Näytetään tekstit, joissa on tunniste moderni taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste moderni taide. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. lokakuuta 2015

Saksalaisen mielen maisemassa

[Anselm Kiefer Mäntässä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Mittakaava:
Anselm Kieferin teoksia Serlachius-museo Göstassa
.


Ei, en ryhdy analysoimaan saksalaisen Anselm Kieferin (s. 1945) mieleen iskeviä, huoneen kokoisia ja historian alkemiaa tihkuvia taideteoksia.
    Järkevämpää on pysytellä pakinatyylissä.
    Olinhan siellä minäkin ja mitäpä sitten tapahtui?
    Kaunis syyspäivä, aurinkoinen matka moottoriteitä vältellen Helsingistä Mänttään. Sänkipellolla laulujoutsenet lepäävät, Orivedellä huoltoasemalla työmiehet hakevat seisovasta pöydästä mammuttimaisia annoksia, keltaiset metsät reunustavat aamunkosteaa asfalttia, järveen viettävällä pellolla punainen traktori muuttaa syksynvärisen pinnan alkemistin taidolla mustiksi viiruiksi .
    Suomalainen maisema on tylsän tasainen. Hetkellistä ilonpilkettä tuovat ohi vilahtavat järvet. Eräästä piipusta nousee savua: täällä asutaan.


Yksityiskohta Kieferin teoksesta
'Lehmusten alla on nurmen nukkaa taittelemalla kukkaa,
siellä se nytkin nähtäisiin' (2015).


Kieferin maalaukset tai maalausveistokset tai veistokselliset maalaukset hämmästyttävät, koska ne ovat niin modernisti perinteisiä; silkkaa ekspressionismia abstraktin kuvakielen sisässä, siis kielessä.
    Saksalainen historia, länsimainen menneisyys: myytit, hirviöpeikkojen kuvittelemat metsät hautoineen, hirviöihmisten rakentamat talot ja tehtaat ja koneet ja puhdas maisema jossa perspektiivi järjestyksessä. Kiefer sijoittaa aina kaaoksen ja järjestyksen rinnakkain ja toisiinsa: niin kuin taivas ja maa, romanttinen käsitys kaikkialla olevasta, vaikka värit olisivat rumaksi värjätyt ja paljaaksi kalutut.
    Keltaisella sänkipellolla valkoiset laulujoutsenet ovat niin viaton ja yksinkertainen näky, että... ah, ei sellaista viattomuutta ole olemassa.
    Kun Kieferin maalauksia oli viime vuonna näytteillä Lontoossa, muuan arvostelija sanoi, että jokunen rohkeampi katsoja yrittää purkaa ja selittää mitä on nähnyt kun taas toiset, ehkä järkevämmät, tyytyvät vain uppoutumaan näkemäänsä.
    ”Saksalaiset haluavat unohtaa menneisyyden ja aloittaa kaiken alusta”, Kiefer sanoi The Guardianin toimittajalle vuonna 2011, ”mutta vain menemällä menneisyyteen pääset tulevaisuuteen.”
    Saksalainen Kiefer muutti Ranskaan 1992 - ei poliittisena mielenilmaisuna vaan uuden vaimonsa luokse joka ei halunnut asua Saksassa. Seuraan aina naisiani, Kiefer tunnustaa Telegraph-lehden haastattelijalle. Myös Thomas Mann löysi saksalaisuutensa ulkomailla, Roomassa, kirjoittaessaan siellä Buddenbrookeja, Kiefer sanoo.


Jos saksalainen mielenmaisema on ristiriitoja täynnä, kauheuksia ja epätoivoa kyyneliin asti, romantiikkaa ja mystiikkaa sekoitettuna, ja jos Kieferin mammuttimaiset teokset, öljyväreillä, tikuilla, sementillä, lyijyillä, kuolleilla kukkasilla ja ruostuneilla pienoismalleilla raskautettuina kertovat, viittaavat, näyttävät ja jopa ironisoivat eivät vain historian näkyjä vaan myös ihmistä joka on historian näkevinään sitä katsellessaan, niin mitä näistä tauluista oikeastaan osaa sanoa?
    Ei paljon mitään.
    Kun haastattelija kysyy Kieferiltä, että mihin taiteesta on, Kiefer vastaa: Ei paljon mihinkään, suoraan. Taide ei suoraan auta mihinkään. Taide on tapa tuoda esille ilmiselvä. ”Taide on kyynistä, se tuo esille maailman negatiivisuuden, se on maailman ensimmäinen tuomio.”
    Taide ei ole juhlallista, siis Kieferin taide, hänen omasta mielestään. Matissen taulut ovat Kieferin mielestä juhlavia, kun taas hän itse näkee juhlavan läpi epätoivoon.
    Mutta ei Mäntässä vaivuta epätoivoon.
    Giganttimainen Kiefer on sittenkin ironinen, humoristinen, kaiken uhallakin eurooppalainen eikä menneisyyden vanki.


Kiefer: Lehmusten alla...
 Postikorttina.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kieferin teos pelkkänä postikorttikuvana
 kadottaa mittakaavan
ja latistuu; vasta ihmiseen rinnastettuna
teos valloittaa tilan.
Sen voima pitää "nähdä", kokea luonnossa!



Uskon Sartrea jonka mielestä maalaus ja runous ovat sen toisella puolella mitä niiden voi sanoa merkitsevän. Merkityksiä on monta - ei väistämättä yhtään.
    Sartren mielestä edes Picasson Guernican verilöylyä ei voi pitää osallistuvana maalauksena; se ei sitouduta poliittisesti. ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” Sartre kysyi. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”
    Tarvittaisiin loputtomasti sanoja!
    Myös Kieferin historiaa ja inhimillistä alkemiaa tihkuvien kuvien selittämiseen tarvittaisiin tuhottomasti sanoja, mutta eikö ole niin että liian monet sanat tuhoavat sen mitä yrittävät ilmaista? Eikö ole niin, kuten myös Kiefer sanoo, että vaikka todellisuus olisi kuinka ruma, siitä piiretty kuva on väistämättä kaunis, ainakin vähän?
    Saksa ei pääse pakoon, ei edes ironisessa mielessä.
    Suuria (vertauskuvallisia) maisemia piirtävä Kiefer muistuttaa, että vaikka natsien taide oli kauheaa ja ikävystyttävää, saksalaiset eivät huomaa että natsien ajan arkitehtuuri ei ollut erityisen saksalaista vaan yleismaailmallista, 30-lukuun kuuluvaa. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer sanoo.
    Kieferin teosten suuret pinnat ovat eräänlaista arkkitehtuuria, kerroksia elämässä tai sen kuvassa, sillä yhdellä kuvalla ilman kerroksia ei voi paljon sanoa. Kolmiulotteisuus on samalla kertaa harhaa ja todelliseksi tehtyä, esineistä maalauksen pinnassa, värivuorien välissä. Se että kuvat ovat mammuttimaisia, on idea sinänsä. Iso kuva huutaa ihmistä viereensä: mittakaavan arkkitehtuuri!
    Modernin kuvan katsoja ei pääse helpolla.
    Pitää raapia päätään.
    Keltaisella sänkipellolla laulujoutsenet ponnistelevat siivilleen.


Saksa ei pääse pakoon, ja hyvä niin.
    Saksalaisessa menneisyydessä kauheinta saattoi olla hämmästyttävä kyky muuttaa pelko ja tunne järjestäytyneeksi toiminnaksi. Tunteissa rypevä yksilö ja kollektiivi muodostivat teräksenkovan organisaation.
    Ohi Kieferin, ei Kieferiä selittäen vaan saksalaista maisemaa, tulee mieleen hänen maanmiehensä filosofi Martin Heidegger, joka hurmaantui natsiaatteeseen ja pettyi siihen lopulta.
    Mutta se miksi Heidegger pettyi, on yhä mielenkiintoista ja nykyhetken yhteiskuntapuheeseen liittyvää.
    Juhani Pietarinen kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (6/2015), että Heidegger toi esille käsityksensä, jonka mukaan natsi-Saksa ”sortui siihen maailmanjuutalaisten ohjaamaan vehkeilyyn, joka tuottaa kaikkialle koneita, teollisuutta, aseita ja suurkaupunkeja”. Pietarisen mukaan Heidegger ei pitänyt natsien suurimpana rikoksena juutalaisten tappamista sinänsä vaan sitä, että tuhotyössä turvauduttiin tekniikkaan ja koneisiin.
    Barbaarinen natsismi viehätti aluksi Heideggeriä, koska hän uskoi että kansallissosialismi herättää aidon kansallisen tahdon. "Heidegger uskoi vahvasti, että kansallissosialistinen liike pystyy hävittämään velton rappiokulttuurin ja antamaan uuden alun terveen ja aidon täällä-olemisen etsimiselle", Pietarinen sanoo.
    Heideggerin pettymykseksi kansallisosialismi ei hylännyt kaupungistumista, tekniikkaa, koneellistumista. 
    Modernin maailman, teknologisen kehityksen vastustaminen on edelleen muodikasta ja saattaa jonakin päivänä johtaa kauheuksiin. Yhä saamme kuulla kuinka kymmennet tuhannet Saksassa kerääntyvät lippujen alle vastustamaan nykyaikaa, tekniikkaa, vapaata kauppaa. Itse asiassa panen merkille, että Kiefer melkein "taistelee" teknisen evoluution puolesta ostelemalla tehdaslaitoksia ja jopa yhden ydinvoimalan, jotta niitä ei purettaisi ja peitettäisi nurmikentällä - menneisyyttä ei pidä saksalaiseen tyyliin hävittää, Kiefer on sanonut.
    Kun lukee tiivistyksen Heideggerin suhtautumisesta natsismiin ja uuteen aikaan, ei voi olla vetämättä paralleelia nykyhetkeen ja siinä esitettyyn ”uuden ajan” kritiikkiin. Näin Pietarinen tiivistää Heideggerin pettymyksen:
    ”Mutta Heidegger on vakuuttunut siitä, mikä vääristää ja turmelee Seinsfragen, vie siltä kaiken pohjan. Siihen kuuluvat englantilais-amerikkalainen filosofia, tieteellinen tutkimus, tekniikka, teollisuus, koneellistuminen, kaupungistuminen, viihdekulttuuri, kaikki mikä tekee ihmisistä irrallisia, vieroittaen heidät luonnosta ja kotoisesta maaperästä – oikeastaan kaikki mikä ei ole hänen omaa filosofiaansa eikä kuulu aitoon saksalaisuuteen.”
    Kauhea ironia on siinä, että myös natsit yrittivät etsiä tuota aitoa, vieraantumatonta, luonnonläheistä ja myyttistä saksalaisuutta ja tekivät sen niin organisoidun tehokkaasti ettei luonnollisuudesta jäänyt ruohonkorttakaan aamutuulessa heilumaan.


Anselm Kieferin mammuttimaiset, huoneen kokoiset maalaukset ovat saksalaista menneisyyttä tänään, viittauksia siihen mihin ei voi nähdä nykyhetkessä, puhetta siitä mistä ei voi vaieta, äänettömyyttä sen partaalla missä jokainen sana ymmärretään väärin.
    Joku kertoi järkyttyneensä Mäntässä.
    Minä en uskalla mennä niin pitkälle.
    Riittää kun sanon, että hämmästyin.
    Kiefer tavoittaa jokaiseen maisemaansa saksalaisen mielen kaksi puolta: järjestyksen ja kaaoksen. Hämmästyttävintä on se, että Kieferin piirtämä maisema on yhtä aikaa abstraktinen ja realistinen.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Serlachius-museo Gösta, Mänttä.


_____________________________________________________________

Anselm Kiefer - Teoksia Grothe-kokoelmasta 3.10.2015 -24.4.2016
Serlachius-museo Gösta. Joenniementie 47, Mänttä.