Lauseita marraskuulla

[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]

                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.

Värit haalistuvat ja melkein katoavat.

     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.

     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.

     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.

Yksi maa, yksi totuus.

     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?

     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.

     Ihanko totta?

     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.

     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.

     Markka kellui, uimataidottomat eivät.

     Nyt on toinen ääni kellossa.

     Ja media kiittää!

Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.

     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.

     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.

     Kauheita lukuja.

     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.

     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.

     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.

     Kuinka monta niistä on luettu?

Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.

     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.

     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.

     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.

     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.

     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  

     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.

     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.

     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.

     Lipponen on Platoninsa lukenut!

Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.

     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.

     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.

     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?

Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.

     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.

     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.

     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.

     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.

Ylevyys!

     Hieno sana: ylevyys.

     Maistuu ihmistä suuremmalta.

     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.

     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:

     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”

     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.

     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.