Vaihtoehtoisia ajatuksia

[romaania lukiessa]

Kirjoja voi lukea monella mielellä.

     Kirjan saa lukea monella tavalla.

     Kirja pitää lukea niin kuin sen ymmärtää eikä sitä muuten voi lukea.

     Hassua on ettei kirjaa pysty lukemaan niin kuin se on kirjoitettu vaan siten kuin se luetaan. Niin kuin minä luen tai sinä luet emmekä me ole sama lukija. Yhdestä romaanista tulee kaksi.

     Kirjailija luulee omistavansa kirjoittamansa tarinan, mutta ei se niin mene, sillä lukija ”varastaa” tarinan ja pöyhii sitä omalla talikollaan.

     Ei ole kirjaa ilman lukijaa.

Näiden teesien jälkeen kerron lukeneeni Martti Linnan romaanin Niobe (T:mi Martti Linna, Hamina 2013.) jossa kuvitellaan vaihtoehtoinen historia menneisyydelle, tähän asti tapahtuneelle. Linnan vaihtoehtoisessa historiassa Natsi-Saksa voitti maailmansodan ja harjoittaa rotupuhtaassa Suomessa, Haminan seudulla, jota nyt kutsutaan Friedrichshaveniksi, arjalaisuuden edellyttämää rodunjalostusta.

     Linna on näin ollen ekstrapoloinut Hitlerin Saksasta sen pahimman ja epäinhimillisimmän poliittiskäytänöllisen opin ja sovittanut sen historiassa eteenpäin kuljettavaksi voimaksi. Linnan kuvitelmassa arjalaisuus, rotusyrjintä ja antisemitismi ikään kuin selittävät natsien luoman valtakunnan voiton mahdollisuuden ja sen elinvoiman kuviteltuun nykyhetkeen asti.

     Olen myös aloittanut englantilaisen C.J. Sansomin vaihtoehtohistoriaa kuvittelevan romaanin Dominion (2012), jossa eletään 1950-luvun alussa kansallissosialistisessa Englannissa. En vielä tiedä mihin tuo tarina johtaa, mutta jo alussa käy ilmi että Sansomin kuvitelma natsien vallasta on pehmeämpi kuin Linnan - ja ehkä myös realistisempi, sillä romaanin tarinassa siirryttiin Englannissa saksalaiseen yhteyteen vapaaehtoisesti jo 1940-luvun alussa, omien poliittisten voimien avustuksella ja ikään kuin ”demokraattisesti”. Englantilaisista ei ole tullut natsivallan myötä (täys)petoja.

     Molemmissa kirjoissa Natsi-Saksa rakoilee, mutta hieman eri syistä. Sansomin kirjassa se johtuu suuresta sodasta Neuvostoliittoa vastaan, joka jatkuu yhä vuonna 1952 ja jossa on jo kuollut 5 miljoonaa saksalaista sotilasta. Sota on Saksalle sekä henkinen että varsinkin taloudellinen trauma.

     Martti Linnan romaanissa tapahtumia ja mahdollista valtakunnan romahtamista selitetään enemmän ylhäältä päin: ihmisen ajatuksista, aatteista ja peloista käsin. Niobessa Kolmas Valtakunta ehkä murtuu (vaikka sitä ei sanota) moraalisen rappion takia.

Kun kirjoitetaan tulevaisuudesta, ei siitä tietenkään kirjoiteta vaan nykyhetkestä ja äsken tapahtuneesta.

     Ei ole mitään (tiedossa olevaa) tapaa elää tulevaisuutta ja kirjoittaa siitä romaaneja.

     Kun kirjoitetaan historiasta yhdistetään faktoja ja kuvitelmia ja jälleen nuo kuvitelmat kertovat nykyhetkestä, eivät menneestä. Kun kuvitellaan vaihtoehtoista historiaa, kuvitellaan miltä nykyhetki näyttää siihen verrattuna ja sekin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota. Siis käsitys nykyhetkestä.

     Joku sanoi, että taloustieteilijät ovat loppujen lopuksi historiantutkijoita eivätkä tieteellisestä mielessä tulevaisuuden näkijöitä. He yrittävät peruutuspeilistä nähdä eteenpäin. Ja silloin kun tie on suora tai mutkaisena tuttu, peruutuspeilistä saa kohtuullisen hyvän käsityksen myös määränpäästä ja sen laadusta.

     Mutta yllätykset, tielle hyppäävä hirvi tai kaatunut puu, romahduttavat ennusteen.

     Maailma on täynnä epätodennäköisiä mahdollisuuksia ja epätodennäköisimmän toteutuminen yllättää kaikki yhä uudestaan.

     Tieteiskirjailija – ja sanon myös vaihtoehtoista historiaa kuvittelevaa kirjailijaa tieteiskirjailijaksi – muistuttaa taloustieteilijää. Myös hän on historiantutkija ja menneisyyden vanki nykyhetkessä.

     Niinpä minua melkein huvittaa, että kirjoitetaan tieteisromaaneja ilmastomuutoksen tai teknisen kehityksen mahdollisista kauheuksista ja vielä huvittavampaa on, että lukijat tai kriitikot niistä ”yllättyvät” tai niihin ihastuvat. Mitä yllättävää tai ihastuttavaa on kaikkein todennäköisimmän kuvittelemisessa? Onko se, sellainen romaanitaide edes kuvittelemista vai pelkkää sovinnaista journalismia?

     Yhtä kaikki, jokainen tieteiskirjailija poimii jonkun asian nykyhetkestä ja suurentaa sen tulevaisuuden kuvaksi.

     Tässä mielessä Martti Linna ekstrapoloi kaksi asiaa yhteen, toisen menneisyydestä nykyhetkeen ja toisen nykyhetkestä menneisyyteen. Tämä ”asia” on kansallismielisyyttä pönkittävä arjalaisuuden ihanne, rodun puhtauden vaaliminen, monikulttuurisuuden pelko ja siitä johtuva rotusyrjintä.

     Koska nationalismi ja siihen liittyvät erilaiset anti-ismit nostavat nykymaailmassa päätään, Linnan ekstrapolaatio on perusteltua. Kukaan ei voi väittää etteikö hänen kuvitelmansa olisi mahdollinen, mutta yllättääkö se? Paneeko se lukijan ajattelemaan omaa käyttäytymistään? Kirkastaako se kuvan nykyhetken vaaroista?

     Kyllä, niinkin voi sanoa (lievällä varauksella) vaikka omat ajatukseni karkasivatkin muualle, toisenlaiseen mahdollisuuteen.

     Panen myös merkille, että C.J. Sansom kirjoittaa Dominionin jälkisanoissa uuden nationalismin noususta nykyeuroopassa ja noteeraa suomalaisen tilanteen ilmiön kuvaajana. Tai mitä piti ajatella tiistaina kun Helsingin Sanomat ”opetti” ihmisiä koko aukeaman artikkelissa ostamaan suomalaisia tuotteita ja välttämään ulkomaisia. Jos minä olisin päätoimittajana päästänyt tuon artikkelin julkisuuteen, minua hävettäisi.

     Jos muualla tehdään samoin, jos Eurooppa vastavuoroisesti lopettaa suomalaisen puun, sellun, paperin ja raudan ostamisen kansallisista syistä, Suomessa syödään pian nauriita ja pettuleipää – isänmaallisessa hengessä.

Martti Linnan Niobe on aika suppea romaani muutaman saksalaisen toimijan ja suomalaisen välisestä konfliktista ”Haminassa”.

     Koska Linna on taitava kirjoittaja, olisi toivonut jopa laajempaa otetta tarinaan, perusteellisempia ihmiskuvia, mutta kirjoittaja on valinnut sanottavan muodoksi pelkistämisen eikä siitä häntä voi moittia, tietenkään. Romaanissa on aiheesta johtuen kosolti ”esitelmöintiä” natsien vaalimasta arjalaisesta rotupuhtaudesta - eihän tarinan idea muuten tulisi esille – mutta yllättävän notkeasti Linna selviytyy tästä välttämättömästä pahasta eikä lukija todellakaan tunne kuuntelevansa ”esitelmää” vaan seuraa  romaanin jouheasti eteenpäin kulkevaa tarinaa, joka jopa viettelee mukaansa. Pieneltä kantilta romaani on myös eräänlainen kasvukertomus saksalaisen ylemmyydentunnon romahtamisesta.

     Mutta olisiko Natsi-Saksan voitto johtanut Nioben esittämään nykyhetkeen, jossa Saksa keskittyisi pelkästään rotupuhtauden vaalimiseen?

     En usko.

     Se olisi näyttänyt todennäköiseltä tulevaisuudelta silloin kun natsit tuhosivat miljoonia juutalaisia, mutta sodan jälkeen toisenlainen tulevaisuus olisi saattanut sittenkin olla todennäköisempi malli kansallissosialistiselle yhteiskuntakokeilulle.

     Verrataanpa vaikka Neuvostoliittoon.

     Stalin tuhosi siviilejä melkein yhtä armottomasti ja epäinhimillisesti kuin Hitler, ja silti Neuvostoliitto sodan jälkeen (ja 30-luvun sisäisen terrorin jälkeen) eli ”sopuisaa” rinnakkaiseloa meidän ja läntisten valtioiden kanssa eikä kauhea menneisyys vaikuttanut kauppasuhteisiin eikä taloudellisiin yhteyksiin. Länsimaat ”unohtivat” Stalinin järjestämät rikokset ihmisyyttä vastaan, joten miksi sama ei olisi käynyt Saksankin kohdalla, jos Saksa olisi selviytynyt kunnialla sodasta.

     Näinä päivinä, esimerkiksi, Putinia ymmärretään Suomessa niin hyvin, että alan ihmetellä eikö suomettumisen ajasta ole jäänyt minkäänlaista jälkeä suomalaisen mielen tajuntaan. Tai että onko Neuvostoliitto edes romahtanut suomalaisten mielissä.

     YYA-sopimus voimaan ja Kekkonen kehään, täällä tunnutaan ajateltavan.

Joskus kirjailijat (ja journalistit) laativat hyytävän tarkkoja ennusteita tulevaisuudesta kirjoittaessaan hektisestä nykyhetkestä. Eikä heidän tarkoituksenaan usein edes ole tulevaisuuden ennustaminen.

     Näin kävi, jos olen jotain ymmärtänyt, esimerkiksi Olavi Paavolaiselle kun hän vieraili Saksassa ja koki natsipuolueen vimmaiset näyt Nürnbergin puoluepäivillä kesällä 1936. Tietenkin Paavolainen tarkoituksella pyrki teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus 1936) myös ennustamaan lähitulevaisuutta ja näkemänsä ja kokemansa natsivimman mahdollisia seurauksia ja vaikutuksia länsimaiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen, mutta ehkä hän tahtomattamaan osasi ennustaa paljon enemmän kuin mihin pyrki tai mitä tajusi kirjoittavansa.

     Kun Paavolainen, usein jopa innostuneena ja ainakin hyvin vaikuttuneena, kertoi kansallissosialisten vetovoimasta ja kulttuurisesta hurmiosta, hän tuli kirjanneeksi voimavirtoja, joiden pärskeet näkyvät yhä meidän kulttuurissamme, vaikka emme sitä tajua emmekä tiedosta emmekä halua itselle tunnustaa.

     Paavolainen näki ja koki saksalaisen kulttuurin koko laajuudessaan, ja siksi sen elämänvoima-vitaalisuus olisi todennäköisesti valtavirtana kesyttänyt eurooppalaiset puolelleen – kaasukammioista riippumatta – jos Hitler olisi malttanut mielensä ja irrottautunut järkevästi ja sopivalla hetkellä sodasta.

     Päivänä muutamana autoni soitin valitsi muistikortilta erään jazz-henkisen iskelmän levyltä, johon on kerätty saksalaisia schlagereita vuodelta 1935. Kun Die Guldene Sieben-yhtyeen Lullaby of Broadway alkoi (tämäntyyppistä musiikkia siis), sanoin matkakumppanilleni että kuunteles kuinka jazz oli vielä vuonna 1935 sallittua musiikkia Saksassa, vaikka meillä on jonkinlainen (väärä) yleiskäsitys että natsit kielsivät kaiken.

     Esimerkkini on naiivi, mutta vaihtoehtoista historiaa kuviteltaessa ei liene epätodennäköistä etteikö jazzia olisi soitettu myös (voitetun) sodan jälkeen. Miksi ei olisi? Ja miksi ei olisi palattu suunnilleen normaaliin elämään – toki totalitaarisessä komennossa.

     Kuunnellaanpa mitä Paavolainen sanoi Hitleristä:

     ”Edeltäjiinsä verrattuna Hitlerillä on kumminkin paljon kehittyneempi taiteellinen vaisto. Saksalaisena hänkin rakastaa suuria mittoja, mutta hänen tyylimääräyksensä ei ole: mahtipontisuutta, vaan: yksinkertaisuutta ja asiallisuutta! Entinen muurari tuntee taiteellisena diktaattorinakin kiintymystä vain arkkitehtuuriin, ja tällä alalla hänellä on ollut kaksi kunnioitettavaa apulaista: äskettäin kuollut Franz Ruff ja tavattoman työkykyinen Alfred [po. Albert. KS.] Speer.”

     Jos ”muurari” olisi saanut jatkaa diktaattorina, millaiselta eurooppalaiset kaupungit nyt näyttäisivätkään? Vai näyttävätkö ne juuri sellaiselta kuin Speer ja kumppanit niiden halusivat näyttävän? Taisi käydä niin, että hävitystä sodasta huolimatta ”muurarin” vaalima ”yksinkertaisuus” ja ”asiallisuus” muodostui modernin arkkitehtuurin päälinjaksi – siitä huolimatta mitä kauheuksia ”muurari” sai toisaalla aikaiseksi.

     Sansomin Dominiossa Berliiniä rakennetaan Speerin johdolla kokonaan uudestaan modernin arkkitehtuurin ennen näkemättömäksi betonikaupungiksi vastaanottamaan vuoden 1960 olympialaisia.

Koska kirjoitan häikäilemättä aiheeni ohi, palaan vielä Paavolaiseen, ikään kuin sen vaihtoehtoisen historian ”ennustajana”, joka ei tietenkään kansallissosialimin romahdettua toteutunut sellaisenaan, mutta jonka jäljet ovat meidän aikamme kultuurissa voimakkaampana kuin kukaan uskaltaa tunnustaa.

     Tarkoitan luonnon ihailua ja narsistista oman kehon jumalointia.

     Jonakin päivänä Suomessa kielletään ”epäterveelliset” tavat lain voimalla ja rangaistuksen uhalla. ”Terve” yhteiskunta on tärkeämpi kuin nautiskeleva yksilö.

     Paavolainen kirjoitti, että Kolmannen Valtakunnan aikana retkeilystä ja ulkoilusta oli tullut ”suorastaan pyhä velvollisuus”. Luontoon palaaminen ei ollut ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe vaan ”siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin...”

     Tarkkanäköinen Paavolainen katsoi maiseman läpi. Se ei ollut ”mikään häiriintymätön idylli, vaan sen sokkeloissa sykkii nuori nykyajan elämä vilkkaimmillaan”. Telttoja ja leirejä pystytettiin. ”Siellä on suuria Hitler-Jugend-ryhmiä ja Wandervogeleita nahkaisissa polvihousuissaan ja nuoria työläisperheitä uimapukuisina keittimen ympärillä – siellä voimistellaan, heitetään keihästä ja kuivatellaan aamu-uinnin jälkeen.”

     Mitä nyt?

     Mitä vuosikymmentä Paavolainen oikein kuvasikaan?

     ”Mutta tämä uusi saksalainen Pan ei ole melankolinen ja haavellinen, vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen... XI Olympiadi Berliinissä vuonna 1936 oli sekä järjestelyiltään että myös tuloksiltaan suurenmoisinta kansainvälistä kansallissosialistista propagandaa, mikä ikinä on tohtori Goebbelsin ja hänen apulaistensa aivoissa syntynyt. Siitä asiasta on aivan turhaa väitellä: Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin ilmiö. Militarismi, antikristillisyys, 'iloisen työn' oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu, uusi sukupuolimoraali – kaikki ovat sen eri heijastumia.”

4. kuvaton painos 1938.

Toisenlainen historia on kuvitelma, mutta ironista kyllä, mikään kuviteltu asia ei ole pelkästään fiktiota, todellisuudesta irti repäisty mahdottomuus.

     Kertomalla ”mahdottomasta” kirjailija kuvaa mahdollista.

     Kertoessaan tulevaisuudesta kirjailija kuvaa nykyhetkeä.

     Laatiessaan menneisyydelle vaihtoehtoista karttaa, kirjailija käyttää nykyhetken pohjapiirustusta apunaan.

     Kirjoittaessaan ”vaihtoehdoista” kirjailija pois-lukee sen mitä ei ole, joten jäljelle jää se mikä-on.

Muisti muistaa, mieli mieltää

[toisenlaisen historian mahdollisuus]

Hiljan luin Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvioitavaksi kaksi kaunokirjallista teosta, joissa todellisuus, todelliset tapahtumat ovat niin vahvasti fiktion, sepitteen taustalla, että molemmista uskaltaa sanoa, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

     Saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Schuld 2010. Atena 2014) sanotaan perustuvan kirjoittajan lakimiestoimessaan kohtaamiin tositapahtumiin. Sitä on vaikea uskoa, mutta "epäusko" johtunee siitä, että von Schirach kirjoittaa niin hyvin, käyttää pelkistettyä tyyliä Hemingwayn tapaan, jolloin hän luo arkipäiväisiin sattumuksiin ja ahdistaviin kokemuksiin taianomaisen ja mystisen hehkun. Syyllisyys pistää kokeneenkin lukijan innostumaan kaunokirjallisuuden hiljaisesta voimasta. Ulkokirjallisen paineen tähän tuo menneisyyden hallinta, josta Saksa ei pääse irti, sillä olihan Ferdinandin isoisä Baldur von Schirach Hitler-Jugendin johtaja.

     Suomalaisen Arto Luukkasen trilleri Suojelusenkeli (Paasilinna 2014) puolestaan kuvittelee vaihtoehtoisen historian, missä Suur-Saksa hallitsee poliittista näyttämöä 1990-luvulle asti. Luukkasen jossittelevan historian päähenkilönä on Suomessakin vaikuttanut neuvostodiplomaatti, meikäläisten poliitikkojen ”kotiryssä” ja mahdollisesti KGB-tiedustelu-upseeri Viktor Vladimirov, joka Luukkasen kirjassa sotkeutuu salamurhiin eri puolilla maailmaa.

     Siinä missä von Schirach on tyyliniekka ja yksilön ja yhteisön syyllisyyttä pohdiskeleva kirjoittaja, Luukkanen iskee populistisella lekalla päähän eikä jätä lukijalle mitään arvailtavaa. Luukkasen käsitys toisenlaisen historian mahdollisuudesta on tylsä, koska hänen tarinassaan kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin todella on tapahtunut. Sitä paitsi Luukkanen selvästi inhoaa lähimenneisyyteen vaikuttaneita ihmisiä. Mistä moinen ylemmyydentunto?

     Jos maailma olisi kulkenut toiseen suuntaan kuin se kulki, niin miksi se sitten olisi lopuksi samanlainen?

En tiedä miksi Luukkasen romaanissa historian käännepisteet toistuvat samanlaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaikka toinen maailmasota päättyy Luukkasen tarinassa eri tavalla kuin se päättyi. Onko historiassa useita reittejä samaan pisteeseen? Olisimmeko me ihan samanlaisia tarkkailijoita kuin mitä nyt olemme, vaikka Hitler olisi voittanut toisen maailmansodan tai jos Suomi ei olisi koskaan joutunut Venäjän vallan alle tai jos HJK olisi voittanut Mestarien liigan silloin kun se pääsi lohkovaiheeseen?

     Luukkasen Suojelusenkeli ei tavoitteestaan huolimatta innosta pohtimaan toisenlaisen historian mahdollisuutta. Sääli sinänsä että kirjoittaja hukkaa hyvän aiheen huonoon toteutukseen.

     Tunnettuja, päteviä, kiinnostavia ja jopa loistavia toisenlaisen historian kuvitelmia on toki julkaistu, meillä ja muualla.

     Ilkka Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääjä (1997) ei häpeä englantilaisten mestarien rinnalla, vaikka ei yllä Len Deightonin SS Lontoon (SS-GB Nazi-occupied Britain 1941, 1977) eikä Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland, 1992) toisenlaista historiaa jossittelevien jännäreiden vakuuttavaan älyllisyyteen.

     Mutta vaihtoehtoinen, jossiteltu historia kiinnostaa yhä tutkijoita ja kirjailijoita.

     Tudor-ajasta dekkareita kirjoittanut CJ Sansom julkaisi toissavuonna romaanin Dominion missä eletään vuoden 1952 natsimielisessä Englannissa. Englantia ei Sansomin kirjassa ”valloittanut” Hitler vaan paikalliset kotinatsit. 
     Myös Philip Roth on kirjoittanut toisenlaista historian mahdollisuutta pohdiskelevan kuvitelman Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004) missä juutalaisvastaisuus on Yhdysvaltojen virallista sisäpolitiikkaa saksalaismielisen lentäjäsankarin Charles Lindbergin johdolla. Robert Harrisin kuvitelmassahan Hitlerin 75 vuotisjuhlaa vuonna 1964 saapuu kunnioittamaan USA:n presidentti Joseph Kennedy, Kennedyn veljesten isä, joka 1940-luvulla toimi suurlähettiläänä Englannissa ja joka oli siihen aikaan kovasti saksalaismielinen.

     Pieni muutos eilen, suuri mullistus ylihuomenna! Perhonen havahtuu siivilleen, maailma muuttuu!

     Huomasin muuten Martti Linnan kotisivuilta, että hän on julkaissut toisenlaista historiaa kuvittelevan romaanin Niobe (2014), missä eletään rotupuhtaassa Haminassa, nykyisessä Friedrichshavenissa.

     Linnan kotisivuilta saattaa päätellä, että kustantaja olisi toivonut Linnan jossitteluromaanista jännäriä, mutta kirjailija halusi suhtautua kuvitelmaansa vakavammmin ja päätyi kustantamaan kirjan itse, sellaisena kuin se parhaalta tuntui.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus. Otava 1992.
Päällys Kauko Allén.

Toisenlaisen historian voi kuvitella, mutta sitä ei voi elää.

     Mielikuvitus siivittää eteenpäin. Taaksepäin ei ole (fyysisesti) menemistä, paitsi muistikuvissa, yksityisissä ja yhteisissä. Mutta koska muistikuvat pitää tulkita, selittää ainakin itselleen, kaikki kirjoitettu on aina jossain määrin sepitettä, jossain määrin toisenlaista historiaa, tietyssä määrin jossittelua.

     Entä jos... saattaa historiantutkija kysyä.

     Entä jos arkipäivän unelma olisikin tämmöinen, ajattelee kaunokirjailija ja luo sepitteen, joka perustuu toden ja kuvitellun yhdentämiseen, eikä hän silti voi paeta sitä mitä on tapahtunut ja mitä hän tai joku muu on kokenut. Jokainen lause, sana ja sanoista muodostettu ajatus perustuu jo aikaisemmin koettuun tai koetuksi kuviteltuun.

     Tässä menneen ja nykyhetken erottamattomasa liitossa on tietty mystinen paradoksi, jota en osaa pukea sanoiksi.

     ”Entäpä jos olisi käynyt toisin?” haastoi Paavo Lipponen lukijaa miettimään Suomen yhteyttä Venäjään ja Ruotsiin esseekokoelmassa Järki voittaa (2008). ”Olisiko Ruotsin yhteydessä rakennettu Helsinkiä yliopistoineen ja hallituspalatseineen? Tuskinpa. Tukholman jäädessä Suomenkin pääkaupungiksi Turun periferiaan ei olisi investoitu ja henkinen ilmapiiri olisi jäänyt sisäänpäin kääntyneeksi pikkuporvarillisuudeksi. Hallinnon Tukholma-keskeisyys olisi ollut paljon tiukempaa kuin Pietarin ohjaus Venäjän kaudella.”

     Jossittelenpa tästä eteenpäin.

     Entä jos Suomi oli jäänyt EU:n ulkopuolelle?

     Olisiko täällä nyt ahtaampi henkinen ilmapiiri, tunkkaisempi, köyhempi, niukempi?

     Voinko analogisesti jossitellen väittää, että Bryssel on liberaalimpi hallintokeskus kuin mitä olisi ollut omilleen jäänyt Helsinki? Ja sitä mukaa siunaus Suomelle? 
    Historian ironian siipien suhina: ensin irti Tukholmasta, sen jälkeen Pietarista ja lopulta Helsingistä!

Vaihtoehtoisen historian mahdollisuus on kiehtova ajatus.

     Mutta onko se tuulen viemää?

     Tai voiko toisenlaista historiaa edes aidosti kuvitella, koska olemme itsemme vankeja, historiamme sopassa keitettyjä, laululintuja ajatuksiemme psykofyysisessä häkissä?

     ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”, kirjoitti Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia (1988) kuvatessaan yhdenlaista luonnontieteellistä tapaa maailman selittämiseen, ihmiskeskeistä selitysmallia, antropistista periaatetta joka mieltää todellisuuden esimerkiksi näin:

     Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Siksi että jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi.

     Päteekö tämä myös ihmiseen kuvittelemassa itseään yhteiskuntiensa historiassa? Ehkä, mutta jos toisenlainen historia olisi tapahtunut, sitä kuvittelisi nyt joku muu, joku toisenlainen ihminen kuin minä tässä!