Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjosieppo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjosieppo. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. kesäkuuta 2019

Hyökkäys Ranskaan


[demokratian puolustaminen]

Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan.
(Saving Private Ryan, Dreamworks, 1998.)
Kuvakaappaus elokuvan maihinnousujaksosta.
Kuvan värejä modifioitu muistuttamaan Robert Capan valokuvia.

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten - 6.6.1944 - liittoutuneiden armeija nousi maihin Normandian rannikolla.
    Tehtävänä oli pelastaa Eurooppa, demokratia tai ainakin lyödä Saksan armeija. Optimistit julistivat, että Berliiniin päästään jouluksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Liittoutuneiden maahanlaskuoperaatio ”Kauppapuutarha” Hollantiin epäonnistui muutamaa viikkoa myöhemmin, Rein jäi ylittämättä. Ardenneilla Hitlerin joukot onnistuivat joulun tullessa melkein kääntämän sodan kulun.
    Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut, millaisessa maailmassa nyt eläisimme? Miten Neuvostoliiton hyökkäys itärintamalta Atlantille asti olisi muuttanut lopputulosta? Kiisteltäisiinkö pakkoruotsin palauttamisesta ylioppilaskirjoituksiin ja tietulleista Helsingissä vai kokonaan jostakin muusta?
    Sitä on mahdoton sanoa.
    Sitäkin on mahdoton sanoa, ajatteliko amerikkalainen sotilas demokratiaa pyrkiessään henkensä kaupalla Omahaksi nimetyllä rantakaistaleella vedestä kuivalle maalle saksalaisen konekivääritulen roiskiessa verta ja vesipisaroita hänen ympärillään.


Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta – ei ainakaan matemaattisesti. Jokainen hetki luo jotakin uutta.
    Onko rinnakkaisia todellisuuksia olemassa? Vai onko vain yksi ja ainoa todellisuus, vaikka emme sitä näe yhtenä ja ainoana? Lentokoneen ikkunasta maahan katsonut tietää, kuinka säännöllisistä kuvioista pellot, metsät ja kaupungit rakentuvat, mutta kun laskeutuu maan pinnalle säännöllisyys ja suorakulmaisuus katoaa.
    Onko historia liian säännöllisistä kertomuksista rakennettu?
    Kesäkuun 12. päivänä vuonna 2006 olin palaverissa firman pääkonttorissa Sundbybergissä Tukholman lähellä.
    Palaverin jälkeen kävin Tukholman keskustassa NK-tavaratalossa ja ostin maineikkaan sotakuvaajan Robert Capan omaelämäkerrallisen teoksen Slightly Out of Focus. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1947. Siinä Capa kuvasi mm. Normandian maihinousua. Hän oli ensimmäisten mukana nousemassa Omaha-rannalle.
    Ostamani pokkarin, joka maksoi 138 kruunua, kolmannelle sivulle kirjoitin nimeni ja sen alle: ”12.6.2006. Tukholma. Ilman lämpötila 33 astetta. Palaverin aiheena: Kuinka yhdistää monta todellisuutta, jotka perimmiltään ovat yksi ja ainoa?”
    Kirjassaan – humoristisessa, reippaassa, itseronisessa – Robert Capa kertoi, kuinka hän kuolemaa uhmaten kahlasi rantavedessä ja laukoi 106 valokuvaa ennen kuin pakeni maihinousualukseen takaisin paniikissa ja hermot riekaleina. Filmit kiidätettiin sitten Lontooseen Life-lehden kuvatoimitukseen kehitettäväksi. Lehden deadline lähestyi. Mutta filmeiltä saatiin Capan mukaan vain kahdeksan kuvaa; muut olivat tuhoutuneet kehityksessä tapahtuneen virheen takia. Kuivatuslaitteen kuumennus sulatti kuvapinnat.
    No, legendaarisia kuvia kai oli sitten 11 ja niitä esimerkiksi Steven Spielberg käytti sommitellessaan huikean maihinnousujakson elokuvaansa Pelastakaa sotamies Ryan.
    Amerikkalainen kuvajournalisti ja tutkija A.D. Coleman on kuitenkin viime vuosina pyrkinyt todistamaan olemassaoleviin lähteisiin ja rationaalisiin päättelyihin nojauten, että Capan kertomus on osittain virheellinen, tahallaan luotu myyttinen legenda. Colemanin mielestä Capa otti vain nuo 11 kuvaa ennen kuin pakeni rannasta. Kuvapinnan pilalle polttavia laitteita ei tuohon aikaan ollut olemassakaan. Ja toisekseen, Colemanin tutkimusten mukaan Capa saapui Omaha-rannalle viimeisten joukossa, jolloin siellä ei enää vallinnut kaaos eikä konekivääriluotien kuolemansuihkut.
    Yksi todellisuus, monta kertomusta.


Kyösti Salovaara, 2019.
Kirjosieppo - paikallisen taistelun voittaja.


Kirjoittelen tätä kuistilla. Viereisessä pihlajassa kirjosieppovanhemmat lennähtävät tämän tästä pönttöön ruokkimaan poikasia. Pöntöstä kuuluu hentoa viserrystä sapuskan saapuessa.
    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla. Vaahteran oksalla lurittelee ja livertelee leppälintu: luonnon rauhaa leppoisimmillaan kauniina kesäpäivänä.
    Vai onko? Kolme viikkoa sitten kirjoitin, että talitintti kaappasi tuon pöntön kodikseen kirjosiepon valtapyrkimyksistä huolimatta. Nyt tilanne on kääntynyt toiseksi: elintilaa hakenut kirjosieppo karkotti talitintin kodistaan muualle.
    Tässä elintilasta käytävässä taistelussa ei ole moraalista voittajaa eikä traagista häviäjää.
    Mutta kesäkuun kuudentana vuonna 1944 Euroopassa oli toisin.
    Sotatoimet eivät ole yksinkertainen komentoketju ylhäältä alas.
    Normandian maihinnousussa ja varsinkin sitä seuranneen Kauppapuutarhan suunnittelussa liittoutuneiden sotilasjohtajat kinasivat, väittelivät ja taistelivat oman sotasuunnitelmansa oikeutuksesta. Samanlaista ristiriitaa oli saksalaisten puolella ja Hitlerin oikut lisäsivät ristiiridan kohtalokkaita seurauksia Normandian puolustukselle.
    Liittoutuneiden puolella ”pommimiehet” voittivat: Normandiaa pommitettiin rajusti, jotta maihinnousujoukkoja säästettäisiin tappioilta. Antony Beevorin mukaan tämä aiheutti maihinnousupäivän jälkeen noin 15 000 siviilin kuoleman ja 19 000 loukkaantumisen vakavasti. Wikipedian (suom.) mukaan Normandian maihinnousun ensimmäisinä viikkoina liittoutuneiden tappiot olivat n. 40 000 sotilasta (kaatuneita, haavoittuneita, kadonneita).
    ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuna ranskalaisten siviilien - Normandian taistelujen unohdettujen uhrien - tappioihin”, toteaa Antony Beevor teoksessaan Toinen maailmansota (Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.). ”Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”
    Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä, mutta sodanjälkeisten sukupolvien nauttimalla demokratialla on ollut kova hinta.


Amerikkalaiset, englantilaiset, kanadalaiset ja puolalaiset sotilaat nousivat maihin Normandian rannikolla.
    Tehtävänä oli pelastaa demokratia, vaikka he eivät sitä ehkä ajatelleet, tuskin jokainen edes tiesi mitä sana tarkoittaa.
    Vastarinta oli odotettua kovempaa.
    ”Lukuun ottamatta eliittiyksiköitä, kuten laskuvarjosotilaat ja erikoisjoukot”, Beevor muistuttaa, ”suurin osa liittoutuneiden miehistä oli aseistettuja siviilejä, jotka halusivat vain saada sodan hoidettua ja päästä siitä eroon. Heidän saattoi tuskin odottaa olevan yhtä kiihkeitä kuin viholliset, jotka oli varhaisesta nuoruudesta saakka ehdollistettu natsien sotilaalliseen ajatteluun ja vihdoin vakuutettu Goebbelsin propagandalla, että jolleivät he pysty pitämään Normandiaa, heidän perheensä, kotinsa ja isänmaansa tuhoutuvat ikiajoiksi.
    Nuoret soturit – kiihkeä uskollisuus?
    ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit”, kirjoitti Olavi Paavolainen teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936.) vierailtuaan Saksassa. ”Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”
    Paavolainen hämmästyi, kauhistui ja jäi ymmälle: ”Jokainen joka yrittää tulkita kansallissosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta. Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”


Kansallissosialismi, fasismi, nationalismi, populismi – kaikki ovat aatteita ja ideoita, joissa yhdistyy pettymys nykyisyyteen ja usko jonkinlaiseen kolmanteen mahdollisuuteen.
    En halua asetella tienviittoja kulkea enkä oikeaoppisia karttoja väittääkseni, että em. ”uskonnot” vaikuttavat yhä demokraattisen sfäärin sisällä, aina valmiina purkautumaan fanaattisina yhden asian liikkeinä perinteisen poliittisen kentän kaikilla laidoilla ja myös keskellä.
    Vaikka fasismissa ja siihen kuroutuvassa populismissa ja nationalismissa oli paljon anti-intellektualismia (eliitin vastustamista), niin silti fasismi lumosi monet taiteilijat, kirjailijat ja filosofit.
    ”Fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä ei ollut päivänpoliitikka vaan traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys”, toteaa Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous (Atena, 2013.). ”Se kannatti myös heidän pessimististä visiotaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta… Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristyttyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuutensa.”
    Kamppailu maallistumista vastaan – tuntuuko tutulta? Törmääkö tuohon ajatukseen melkein jokaisessa naistenlehden numerossa ja päivälehden elämänohjeita ja viisauksia tulvivalla palstalla?
    6.6.1944 tehtävänä oli puolustaa Normandiassa demokratiaa.
    Tehtävä oli arvokas. Se maksoi paljon, kärsimyksinä.
    Nykyhetken ihmisten tulisi pitää huolta heille annetusta rauhasta niin ettei demokratian hintaa maksettu turhaan.

Robert Capa: Slightly Out of Focus.
Modern Library, 2001.
1. painos Henry Holt and Company, 1947.