pois raiteiltaan, kaikki on menetettyä, toivottomuuden valtaamaa.

    Mutta draama tapahtuu, se näytetään, mukavan kahvilan ikkunapöydässä, mistä näkyy kadulle missä elämä jatkuu entisen kaltaisena, ulkoisen elämän vivahteita tulvien. Ranskalainen ohjaaja erottaa ihmisen psyyken tilan miljöön tilasta koska tietää ettei niitä voi eikä pidä varustaa yhtäläisyysmerkillä. Hän ei etsi (toisin kuin suomalainen ohjaaja) väkisin maiseman rumuutta kuvatessaan yksilön murhemieltä.

    Tietenkin ranskalaisen taiteilijan visuaalinen asennoituminen on pikkuporvarillista. On melkein liikuttavan huvittavaa, kuinka pikkuporvarillisesti jopa Jean-Luc Godard ilmaisi muka-radikaalit yhteiskuntavisionsa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Tyypillinen maisema "lähiöhelvetin" ikkunasta.

Joskus kansa kuitenkin herää ja panee hanttiin.

    Onko se sitä ”eliitin vastaista taistelua”?

    Näin tapahtui, kun Antti Ervasti kirjoitti Kalevassa pääkaupunkiseudun ”lähiöhelvetistä”.

    Miten kävisi, Ervasti kysyi, jos väkeä alettaisiin vielä pontevammin sijoittaa Helsingin seudulle: ”Miten kävisi inhimillisyyden, kun Espoo-Vantaan lähiöhelvetit muuttuisivat liikakansoituksen paineissa entistä helvetillisemmiksi?”

    ”Lähiöhelvetissä” asuvat kansalaiset vastasivat Ervastille (netissä) sadoin valokuvin. Niiden viesti on oli yksimielisesti sama: kylläpä täällä ”lähiöhelvetissä” on idyllistä asua.

    Mutta, katsellaanpa hetki noita ”vastarintaliikkeen” kuvia.

    Siellä ei ole juuri lainkaan kuvia taloista eikä autoista eikä ratikoista eikä toreista. Esikaupunkien ihmiset kuvaavat puita ja pensaita, jokien ja purojen rantoja, laineita merelle katsoessa, kukkasia ja kärpäsiä, sitä samaa maaseutua josta Antti Ervasti viskasi pilkkakirveensä etelän suuntaan.

    ”Lähiöhelvettiä” puolustavat todistivat, kuinka kaupunki on kasvanut maaseuduksi, melkein kuin loputtomiksi pieniksi kyliksi metsiköiden suojaan. Urbaani on urbaania, mutta sitä on vaikea nähdä lähiömaiseman kuvia katsellessa.

    Suomalaiset eivät pääse pakoon maaseutua. Heistä ei tule kaupunkilaisia, vaikka voissa paistaisi.

    Miksi joku pitää paistaa voissa?

    Älä minulta kysy.

Jos haluaa kävellä oikeassa kaupungissa, pitää matkustaa Eurooppaan, missä vanhat kaupungit ovat selvärajaisesti erillään maaseudusta. Siellä kaupungin ja maaseudun rajan näkee, omin silmin.

    Suomessa sitä ei näe. Se pitää opetella päättelemään.

    En tietenkään puolusta Helsingin seudun ylikansoittamista. Siitähän jo kirjoitin kriittisen romaanin. Suomen kansan pakkosijoittaminen Helsinkiin on älytöntä.

    Kaikella on puolensa, niin kuin alussa laiskasti totesin.

    Silti: miksi tätä seutua ei ole rakennettu tiiviiksi? Miksi nykyisiä ”kyliä” ei rakennettaisi tiiviimmiksi ja jätettäisi maaseutu maaseuduksi? Nykyisellä menolla Helsingin urbaani lähiö ulottuu kohta Järvenpäähän asti ja sen jälkeen Hyvinkäälle ja sitten...

    Joskus aikaisemmin päättäjien olisi pitänyt päättää, että kehäykköstä ei ylitetä, että sen takainen maisema pysyy maaseutuna.

    Jälkiviisaus ei kannata. Se on tyhmää viisautta; siis ei viisautta lainkaan.

    Sitä paitsi, niin kuin sanoin, ei ihminen ole miljöön determinantti.

    Kuunnellaanpa Paul Austerin tarinaa suurkaupungista:

    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa eksyksissä. Ei eksyksissä pelkästään kaupungissa vaan myös itsessään.”

    Uhkea, rohkea, kaunis, vihainen, mitätön, pelottava, sattumanvarainen – siis kaupunki.

    Adjektiivit ja määreet päättää ihminen omaa elämäänsä katsoessaan. Se mitä näkyy ikkunasta on toinen juttu.

    Pitää mukautua oman ruumiinsa vaelteluun, Auster kirjoitti. ”Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on.”

    Ei ole väliä missä itse on.

    Se johtuu siitä, että itse on eikä kukaan muu.

    ”Runous on kansoitettu ihmisillä / joita tapaa kaupungilla”, sanoi tanskalainen kirjailija, jota Arvo Turtiainen lainasi runokoelmansa motoksi.

                                                                                       Kyösti Salovaara, Malaga, 2014.
Kaupunki!

________________________________________________________________

Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Antti Ervasti: Pidetään koko Suomi asuttuna. Kaleva, 15.8.2016.

Arvo Turtiainen: Runoja 1934-1968. Tammi, 3.p 1976.

Lauseita marraskuulla

[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]

                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.

Värit haalistuvat ja melkein katoavat.

     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.

     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.

     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.

Yksi maa, yksi totuus.

     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?

     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.

     Ihanko totta?

     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.

     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.

     Markka kellui, uimataidottomat eivät.

     Nyt on toinen ääni kellossa.

     Ja media kiittää!

Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.

     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.

     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.

     Kauheita lukuja.

     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.

     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.

     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.

     Kuinka monta niistä on luettu?

Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.

     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.

     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.

     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.

     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.

     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  

     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.

     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.

     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.

     Lipponen on Platoninsa lukenut!

Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.

     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.

     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.

     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?

Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.

     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.

     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.

     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.

     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.

Ylevyys!

     Hieno sana: ylevyys.

     Maistuu ihmistä suuremmalta.

     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.

     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:

     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”

     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.

     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.