Lauseita marraskuulla

[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]

                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.

Värit haalistuvat ja melkein katoavat.

     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.

     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.

     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.

Yksi maa, yksi totuus.

     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?

     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.

     Ihanko totta?

     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.

     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.

     Markka kellui, uimataidottomat eivät.

     Nyt on toinen ääni kellossa.

     Ja media kiittää!

Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.

     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.

     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.

     Kauheita lukuja.

     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.

     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.

     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.

     Kuinka monta niistä on luettu?

Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.

     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.

     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.

     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.

     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.

     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  

     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.

     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.

     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.

     Lipponen on Platoninsa lukenut!

Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.

     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.

     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.

     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?

Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.

     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.

     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.

     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.

     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.

Ylevyys!

     Hieno sana: ylevyys.

     Maistuu ihmistä suuremmalta.

     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.

     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:

     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”

     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.

     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.

Muisti muistaa, mieli mieltää

[toisenlaisen historian mahdollisuus]

Hiljan luin Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvioitavaksi kaksi kaunokirjallista teosta, joissa todellisuus, todelliset tapahtumat ovat niin vahvasti fiktion, sepitteen taustalla, että molemmista uskaltaa sanoa, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

     Saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Schuld 2010. Atena 2014) sanotaan perustuvan kirjoittajan lakimiestoimessaan kohtaamiin tositapahtumiin. Sitä on vaikea uskoa, mutta "epäusko" johtunee siitä, että von Schirach kirjoittaa niin hyvin, käyttää pelkistettyä tyyliä Hemingwayn tapaan, jolloin hän luo arkipäiväisiin sattumuksiin ja ahdistaviin kokemuksiin taianomaisen ja mystisen hehkun. Syyllisyys pistää kokeneenkin lukijan innostumaan kaunokirjallisuuden hiljaisesta voimasta. Ulkokirjallisen paineen tähän tuo menneisyyden hallinta, josta Saksa ei pääse irti, sillä olihan Ferdinandin isoisä Baldur von Schirach Hitler-Jugendin johtaja.

     Suomalaisen Arto Luukkasen trilleri Suojelusenkeli (Paasilinna 2014) puolestaan kuvittelee vaihtoehtoisen historian, missä Suur-Saksa hallitsee poliittista näyttämöä 1990-luvulle asti. Luukkasen jossittelevan historian päähenkilönä on Suomessakin vaikuttanut neuvostodiplomaatti, meikäläisten poliitikkojen ”kotiryssä” ja mahdollisesti KGB-tiedustelu-upseeri Viktor Vladimirov, joka Luukkasen kirjassa sotkeutuu salamurhiin eri puolilla maailmaa.

     Siinä missä von Schirach on tyyliniekka ja yksilön ja yhteisön syyllisyyttä pohdiskeleva kirjoittaja, Luukkanen iskee populistisella lekalla päähän eikä jätä lukijalle mitään arvailtavaa. Luukkasen käsitys toisenlaisen historian mahdollisuudesta on tylsä, koska hänen tarinassaan kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin todella on tapahtunut. Sitä paitsi Luukkanen selvästi inhoaa lähimenneisyyteen vaikuttaneita ihmisiä. Mistä moinen ylemmyydentunto?

     Jos maailma olisi kulkenut toiseen suuntaan kuin se kulki, niin miksi se sitten olisi lopuksi samanlainen?

En tiedä miksi Luukkasen romaanissa historian käännepisteet toistuvat samanlaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaikka toinen maailmasota päättyy Luukkasen tarinassa eri tavalla kuin se päättyi. Onko historiassa useita reittejä samaan pisteeseen? Olisimmeko me ihan samanlaisia tarkkailijoita kuin mitä nyt olemme, vaikka Hitler olisi voittanut toisen maailmansodan tai jos Suomi ei olisi koskaan joutunut Venäjän vallan alle tai jos HJK olisi voittanut Mestarien liigan silloin kun se pääsi lohkovaiheeseen?

     Luukkasen Suojelusenkeli ei tavoitteestaan huolimatta innosta pohtimaan toisenlaisen historian mahdollisuutta. Sääli sinänsä että kirjoittaja hukkaa hyvän aiheen huonoon toteutukseen.

     Tunnettuja, päteviä, kiinnostavia ja jopa loistavia toisenlaisen historian kuvitelmia on toki julkaistu, meillä ja muualla.

     Ilkka Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääjä (1997) ei häpeä englantilaisten mestarien rinnalla, vaikka ei yllä Len Deightonin SS Lontoon (SS-GB Nazi-occupied Britain 1941, 1977) eikä Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland, 1992) toisenlaista historiaa jossittelevien jännäreiden vakuuttavaan älyllisyyteen.

     Mutta vaihtoehtoinen, jossiteltu historia kiinnostaa yhä tutkijoita ja kirjailijoita.

     Tudor-ajasta dekkareita kirjoittanut CJ Sansom julkaisi toissavuonna romaanin Dominion missä eletään vuoden 1952 natsimielisessä Englannissa. Englantia ei Sansomin kirjassa ”valloittanut” Hitler vaan paikalliset kotinatsit. 
     Myös Philip Roth on kirjoittanut toisenlaista historian mahdollisuutta pohdiskelevan kuvitelman Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004) missä juutalaisvastaisuus on Yhdysvaltojen virallista sisäpolitiikkaa saksalaismielisen lentäjäsankarin Charles Lindbergin johdolla. Robert Harrisin kuvitelmassahan Hitlerin 75 vuotisjuhlaa vuonna 1964 saapuu kunnioittamaan USA:n presidentti Joseph Kennedy, Kennedyn veljesten isä, joka 1940-luvulla toimi suurlähettiläänä Englannissa ja joka oli siihen aikaan kovasti saksalaismielinen.

     Pieni muutos eilen, suuri mullistus ylihuomenna! Perhonen havahtuu siivilleen, maailma muuttuu!

     Huomasin muuten Martti Linnan kotisivuilta, että hän on julkaissut toisenlaista historiaa kuvittelevan romaanin Niobe (2014), missä eletään rotupuhtaassa Haminassa, nykyisessä Friedrichshavenissa.

     Linnan kotisivuilta saattaa päätellä, että kustantaja olisi toivonut Linnan jossitteluromaanista jännäriä, mutta kirjailija halusi suhtautua kuvitelmaansa vakavammmin ja päätyi kustantamaan kirjan itse, sellaisena kuin se parhaalta tuntui.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus. Otava 1992.
Päällys Kauko Allén.

Toisenlaisen historian voi kuvitella, mutta sitä ei voi elää.

     Mielikuvitus siivittää eteenpäin. Taaksepäin ei ole (fyysisesti) menemistä, paitsi muistikuvissa, yksityisissä ja yhteisissä. Mutta koska muistikuvat pitää tulkita, selittää ainakin itselleen, kaikki kirjoitettu on aina jossain määrin sepitettä, jossain määrin toisenlaista historiaa, tietyssä määrin jossittelua.

     Entä jos... saattaa historiantutkija kysyä.

     Entä jos arkipäivän unelma olisikin tämmöinen, ajattelee kaunokirjailija ja luo sepitteen, joka perustuu toden ja kuvitellun yhdentämiseen, eikä hän silti voi paeta sitä mitä on tapahtunut ja mitä hän tai joku muu on kokenut. Jokainen lause, sana ja sanoista muodostettu ajatus perustuu jo aikaisemmin koettuun tai koetuksi kuviteltuun.

     Tässä menneen ja nykyhetken erottamattomasa liitossa on tietty mystinen paradoksi, jota en osaa pukea sanoiksi.

     ”Entäpä jos olisi käynyt toisin?” haastoi Paavo Lipponen lukijaa miettimään Suomen yhteyttä Venäjään ja Ruotsiin esseekokoelmassa Järki voittaa (2008). ”Olisiko Ruotsin yhteydessä rakennettu Helsinkiä yliopistoineen ja hallituspalatseineen? Tuskinpa. Tukholman jäädessä Suomenkin pääkaupungiksi Turun periferiaan ei olisi investoitu ja henkinen ilmapiiri olisi jäänyt sisäänpäin kääntyneeksi pikkuporvarillisuudeksi. Hallinnon Tukholma-keskeisyys olisi ollut paljon tiukempaa kuin Pietarin ohjaus Venäjän kaudella.”

     Jossittelenpa tästä eteenpäin.

     Entä jos Suomi oli jäänyt EU:n ulkopuolelle?

     Olisiko täällä nyt ahtaampi henkinen ilmapiiri, tunkkaisempi, köyhempi, niukempi?

     Voinko analogisesti jossitellen väittää, että Bryssel on liberaalimpi hallintokeskus kuin mitä olisi ollut omilleen jäänyt Helsinki? Ja sitä mukaa siunaus Suomelle? 
    Historian ironian siipien suhina: ensin irti Tukholmasta, sen jälkeen Pietarista ja lopulta Helsingistä!

Vaihtoehtoisen historian mahdollisuus on kiehtova ajatus.

     Mutta onko se tuulen viemää?

     Tai voiko toisenlaista historiaa edes aidosti kuvitella, koska olemme itsemme vankeja, historiamme sopassa keitettyjä, laululintuja ajatuksiemme psykofyysisessä häkissä?

     ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”, kirjoitti Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia (1988) kuvatessaan yhdenlaista luonnontieteellistä tapaa maailman selittämiseen, ihmiskeskeistä selitysmallia, antropistista periaatetta joka mieltää todellisuuden esimerkiksi näin:

     Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Siksi että jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi.

     Päteekö tämä myös ihmiseen kuvittelemassa itseään yhteiskuntiensa historiassa? Ehkä, mutta jos toisenlainen historia olisi tapahtunut, sitä kuvittelisi nyt joku muu, joku toisenlainen ihminen kuin minä tässä!