Hyökkäys Ranskaan

[demokratian puolustaminen]

Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan.
(Saving Private Ryan, Dreamworks, 1998.)
Kuvakaappaus elokuvan maihinnousujaksosta.
Kuvan värejä modifioitu muistuttamaan Robert Capan valokuvia.

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten - 6.6.1944 - liittoutuneiden armeija nousi maihin Normandian rannikolla.

    Tehtävänä oli pelastaa Eurooppa, demokratia tai ainakin lyödä Saksan armeija. Optimistit julistivat, että Berliiniin päästään jouluksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Liittoutuneiden maahanlaskuoperaatio ”Kauppapuutarha” Hollantiin epäonnistui muutamaa viikkoa myöhemmin, Rein jäi ylittämättä. Ardenneilla Hitlerin joukot onnistuivat joulun tullessa melkein kääntämän sodan kulun.

    Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut, millaisessa maailmassa nyt eläisimme? Miten Neuvostoliiton hyökkäys itärintamalta Atlantille asti olisi muuttanut lopputulosta? Kiisteltäisiinkö pakkoruotsin palauttamisesta ylioppilaskirjoituksiin ja tietulleista Helsingissä vai kokonaan jostakin muusta?

    Sitä on mahdoton sanoa.

    Sitäkin on mahdoton sanoa, ajatteliko amerikkalainen sotilas demokratiaa pyrkiessään henkensä kaupalla Omahaksi nimetyllä rantakaistaleella vedestä kuivalle maalle saksalaisen konekivääritulen roiskiessa verta ja vesipisaroita hänen ympärillään.

Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta – ei ainakaan matemaattisesti. Jokainen hetki luo jotakin uutta.

    Onko rinnakkaisia todellisuuksia olemassa? Vai onko vain yksi ja ainoa todellisuus, vaikka emme sitä näe yhtenä ja ainoana? Lentokoneen ikkunasta maahan katsonut tietää, kuinka säännöllisistä kuvioista pellot, metsät ja kaupungit rakentuvat, mutta kun laskeutuu maan pinnalle säännöllisyys ja suorakulmaisuus katoaa.

    Onko historia liian säännöllisistä kertomuksista rakennettu?

    Kesäkuun 12. päivänä vuonna 2006 olin palaverissa firman pääkonttorissa Sundbybergissä Tukholman lähellä.

    Palaverin jälkeen kävin Tukholman keskustassa NK-tavaratalossa ja ostin maineikkaan sotakuvaajan Robert Capan omaelämäkerrallisen teoksen Slightly Out of Focus. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1947. Siinä Capa kuvasi mm. Normandian maihinousua. Hän oli ensimmäisten mukana nousemassa Omaha-rannalle.

    Ostamani pokkarin, joka maksoi 138 kruunua, kolmannelle sivulle kirjoitin nimeni ja sen alle: ”12.6.2006. Tukholma. Ilman lämpötila 33 astetta. Palaverin aiheena: Kuinka yhdistää monta todellisuutta, jotka perimmiltään ovat yksi ja ainoa?”

    Kirjassaan – humoristisessa, reippaassa, itseronisessa – Robert Capa kertoi, kuinka hän kuolemaa uhmaten kahlasi rantavedessä ja laukoi 106 valokuvaa ennen kuin pakeni maihinousualukseen takaisin paniikissa ja hermot riekaleina. Filmit kiidätettiin sitten Lontooseen Life-lehden kuvatoimitukseen kehitettäväksi. Lehden deadline lähestyi. Mutta filmeiltä saatiin Capan mukaan vain kahdeksan kuvaa; muut olivat tuhoutuneet kehityksessä tapahtuneen virheen takia. Kuivatuslaitteen kuumennus sulatti kuvapinnat.

    No, legendaarisia kuvia kai oli sitten 11 ja niitä esimerkiksi Steven Spielberg käytti sommitellessaan huikean maihinnousujakson elokuvaansa Pelastakaa sotamies Ryan.

    Amerikkalainen kuvajournalisti ja tutkija A.D. Coleman on kuitenkin viime vuosina pyrkinyt todistamaan olemassaoleviin lähteisiin ja rationaalisiin päättelyihin nojauten, että Capan kertomus on osittain virheellinen, tahallaan luotu myyttinen legenda. Colemanin mielestä Capa otti vain nuo 11 kuvaa ennen kuin pakeni rannasta. Kuvapinnan pilalle polttavia laitteita ei tuohon aikaan ollut olemassakaan. Ja toisekseen, Colemanin tutkimusten mukaan Capa saapui Omaha-rannalle viimeisten joukossa, jolloin siellä ei enää vallinnut kaaos eikä konekivääriluotien kuolemansuihkut.

    Yksi todellisuus, monta kertomusta.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kirjosieppo - paikallisen taistelun voittaja.

Kirjoittelen tätä kuistilla. Viereisessä pihlajassa kirjosieppovanhemmat lennähtävät tämän tästä pönttöön ruokkimaan poikasia. Pöntöstä kuuluu hentoa viserrystä sapuskan saapuessa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla. Vaahteran oksalla lurittelee ja livertelee leppälintu: luonnon rauhaa leppoisimmillaan kauniina kesäpäivänä.

    Vai onko? Kolme viikkoa sitten kirjoitin, että talitintti kaappasi tuon pöntön kodikseen kirjosiepon valtapyrkimyksistä huolimatta. Nyt tilanne on kääntynyt toiseksi: elintilaa hakenut kirjosieppo karkotti talitintin kodistaan muualle.

    Tässä elintilasta käytävässä taistelussa ei ole moraalista voittajaa eikä traagista häviäjää.

    Mutta kesäkuun kuudentana vuonna 1944 Euroopassa oli toisin.

    Sotatoimet eivät ole yksinkertainen komentoketju ylhäältä alas.

    Normandian maihinnousussa ja varsinkin sitä seuranneen Kauppapuutarhan suunnittelussa liittoutuneiden sotilasjohtajat kinasivat, väittelivät ja taistelivat oman sotasuunnitelmansa oikeutuksesta. Samanlaista ristiriitaa oli saksalaisten puolella ja Hitlerin oikut lisäsivät ristiiridan kohtalokkaita seurauksia Normandian puolustukselle.

    Liittoutuneiden puolella ”pommimiehet” voittivat: Normandiaa pommitettiin rajusti, jotta maihinnousujoukkoja säästettäisiin tappioilta. Antony Beevorin mukaan tämä aiheutti maihinnousupäivän jälkeen noin 15 000 siviilin kuoleman ja 19 000 loukkaantumisen vakavasti. Wikipedian (suom.) mukaan Normandian maihinnousun ensimmäisinä viikkoina liittoutuneiden tappiot olivat n. 40 000 sotilasta (kaatuneita, haavoittuneita, kadonneita).

    ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuna ranskalaisten siviilien - Normandian taistelujen unohdettujen uhrien - tappioihin”, toteaa Antony Beevor teoksessaan Toinen maailmansota (Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.). ”Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”

    Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä, mutta sodanjälkeisten sukupolvien nauttimalla demokratialla on ollut kova hinta.

Amerikkalaiset, englantilaiset, kanadalaiset ja puolalaiset sotilaat nousivat maihin Normandian rannikolla.

    Tehtävänä oli pelastaa demokratia, vaikka he eivät sitä ehkä ajatelleet, tuskin jokainen edes tiesi mitä sana tarkoittaa.

    Vastarinta oli odotettua kovempaa.

    ”Lukuun ottamatta eliittiyksiköitä, kuten laskuvarjosotilaat ja erikoisjoukot”, Beevor muistuttaa, ”suurin osa liittoutuneiden miehistä oli aseistettuja siviilejä, jotka halusivat vain saada sodan hoidettua ja päästä siitä eroon. Heidän saattoi tuskin odottaa olevan yhtä kiihkeitä kuin viholliset, jotka oli varhaisesta nuoruudesta saakka ehdollistettu natsien sotilaalliseen ajatteluun ja vihdoin vakuutettu Goebbelsin propagandalla, että jolleivät he pysty pitämään Normandiaa, heidän perheensä, kotinsa ja isänmaansa tuhoutuvat ikiajoiksi.

    Nuoret soturit – kiihkeä uskollisuus?

    ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit”, kirjoitti Olavi Paavolainen teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936.) vierailtuaan Saksassa. ”Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”

    Paavolainen hämmästyi, kauhistui ja jäi ymmälle: ”Jokainen joka yrittää tulkita kansallissosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta. Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”

Kansallissosialismi, fasismi, nationalismi, populismi – kaikki ovat aatteita ja ideoita, joissa yhdistyy pettymys nykyisyyteen ja usko jonkinlaiseen kolmanteen mahdollisuuteen.

    En halua asetella tienviittoja kulkea enkä oikeaoppisia karttoja väittääkseni, että em. ”uskonnot” vaikuttavat yhä demokraattisen sfäärin sisällä, aina valmiina purkautumaan fanaattisina yhden asian liikkeinä perinteisen poliittisen kentän kaikilla laidoilla ja myös keskellä.

    Vaikka fasismissa ja siihen kuroutuvassa populismissa ja nationalismissa oli paljon anti-intellektualismia (eliitin vastustamista), niin silti fasismi lumosi monet taiteilijat, kirjailijat ja filosofit.

    ”Fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä ei ollut päivänpoliitikka vaan traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys”, toteaa Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous (Atena, 2013.). ”Se kannatti myös heidän pessimististä visiotaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta… Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristyttyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuutensa.”

    Kamppailu maallistumista vastaan – tuntuuko tutulta? Törmääkö tuohon ajatukseen melkein jokaisessa naistenlehden numerossa ja päivälehden elämänohjeita ja viisauksia tulvivalla palstalla?

    6.6.1944 tehtävänä oli puolustaa Normandiassa demokratiaa.

    Tehtävä oli arvokas. Se maksoi paljon, kärsimyksinä.

    Nykyhetken ihmisten tulisi pitää huolta heille annetusta rauhasta niin ettei demokratian hintaa maksettu turhaan.

Robert Capa: Slightly Out of Focus.
Modern Library, 2001.
1. painos Henry Holt and Company, 1947. 

Biarritz

[kangastus]

                                                                                                             Kyösti Salovaara.
Biarritz, syyskuussa 2016.

Kun tila täytetään sanoilla, saattaa käydä köpelösti: ajatus ei mahdu väliin.

Tavatessa sanon, ei kannata kiinnittää huomiota tähän vaan viime viikkoiseen.

    Ensi viikosta en sano mitään.

    Vanhoista ajoista on niukasti tietoa, tulevista vielä vähemmän.

    Todennäköisyyksillä pelataan. Musta joutsen väistää, piiloutuu valkoisten taakse ja yllättää.

    Logiikan tajuaa jälkeenpäin.

Lapsi haluaa kaiken.

    Lapsiko?

    Juuri niin.

    Mutta ethän sinä ole lapsi!

Kun keskustellaan, ääniä kuuluu.

    Puhetta piisaa, ajatusta kierretään.

    Kun lapsen edusta puhutaan, ei pidä kiinnittää huomiota siihen mitä sanotaan vaan siihen mitä ajatellaan.

    Ajatellaan yhteiskunnan etua. Puhutaan lapsista kun mietitään miten aikuiset voisivat luoda omaa uraansa. Ja yhteiskunnan velvoitteet...

Mikään ei muutu kun kaikki muuttuu.

    Olavi Paavolainen kertoi vuonna 1936 kuinka kanssallissosialistit halusivat toimia rodun hyväksi. Suunniteltiin avioliiton poistamista... ja sitten:

    ”Äideiksi kelvolliset saksalaiset naiset olisi joka toinen vuosi saatettava yhteyteen valikoitujen miesyksilöiden kanssa, ja täten syntyneet poikalapset olisi jo 6 vuoden vanhoina otettava pois äideiltä ja kasvatettava valtion valvonnan alaisina erikoisissa 'miestaloissa'!”

    Suunnitelma oli niin kauhea, totesi Paavolainen, kolmannen valtakunnan vieraana, että natsinaisetkin pahastuivat.

Opiksi on otettu.

    Suomessa lapset halutaan vieroittaa kodista alle kolmevuotiaana.

    Luovutetaan "yhteiskunnan" kasvatettavaksi.

    Äidit pääsevät "oikeaan" työhön.

    Totalitaarinen ajattelu hiipii selän takaa eikä sitä huomaa, koska se tulee villasukissa, silmät kirkkaina.

    Yhteinen etu!

Kolmikymmentävuotiaana elinvoima on vahva ja tietoisuus ehdoton, kirjoitti Po Chü-i.

    Hyvin kauan sitten Kiinassa kirjoitti.

    Kuusikymmentävuotiaana ruumis on ikäloppu.

    Mutta viides vuosikymmen on sopiva hetki Pon runominälle vetäytyä joutilaisuuteen, kun on viiniä, hän juo sitä, kiipeää vuorelle, parhaita päiviä valkoisten pilvien seurassa.

    Ei sanonut seitsemänkymppisistä mitään.

    Sunnuntaina paistaa aurinko.

Kauas on pitempi matka kuin osaa kuvitella.

    Tukevasti maan kamaralla seisova miettii millaista älyä ja elämää on siellä, mihin katse ei yllä.

    Kari Enqvist varoitti tiistaina Ylen radiokolumnissa toivomasta liikaa. Evoluutio ei pyri älyn kehittämiseen. Entäpä jos tuolta kaukaa tuleekin muukalainen pyytämään, että autamme pelastamaan heidän "maapallonsa", jonka he ovat melkein tuhonneet, tyhmyydessään.

    Mitä sanomme tällaiselle maahan muuttajalle?

    "Mene tiehesi, meillä on huolia muutenkin!"

Olemmeko liika viisaita?

    Näyttelemmekö älykästä?

    Keskiviikkona Ilta-Sanomien Dilbertissä toimistohenkilö kysyy robotilta: "Millaista se on, ettei ole tietoisuutta?"

    Robotti kysyy vastaan: "Millaista se on, että on täysin hyödytön?"

    Auts, "konttorirotta" huokaisee. "Mitä nyt pidät tietoisuudestasi", robotti lyö lyötyä.

    Onko älykkään hyödyttömyyden tietoisuus saavutettavissa?

Vanhoja tekstejä luetaan uudenlaisten lamppujen valossa. Muuttuvatko ne valon muuttuessa?

    LED-valossa romantiikka haalistuu.

    Hehkulamppujen menneisyyttä ei saa takaisin.

    Nyt cool on lämmintä.

    Sen täytyy olla.

Aina kun silmä välttää, yritän etsiä paikkaa Yrjö Jylhän suomentamalle Samuel Taylor Coleridgen runolle.

    Ei löydy.

    Joten ehkä se pitää sovittaa juuri tähän:

Huvilinnan varjo tumma

aallokossa karkeloi;

linnaan laulunhelke kumma

lähteittein ja luolain soi.

Kyllä.

    Biarritz on merkittävä paikka, enemmän kuin kangastus.

    Miksi?

    Siksi että kävin siellä pizzalla.

    Ravintolasta näkyi merelle: Biskajanlahden vaahtopäät.

                                                                                                             Jaakko Salovaara.
Biarritzissa, syyskuu 2016.

_______________________

Saksalaisen mielen maisemassa

[Anselm Kiefer Mäntässä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Mittakaava:
Anselm Kieferin teoksia Serlachius-museo Göstassa.

Ei, en ryhdy analysoimaan saksalaisen Anselm Kieferin (s. 1945) mieleen iskeviä, huoneen kokoisia ja historian alkemiaa tihkuvia taideteoksia.

    Järkevämpää on pysytellä pakinatyylissä.

    Olinhan siellä minäkin ja mitäpä sitten tapahtui?

    Kaunis syyspäivä, aurinkoinen matka moottoriteitä vältellen Helsingistä Mänttään. Sänkipellolla laulujoutsenet lepäävät, Orivedellä huoltoasemalla työmiehet hakevat seisovasta pöydästä mammuttimaisia annoksia, keltaiset metsät reunustavat aamunkosteaa asfalttia, järveen viettävällä pellolla punainen traktori muuttaa syksynvärisen pinnan alkemistin taidolla mustiksi viiruiksi .

    Suomalainen maisema on tylsän tasainen. Hetkellistä ilonpilkettä tuovat ohi vilahtavat järvet. Eräästä piipusta nousee savua: täällä asutaan.

Yksityiskohta Kieferin teoksesta
'Lehmusten alla on nurmen nukkaa taittelemalla kukkaa,
siellä se nytkin nähtäisiin' (2015).

Kieferin maalaukset tai maalausveistokset tai veistokselliset maalaukset hämmästyttävät, koska ne ovat niin modernisti perinteisiä; silkkaa ekspressionismia abstraktin kuvakielen sisässä, siis kielessä.

    Saksalainen historia, länsimainen menneisyys: myytit, hirviöpeikkojen kuvittelemat metsät hautoineen, hirviöihmisten rakentamat talot ja tehtaat ja koneet ja puhdas maisema jossa perspektiivi järjestyksessä. Kiefer sijoittaa aina kaaoksen ja järjestyksen rinnakkain ja toisiinsa: niin kuin taivas ja maa, romanttinen käsitys kaikkialla olevasta, vaikka värit olisivat rumaksi värjätyt ja paljaaksi kalutut.

    Keltaisella sänkipellolla valkoiset laulujoutsenet ovat niin viaton ja yksinkertainen näky, että... ah, ei sellaista viattomuutta ole olemassa.

    Kun Kieferin maalauksia oli viime vuonna näytteillä Lontoossa, muuan arvostelija sanoi, että jokunen rohkeampi katsoja yrittää purkaa ja selittää mitä on nähnyt kun taas toiset, ehkä järkevämmät, tyytyvät vain uppoutumaan näkemäänsä.

    ”Saksalaiset haluavat unohtaa menneisyyden ja aloittaa kaiken alusta”, Kiefer sanoi The Guardianin toimittajalle vuonna 2011, ”mutta vain menemällä menneisyyteen pääset tulevaisuuteen.”

    Saksalainen Kiefer muutti Ranskaan 1992 - ei poliittisena mielenilmaisuna vaan uuden vaimonsa luokse joka ei halunnut asua Saksassa. Seuraan aina naisiani, Kiefer tunnustaa Telegraph-lehden haastattelijalle. Myös Thomas Mann löysi saksalaisuutensa ulkomailla, Roomassa, kirjoittaessaan siellä Buddenbrookeja, Kiefer sanoo.

Jos saksalainen mielenmaisema on ristiriitoja täynnä, kauheuksia ja epätoivoa kyyneliin asti, romantiikkaa ja mystiikkaa sekoitettuna, ja jos Kieferin mammuttimaiset teokset, öljyväreillä, tikuilla, sementillä, lyijyillä, kuolleilla kukkasilla ja ruostuneilla pienoismalleilla raskautettuina kertovat, viittaavat, näyttävät ja jopa ironisoivat eivät vain historian näkyjä vaan myös ihmistä joka on historian näkevinään sitä katsellessaan, niin mitä näistä tauluista oikeastaan osaa sanoa?

    Ei paljon mitään.

    Kun haastattelija kysyy Kieferiltä, että mihin taiteesta on, Kiefer vastaa: Ei paljon mihinkään, suoraan. Taide ei suoraan auta mihinkään. Taide on tapa tuoda esille ilmiselvä. ”Taide on kyynistä, se tuo esille maailman negatiivisuuden, se on maailman ensimmäinen tuomio.”

    Taide ei ole juhlallista, siis Kieferin taide, hänen omasta mielestään. Matissen taulut ovat Kieferin mielestä juhlavia, kun taas hän itse näkee juhlavan läpi epätoivoon.

    Mutta ei Mäntässä vaivuta epätoivoon.

    Giganttimainen Kiefer on sittenkin ironinen, humoristinen, kaiken uhallakin eurooppalainen eikä menneisyyden vanki.

Kiefer: Lehmusten alla...
 Postikorttina.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kieferin teos pelkkänä postikorttikuvana
 kadottaa mittakaavan
ja latistuu; vasta ihmiseen rinnastettuna
teos valloittaa tilan.
Sen voima pitää "nähdä", kokea luonnossa!

Uskon Sartrea jonka mielestä maalaus ja runous ovat sen toisella puolella mitä niiden voi sanoa merkitsevän. Merkityksiä on monta - ei väistämättä yhtään.

    Sartren mielestä edes Picasson Guernican verilöylyä ei voi pitää osallistuvana maalauksena; se ei sitouduta poliittisesti. ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” Sartre kysyi. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”

    Tarvittaisiin loputtomasti sanoja!

    Myös Kieferin historiaa ja inhimillistä alkemiaa tihkuvien kuvien selittämiseen tarvittaisiin tuhottomasti sanoja, mutta eikö ole niin että liian monet sanat tuhoavat sen mitä yrittävät ilmaista? Eikö ole niin, kuten myös Kiefer sanoo, että vaikka todellisuus olisi kuinka ruma, siitä piiretty kuva on väistämättä kaunis, ainakin vähän?

    Saksa ei pääse pakoon, ei edes ironisessa mielessä.

    Suuria (vertauskuvallisia) maisemia piirtävä Kiefer muistuttaa, että vaikka natsien taide oli kauheaa ja ikävystyttävää, saksalaiset eivät huomaa että natsien ajan arkitehtuuri ei ollut erityisen saksalaista vaan yleismaailmallista, 30-lukuun kuuluvaa. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer sanoo.

    Kieferin teosten suuret pinnat ovat eräänlaista arkkitehtuuria, kerroksia elämässä tai sen kuvassa, sillä yhdellä kuvalla ilman kerroksia ei voi paljon sanoa. Kolmiulotteisuus on samalla kertaa harhaa ja todelliseksi tehtyä, esineistä maalauksen pinnassa, värivuorien välissä. Se että kuvat ovat mammuttimaisia, on idea sinänsä. Iso kuva huutaa ihmistä viereensä: mittakaavan arkkitehtuuri!

    Modernin kuvan katsoja ei pääse helpolla.

    Pitää raapia päätään.

    Keltaisella sänkipellolla laulujoutsenet ponnistelevat siivilleen.

Saksa ei pääse pakoon, ja hyvä niin.

    Saksalaisessa menneisyydessä kauheinta saattoi olla hämmästyttävä kyky muuttaa pelko ja tunne järjestäytyneeksi toiminnaksi. Tunteissa rypevä yksilö ja kollektiivi muodostivat teräksenkovan organisaation.

    Ohi Kieferin, ei Kieferiä selittäen vaan saksalaista maisemaa, tulee mieleen hänen maanmiehensä filosofi Martin Heidegger, joka hurmaantui natsiaatteeseen ja pettyi siihen lopulta.

    Mutta se miksi Heidegger pettyi, on yhä mielenkiintoista ja nykyhetken yhteiskuntapuheeseen liittyvää.

    Juhani Pietarinen kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (6/2015), että Heidegger toi esille käsityksensä, jonka mukaan natsi-Saksa ”sortui siihen maailmanjuutalaisten ohjaamaan vehkeilyyn, joka tuottaa kaikkialle koneita, teollisuutta, aseita ja suurkaupunkeja”. Pietarisen mukaan Heidegger ei pitänyt natsien suurimpana rikoksena juutalaisten tappamista sinänsä vaan sitä, että tuhotyössä turvauduttiin tekniikkaan ja koneisiin.
    Barbaarinen natsismi viehätti aluksi Heideggeriä, koska hän uskoi että kansallissosialismi herättää aidon kansallisen tahdon. "Heidegger uskoi vahvasti, että kansallissosialistinen liike pystyy hävittämään velton rappiokulttuurin ja antamaan uuden alun terveen ja aidon täällä-olemisen etsimiselle", Pietarinen sanoo.
    Heideggerin pettymykseksi kansallisosialismi ei hylännyt kaupungistumista, tekniikkaa, koneellistumista. 

    Modernin maailman, teknologisen kehityksen vastustaminen on edelleen muodikasta ja saattaa jonakin päivänä johtaa kauheuksiin. Yhä saamme kuulla kuinka kymmennet tuhannet Saksassa kerääntyvät lippujen alle vastustamaan nykyaikaa, tekniikkaa, vapaata kauppaa. Itse asiassa panen merkille, että Kiefer melkein "taistelee" teknisen evoluution puolesta ostelemalla tehdaslaitoksia ja jopa yhden ydinvoimalan, jotta niitä ei purettaisi ja peitettäisi nurmikentällä - menneisyyttä ei pidä saksalaiseen tyyliin hävittää, Kiefer on sanonut.

    Kun lukee tiivistyksen Heideggerin suhtautumisesta natsismiin ja uuteen aikaan, ei voi olla vetämättä paralleelia nykyhetkeen ja siinä esitettyyn ”uuden ajan” kritiikkiin. Näin Pietarinen tiivistää Heideggerin pettymyksen:

    ”Mutta Heidegger on vakuuttunut siitä, mikä vääristää ja turmelee Seinsfragen, vie siltä kaiken pohjan. Siihen kuuluvat englantilais-amerikkalainen filosofia, tieteellinen tutkimus, tekniikka, teollisuus, koneellistuminen, kaupungistuminen, viihdekulttuuri, kaikki mikä tekee ihmisistä irrallisia, vieroittaen heidät luonnosta ja kotoisesta maaperästä – oikeastaan kaikki mikä ei ole hänen omaa filosofiaansa eikä kuulu aitoon saksalaisuuteen.”

    Kauhea ironia on siinä, että myös natsit yrittivät etsiä tuota aitoa, vieraantumatonta, luonnonläheistä ja myyttistä saksalaisuutta ja tekivät sen niin organisoidun tehokkaasti ettei luonnollisuudesta jäänyt ruohonkorttakaan aamutuulessa heilumaan.

Anselm Kieferin mammuttimaiset, huoneen kokoiset maalaukset ovat saksalaista menneisyyttä tänään, viittauksia siihen mihin ei voi nähdä nykyhetkessä, puhetta siitä mistä ei voi vaieta, äänettömyyttä sen partaalla missä jokainen sana ymmärretään väärin.

    Joku kertoi järkyttyneensä Mäntässä.

    Minä en uskalla mennä niin pitkälle.

    Riittää kun sanon, että hämmästyin.

    Kiefer tavoittaa jokaiseen maisemaansa saksalaisen mielen kaksi puolta: järjestyksen ja kaaoksen. Hämmästyttävintä on se, että Kieferin piirtämä maisema on yhtä aikaa abstraktinen ja realistinen.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Serlachius-museo Gösta, Mänttä.

_____________________________________________________________

Anselm Kiefer - Teoksia Grothe-kokoelmasta 3.10.2015 -24.4.2016

Serlachius-museo Gösta. Joenniementie 47, Mänttä.

Vaihtoehtoisia ajatuksia

[romaania lukiessa]

Kirjoja voi lukea monella mielellä.

     Kirjan saa lukea monella tavalla.

     Kirja pitää lukea niin kuin sen ymmärtää eikä sitä muuten voi lukea.

     Hassua on ettei kirjaa pysty lukemaan niin kuin se on kirjoitettu vaan siten kuin se luetaan. Niin kuin minä luen tai sinä luet emmekä me ole sama lukija. Yhdestä romaanista tulee kaksi.

     Kirjailija luulee omistavansa kirjoittamansa tarinan, mutta ei se niin mene, sillä lukija ”varastaa” tarinan ja pöyhii sitä omalla talikollaan.

     Ei ole kirjaa ilman lukijaa.

Näiden teesien jälkeen kerron lukeneeni Martti Linnan romaanin Niobe (T:mi Martti Linna, Hamina 2013.) jossa kuvitellaan vaihtoehtoinen historia menneisyydelle, tähän asti tapahtuneelle. Linnan vaihtoehtoisessa historiassa Natsi-Saksa voitti maailmansodan ja harjoittaa rotupuhtaassa Suomessa, Haminan seudulla, jota nyt kutsutaan Friedrichshaveniksi, arjalaisuuden edellyttämää rodunjalostusta.

     Linna on näin ollen ekstrapoloinut Hitlerin Saksasta sen pahimman ja epäinhimillisimmän poliittiskäytänöllisen opin ja sovittanut sen historiassa eteenpäin kuljettavaksi voimaksi. Linnan kuvitelmassa arjalaisuus, rotusyrjintä ja antisemitismi ikään kuin selittävät natsien luoman valtakunnan voiton mahdollisuuden ja sen elinvoiman kuviteltuun nykyhetkeen asti.

     Olen myös aloittanut englantilaisen C.J. Sansomin vaihtoehtohistoriaa kuvittelevan romaanin Dominion (2012), jossa eletään 1950-luvun alussa kansallissosialistisessa Englannissa. En vielä tiedä mihin tuo tarina johtaa, mutta jo alussa käy ilmi että Sansomin kuvitelma natsien vallasta on pehmeämpi kuin Linnan - ja ehkä myös realistisempi, sillä romaanin tarinassa siirryttiin Englannissa saksalaiseen yhteyteen vapaaehtoisesti jo 1940-luvun alussa, omien poliittisten voimien avustuksella ja ikään kuin ”demokraattisesti”. Englantilaisista ei ole tullut natsivallan myötä (täys)petoja.

     Molemmissa kirjoissa Natsi-Saksa rakoilee, mutta hieman eri syistä. Sansomin kirjassa se johtuu suuresta sodasta Neuvostoliittoa vastaan, joka jatkuu yhä vuonna 1952 ja jossa on jo kuollut 5 miljoonaa saksalaista sotilasta. Sota on Saksalle sekä henkinen että varsinkin taloudellinen trauma.

     Martti Linnan romaanissa tapahtumia ja mahdollista valtakunnan romahtamista selitetään enemmän ylhäältä päin: ihmisen ajatuksista, aatteista ja peloista käsin. Niobessa Kolmas Valtakunta ehkä murtuu (vaikka sitä ei sanota) moraalisen rappion takia.

Kun kirjoitetaan tulevaisuudesta, ei siitä tietenkään kirjoiteta vaan nykyhetkestä ja äsken tapahtuneesta.

     Ei ole mitään (tiedossa olevaa) tapaa elää tulevaisuutta ja kirjoittaa siitä romaaneja.

     Kun kirjoitetaan historiasta yhdistetään faktoja ja kuvitelmia ja jälleen nuo kuvitelmat kertovat nykyhetkestä, eivät menneestä. Kun kuvitellaan vaihtoehtoista historiaa, kuvitellaan miltä nykyhetki näyttää siihen verrattuna ja sekin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota. Siis käsitys nykyhetkestä.

     Joku sanoi, että taloustieteilijät ovat loppujen lopuksi historiantutkijoita eivätkä tieteellisestä mielessä tulevaisuuden näkijöitä. He yrittävät peruutuspeilistä nähdä eteenpäin. Ja silloin kun tie on suora tai mutkaisena tuttu, peruutuspeilistä saa kohtuullisen hyvän käsityksen myös määränpäästä ja sen laadusta.

     Mutta yllätykset, tielle hyppäävä hirvi tai kaatunut puu, romahduttavat ennusteen.

     Maailma on täynnä epätodennäköisiä mahdollisuuksia ja epätodennäköisimmän toteutuminen yllättää kaikki yhä uudestaan.

     Tieteiskirjailija – ja sanon myös vaihtoehtoista historiaa kuvittelevaa kirjailijaa tieteiskirjailijaksi – muistuttaa taloustieteilijää. Myös hän on historiantutkija ja menneisyyden vanki nykyhetkessä.

     Niinpä minua melkein huvittaa, että kirjoitetaan tieteisromaaneja ilmastomuutoksen tai teknisen kehityksen mahdollisista kauheuksista ja vielä huvittavampaa on, että lukijat tai kriitikot niistä ”yllättyvät” tai niihin ihastuvat. Mitä yllättävää tai ihastuttavaa on kaikkein todennäköisimmän kuvittelemisessa? Onko se, sellainen romaanitaide edes kuvittelemista vai pelkkää sovinnaista journalismia?

     Yhtä kaikki, jokainen tieteiskirjailija poimii jonkun asian nykyhetkestä ja suurentaa sen tulevaisuuden kuvaksi.

     Tässä mielessä Martti Linna ekstrapoloi kaksi asiaa yhteen, toisen menneisyydestä nykyhetkeen ja toisen nykyhetkestä menneisyyteen. Tämä ”asia” on kansallismielisyyttä pönkittävä arjalaisuuden ihanne, rodun puhtauden vaaliminen, monikulttuurisuuden pelko ja siitä johtuva rotusyrjintä.

     Koska nationalismi ja siihen liittyvät erilaiset anti-ismit nostavat nykymaailmassa päätään, Linnan ekstrapolaatio on perusteltua. Kukaan ei voi väittää etteikö hänen kuvitelmansa olisi mahdollinen, mutta yllättääkö se? Paneeko se lukijan ajattelemaan omaa käyttäytymistään? Kirkastaako se kuvan nykyhetken vaaroista?

     Kyllä, niinkin voi sanoa (lievällä varauksella) vaikka omat ajatukseni karkasivatkin muualle, toisenlaiseen mahdollisuuteen.

     Panen myös merkille, että C.J. Sansom kirjoittaa Dominionin jälkisanoissa uuden nationalismin noususta nykyeuroopassa ja noteeraa suomalaisen tilanteen ilmiön kuvaajana. Tai mitä piti ajatella tiistaina kun Helsingin Sanomat ”opetti” ihmisiä koko aukeaman artikkelissa ostamaan suomalaisia tuotteita ja välttämään ulkomaisia. Jos minä olisin päätoimittajana päästänyt tuon artikkelin julkisuuteen, minua hävettäisi.

     Jos muualla tehdään samoin, jos Eurooppa vastavuoroisesti lopettaa suomalaisen puun, sellun, paperin ja raudan ostamisen kansallisista syistä, Suomessa syödään pian nauriita ja pettuleipää – isänmaallisessa hengessä.

Martti Linnan Niobe on aika suppea romaani muutaman saksalaisen toimijan ja suomalaisen välisestä konfliktista ”Haminassa”.

     Koska Linna on taitava kirjoittaja, olisi toivonut jopa laajempaa otetta tarinaan, perusteellisempia ihmiskuvia, mutta kirjoittaja on valinnut sanottavan muodoksi pelkistämisen eikä siitä häntä voi moittia, tietenkään. Romaanissa on aiheesta johtuen kosolti ”esitelmöintiä” natsien vaalimasta arjalaisesta rotupuhtaudesta - eihän tarinan idea muuten tulisi esille – mutta yllättävän notkeasti Linna selviytyy tästä välttämättömästä pahasta eikä lukija todellakaan tunne kuuntelevansa ”esitelmää” vaan seuraa  romaanin jouheasti eteenpäin kulkevaa tarinaa, joka jopa viettelee mukaansa. Pieneltä kantilta romaani on myös eräänlainen kasvukertomus saksalaisen ylemmyydentunnon romahtamisesta.

     Mutta olisiko Natsi-Saksan voitto johtanut Nioben esittämään nykyhetkeen, jossa Saksa keskittyisi pelkästään rotupuhtauden vaalimiseen?

     En usko.

     Se olisi näyttänyt todennäköiseltä tulevaisuudelta silloin kun natsit tuhosivat miljoonia juutalaisia, mutta sodan jälkeen toisenlainen tulevaisuus olisi saattanut sittenkin olla todennäköisempi malli kansallissosialistiselle yhteiskuntakokeilulle.

     Verrataanpa vaikka Neuvostoliittoon.

     Stalin tuhosi siviilejä melkein yhtä armottomasti ja epäinhimillisesti kuin Hitler, ja silti Neuvostoliitto sodan jälkeen (ja 30-luvun sisäisen terrorin jälkeen) eli ”sopuisaa” rinnakkaiseloa meidän ja läntisten valtioiden kanssa eikä kauhea menneisyys vaikuttanut kauppasuhteisiin eikä taloudellisiin yhteyksiin. Länsimaat ”unohtivat” Stalinin järjestämät rikokset ihmisyyttä vastaan, joten miksi sama ei olisi käynyt Saksankin kohdalla, jos Saksa olisi selviytynyt kunnialla sodasta.

     Näinä päivinä, esimerkiksi, Putinia ymmärretään Suomessa niin hyvin, että alan ihmetellä eikö suomettumisen ajasta ole jäänyt minkäänlaista jälkeä suomalaisen mielen tajuntaan. Tai että onko Neuvostoliitto edes romahtanut suomalaisten mielissä.

     YYA-sopimus voimaan ja Kekkonen kehään, täällä tunnutaan ajateltavan.

Joskus kirjailijat (ja journalistit) laativat hyytävän tarkkoja ennusteita tulevaisuudesta kirjoittaessaan hektisestä nykyhetkestä. Eikä heidän tarkoituksenaan usein edes ole tulevaisuuden ennustaminen.

     Näin kävi, jos olen jotain ymmärtänyt, esimerkiksi Olavi Paavolaiselle kun hän vieraili Saksassa ja koki natsipuolueen vimmaiset näyt Nürnbergin puoluepäivillä kesällä 1936. Tietenkin Paavolainen tarkoituksella pyrki teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus 1936) myös ennustamaan lähitulevaisuutta ja näkemänsä ja kokemansa natsivimman mahdollisia seurauksia ja vaikutuksia länsimaiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen, mutta ehkä hän tahtomattamaan osasi ennustaa paljon enemmän kuin mihin pyrki tai mitä tajusi kirjoittavansa.

     Kun Paavolainen, usein jopa innostuneena ja ainakin hyvin vaikuttuneena, kertoi kansallissosialisten vetovoimasta ja kulttuurisesta hurmiosta, hän tuli kirjanneeksi voimavirtoja, joiden pärskeet näkyvät yhä meidän kulttuurissamme, vaikka emme sitä tajua emmekä tiedosta emmekä halua itselle tunnustaa.

     Paavolainen näki ja koki saksalaisen kulttuurin koko laajuudessaan, ja siksi sen elämänvoima-vitaalisuus olisi todennäköisesti valtavirtana kesyttänyt eurooppalaiset puolelleen – kaasukammioista riippumatta – jos Hitler olisi malttanut mielensä ja irrottautunut järkevästi ja sopivalla hetkellä sodasta.

     Päivänä muutamana autoni soitin valitsi muistikortilta erään jazz-henkisen iskelmän levyltä, johon on kerätty saksalaisia schlagereita vuodelta 1935. Kun Die Guldene Sieben-yhtyeen Lullaby of Broadway alkoi (tämäntyyppistä musiikkia siis), sanoin matkakumppanilleni että kuunteles kuinka jazz oli vielä vuonna 1935 sallittua musiikkia Saksassa, vaikka meillä on jonkinlainen (väärä) yleiskäsitys että natsit kielsivät kaiken.

     Esimerkkini on naiivi, mutta vaihtoehtoista historiaa kuviteltaessa ei liene epätodennäköistä etteikö jazzia olisi soitettu myös (voitetun) sodan jälkeen. Miksi ei olisi? Ja miksi ei olisi palattu suunnilleen normaaliin elämään – toki totalitaarisessä komennossa.

     Kuunnellaanpa mitä Paavolainen sanoi Hitleristä:

     ”Edeltäjiinsä verrattuna Hitlerillä on kumminkin paljon kehittyneempi taiteellinen vaisto. Saksalaisena hänkin rakastaa suuria mittoja, mutta hänen tyylimääräyksensä ei ole: mahtipontisuutta, vaan: yksinkertaisuutta ja asiallisuutta! Entinen muurari tuntee taiteellisena diktaattorinakin kiintymystä vain arkkitehtuuriin, ja tällä alalla hänellä on ollut kaksi kunnioitettavaa apulaista: äskettäin kuollut Franz Ruff ja tavattoman työkykyinen Alfred [po. Albert. KS.] Speer.”

     Jos ”muurari” olisi saanut jatkaa diktaattorina, millaiselta eurooppalaiset kaupungit nyt näyttäisivätkään? Vai näyttävätkö ne juuri sellaiselta kuin Speer ja kumppanit niiden halusivat näyttävän? Taisi käydä niin, että hävitystä sodasta huolimatta ”muurarin” vaalima ”yksinkertaisuus” ja ”asiallisuus” muodostui modernin arkkitehtuurin päälinjaksi – siitä huolimatta mitä kauheuksia ”muurari” sai toisaalla aikaiseksi.

     Sansomin Dominiossa Berliiniä rakennetaan Speerin johdolla kokonaan uudestaan modernin arkkitehtuurin ennen näkemättömäksi betonikaupungiksi vastaanottamaan vuoden 1960 olympialaisia.

Koska kirjoitan häikäilemättä aiheeni ohi, palaan vielä Paavolaiseen, ikään kuin sen vaihtoehtoisen historian ”ennustajana”, joka ei tietenkään kansallissosialimin romahdettua toteutunut sellaisenaan, mutta jonka jäljet ovat meidän aikamme kultuurissa voimakkaampana kuin kukaan uskaltaa tunnustaa.

     Tarkoitan luonnon ihailua ja narsistista oman kehon jumalointia.

     Jonakin päivänä Suomessa kielletään ”epäterveelliset” tavat lain voimalla ja rangaistuksen uhalla. ”Terve” yhteiskunta on tärkeämpi kuin nautiskeleva yksilö.

     Paavolainen kirjoitti, että Kolmannen Valtakunnan aikana retkeilystä ja ulkoilusta oli tullut ”suorastaan pyhä velvollisuus”. Luontoon palaaminen ei ollut ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe vaan ”siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin...”

     Tarkkanäköinen Paavolainen katsoi maiseman läpi. Se ei ollut ”mikään häiriintymätön idylli, vaan sen sokkeloissa sykkii nuori nykyajan elämä vilkkaimmillaan”. Telttoja ja leirejä pystytettiin. ”Siellä on suuria Hitler-Jugend-ryhmiä ja Wandervogeleita nahkaisissa polvihousuissaan ja nuoria työläisperheitä uimapukuisina keittimen ympärillä – siellä voimistellaan, heitetään keihästä ja kuivatellaan aamu-uinnin jälkeen.”

     Mitä nyt?

     Mitä vuosikymmentä Paavolainen oikein kuvasikaan?

     ”Mutta tämä uusi saksalainen Pan ei ole melankolinen ja haavellinen, vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen... XI Olympiadi Berliinissä vuonna 1936 oli sekä järjestelyiltään että myös tuloksiltaan suurenmoisinta kansainvälistä kansallissosialistista propagandaa, mikä ikinä on tohtori Goebbelsin ja hänen apulaistensa aivoissa syntynyt. Siitä asiasta on aivan turhaa väitellä: Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin ilmiö. Militarismi, antikristillisyys, 'iloisen työn' oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu, uusi sukupuolimoraali – kaikki ovat sen eri heijastumia.”

4. kuvaton painos 1938.

Toisenlainen historia on kuvitelma, mutta ironista kyllä, mikään kuviteltu asia ei ole pelkästään fiktiota, todellisuudesta irti repäisty mahdottomuus.

     Kertomalla ”mahdottomasta” kirjailija kuvaa mahdollista.

     Kertoessaan tulevaisuudesta kirjailija kuvaa nykyhetkeä.

     Laatiessaan menneisyydelle vaihtoehtoista karttaa, kirjailija käyttää nykyhetken pohjapiirustusta apunaan.

     Kirjoittaessaan ”vaihtoehdoista” kirjailija pois-lukee sen mitä ei ole, joten jäljelle jää se mikä-on.