Suurista asioista vielä suurempiin

[Not In My Back Yard]

Kyösti Salovaara, 2026.

Tapanilan idylli.

Suomalaiset kokevat onnellisuuden syntyvän vakaudesta ja riskittömyydestä. Siitä, että mikään ei yllättäen muutu. Mieluummin vielä niin, että mikään ei muutu. Suomalaiset palkitsevat riskittömyydestä. Äänestäjät kiittävät vaaleissa niitä poliitikkoja, jotka eivät haihattele vaan tarjoavat vakautta ja mennyttä maailmaa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ampua alas kaikki uudet poliittiset ideat aplodien toivossa. Tähän syyllistyy myös media. Yhteiskunnan siiloutuminenkin on riskittömyyteen hakeutumista ja siellä pysymistä.

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus 7.4.2026.

T iistaina katsoin mestarien liigan puolivälieräottelun Madridista. Saksalainen futisjoukkue Bayern voitti espanjalaisen Real Madridin. Ratkaiseva toinen ottelu pelataan ensi viikolla Münchenissä.

    Peli päättyi puolenyön aikaan.

    Sen jälkeen lueskelin Len Deightonin romaania Koukku.

    Radiossa soitettiin kuuntelijoiden toivemusiikkia.

    Sitten yön uutisissa yhdeltä kerrottiin, että Trump hyväksyy Iranin jo aikaisemmin hyväksymän aselepoehdotuksen.

    Nukahdin pian uutisten jälkeen.

    Ja nukuin sikeästi keskiviikkoaamuun asti.

    Keitin aamukahvin kahdeksan maissa.

S uurista asioista siirryn vielä suurempiin.

    Johdannossa lainasin Hesarin pääkirjoitusta.

    Sitä täydennän epäilyllä, että prahalainen Franz Kafka (1883-1924) jotenkin osasi kirjoittaa suomalaisen mielenlaadun ahtaimmista syövereistä. Myönnän: se on melkein mahdotonta.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, Kafka kirjoitti mietelmissään ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.” (Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969, 1989.)

    Tuossako suomalainen onni tuli määritellyksi?

    Ehkä, varsinkin jos se perään laittaa toisen Kafkan mietelmän: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

T apanila on Malmin peruspiiriin kuuluva asuinalue Koillis-Helsingissä. Se koostuu pientalovaltaisesta länsiosasta pääradan vieressä ja radan itäpuolella olevasta jyhkeiden kerrostalojen asuinalueesta.

    ”Tapanilan idylliä uhkaa asemakaavamuutos”, Tapanila-Seuran johtohenkilöt sanoivat yleisosastokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (2.4.2026).

    He kuvasivat kotiseutuaan näin: ”Vanha Tapanila on Käpylän, Vallilan, Kumpulan ja Toukolan tavoin Helsingin vanhimpia puutaloalueita. Tapanilaa ryhdyttiin rakentamaan, kun Mosabackan rautatieseisake avattiin liikenteelle vuonna 1907. Tapanilassa on säilynyt huomattava määrä satavuotiaita puutaloja, ja puutalovaltaisuus kuuluu edelleen Vanhan Tapanilan ominaispiirteisiin. Vaikka alkuperäisiä suuria puutarhatontteja on sittemmin jaettu ja pihat ovat täydennysrakentamisen myötä pienentyneet, on puutarhamaisuus säilynyt hyvin. Vanha Tapanila on kylämäinen, rakennukset pienimittakaavaisia ja asuntokadut kapeita ja hiekkapintaisia.”

    Muutamat maanomistajat ehdottavat nyt asemakaavan muuttamista lähinnä Tapanilaa halkovan Päivöläntien pohjoispuolelta. Päivöläntie ei ole pieni hiekkatie.

    Mielipidekirjoitus vastustaa muutoksia nykytilaan. Not In My Back Yard – eikä varsinkaan kerrostaloja! Näin Hanna-Kaisa Siimes, Seija Karttunen ja Amanda Eskola kauhistelevat muutoksen mahdollisuutta: ”Maanomistajat ovat hakeneet tonteilleen nykyiseen asemakaavaan verrattuna 2–3-kertaista rakennusoikeutta, mikä tarkoittaisi noin nelikerroksisten, pitkien ja syvärunkoisten kerrostalojen rivistön nousemista keskelle Puu-Tapanilan pientaloaluetta. Rakennusten tieltä voitaisiin myös purkaa lähes sata vuotta vanhaa rakennuskantaa ja kaataa yli satavuotiasta puustoa.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhaa Tapanilaa Päivöläntien varrella.

K un kävelee Päivöläntiellä, mielipidekirjoituksen kauhistelua on vaikea ymmärtää.

    Mutta ehkä ymmärrystä (tai pikemmin kritiikkiä) kaipaakin asenne, jota mielipidekirjoittajat eivät sano ääneen. He jättävät sanomatta, että ”meidän idylliin ei pidä rakentaa kerrostaloja, joihin muuttaa uusia asukkaita.”

    Helsinki saa toki kasvaa, kunhan se kasvaa muualle kuin tapanilalaisten takapihalle.

    Kaupunkikeskustelussa ongelmana on sen toispuolisuus. Ne jotka asuvat parhaimmissa kaupunginosissa vastustavat muutosta kynsin ja hampain. Köyhempien kaupunginosien asukkaat vaikenevat. Heidän on tyytyminen muutokseen piti siitä tai ei. Käpylässä, Kumpulassa, Toukolassa ja Tapanilassa asuva ”eliitti” hallitsee mediakeskustelun ilmatilaa, koska he osaavat ja pystyvät sitä hallitsemaan.

    Keskustelu ”oikeasta” kaupungista ei johda mihinkään, koska oikeaa kaupunkia ei ole olemassakaan. On vain erilaisia visioita. Toisessa päässä nähdään asukkaiden keskittäminen Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisin rakennustihentymiin; toisessa päässä ihannoidaan amerikkalaistyyppistä omakotitalokaupunkia, jossa jokaisella asukkaalla on oma talo, piha ja autotalli.

    Henkilökohtaisesti minäkin asuisin mielelläni omassa talossani järven rannalla keskellä kaupunkia ja ajelisin sadan tonnin sähkökärryllä maalle viikonloppuisin viettämään huvilaelämää kaltaisteni kanssa – kunhan ne eivät tunkisi asumuksiaan ja ahtereitaan minun takapihalleni.

E ilen aamulla, Trumpin rauhoittaman yön jälkeen, join aamukahvia ja luin Hesarin printtilehteä.

    Aurinko paistoi pihapiirin tuntumassa kasvavaan sakeaan, isokokoiseen tuijaan. Olin pannut merkille, että parin viikon aikana toukomettiäiset (sepelkyyhkyt) olivat rakentaneet taas pesäänsä tuijan oksien suojaan. Läheisen vaahteran oksalla ne kuhertelivat rohkeasti.

    Ja sitten: niin kuin viime keväänäkin, kaksi varista ilmestyy paikalle.

    Molemmat tunkeutuvat tuijan sisään.

    Oksat heiluvat. Siellä kamppaillaan. Eilisestä, tästä päivästä, huomisesta!

    Eikä aikaakaan kun ensimmäinen varis lennähtää tuijan sisästä ulos sepelkyyhkysen muna nokassaan. Ja hetken päästä toinen, silläkin muna nokassaan.

    Luonto ei tunne moraalia eikä toimi ”oikeusvaltion” pykäliä noudattamalla.

    Mutta onko niin, että mitä pienet edellä, sitä isot perässä?

 

Kyösti Salovaara. 8.4.2026 klo 8.31

Munavaras pakenee rikospaikalta.

Ei!

 [juupas eipäs ja siitä viis]

Kyösti Salovaara, 2021.
Japanilainen lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Väärin matkustettu:
"Miksei ne tuu junalla?"

Ei / Ei saa uskaltaa. / Ei / Yksin päättää saa. /
Kielto on / Ehdoton / Muista aina että… /
Älä tallaa nurmikoita / Ei saa syöttää apinoita. /
Älä sylje lattialle / Ei saa ajaa vasemmalle ei. / Ei.

- Kristiina Hautala Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen iskelmässä vuonna 1968.

Pohjolassa jostain ylempää löytyi myös kuningas, joka viime kädessä määräsi asioista. Pohjoismainen ”vapaiden miesten itsehallinto” onkin todellisuudessa ollut jo lähes vuosituhannen ajan valtion holhoamaa toimintaa.

- Erkki Mennola kirjassaan Euroopan todelliset vaikuttajat vuonna 1991.

Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.

- Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986.

En minä ole mikään barbaari, joka kannattaa museoiden polttamista ja Parthenonin hävittämistä. Mutta ei kulttuuriperinnön säilyttämisessäkään pidä mennä liiallisuuksiin. Jos ihmiskunta olisi aina vain säilyttänyt kulttuuriperintöään, me olisimme vieläkin paalumajoissa asuvia bushmanneja.

- Barcelonalaisen futisseuran pr-päällikkö Manuel Vázquez Montalbánin dekkarissa Jumalten peli (1989. Suom. 2006).

Sananlaskuihin kompastuu helpommin kuin metsäpolun ylittäviin männynjuuriin. Onko torstai muka toivoa täynnä?

    Kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota ja katselee sitä sun tätä, ei voi olla huomaamatta kuinka ei-uutiset valloittavat journalismin ilmatilaa. Somesta en sano mitään, kun en tiedä.

    Joka paikassa vastustetaan jotakin: Kiskoja, uuden rakentamista, puiden kaatamista, kivien siirtämistä, autolla ajamista, väärän sapuskan syömistä, lihomista, laihtumista, miehiä, tunneleita, lentämistä, uusien vaatteiden ostamista, siltojen rakentamista, koulujen purkamista, päiväkotien rakentamista, rokottamista, tornitaloja, Euroopan unionia, liittovaltiota, karjataloutta, peltoja, Afrikan tähteä, tiernapoikien murjaania, betonia, vanhojen romaanien n-sanoja, Kolumbuksen patsaita (eihän se edes löytänyt Amerikkaa!), kiiltonahkakenkiä ja simpukoita.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    Onko torstai siis epätoivoa pullollaan? Toivottomuutta täynnään?

    Juupas. Eipäs.

Siitä viis, sanoi kansankoulunopettajani Korhonen vuonna 1956 laskentoa opettaessaan.

    Jos huumorinkukka on kaunein kukka, niin mikä se sitten on? Voikukka vai orvokki? Takiainen vai horsma? Ruusu vai orkidea? Puna-apila vai pihasaunio? Vai onko se kukka lainkaan? Pelkkää vihreää: mänty, honka, petäjä, kenties.

    Ja jos kertaus on opintojen äiti, niin minne isä joutui?

    Boomeri-keskustelu taisi jo mennä, mutta ei-keskustelu jatkuu.

    Anu Kantola sanoi jotenkin niin, että vastakkaisten porukoiden pitäisi purkaa telttansa eikä huudella leiristään eri paikkaan telttansa pystyttäneille. Mutta se on vaikeaa. Kukapa haluaisi purkaa juuri pystyttämänsä tukikohdan.

    "Alussa aina vaikeaa", luki Kotkan lyseon juhlasalin seinällä. "Lopussa kiitos seisoo."

    Ai. Luki vai?

Boomerikeskusteluun palasi Pekka Torvinen laajassa artikkelissa Helsingin Sanomissa, ensin nettilehdessä 11.11 ja myöhemmin paperilehdessä.

    Torvinen perusteli asiantuntijoihin vedoten, että suomalaiset boomerit ja varsinkin mediat ovat käsittäneet nuoremman väen puheen väärin eikä suurista ikäluokista edes puhuta kun puhutaan boomereista vaan puhutaan meemillä kaikenlaisista kalkkiksista. Minä käytän perinteisiä sanoja, nuoriso turvautuu ilmiöön.

    No, Torvinen sanoi myös ettei sukupolvia eikä ikäluokkia oikeastaan ole, niin kuin ei olekaan, poliittisina entiteetteinä. On vain erilaisia ihmisiä eri puolilla yhteiskuntaa. Tämä unohtuu nuorilta ja vanhoilta ja siihen väliin jääviltä.

    ”Millenniaalit sitä, z-sukupolvi tuota, siellä he ostavat avokadotoasteja ja erikoiskahveja, eivät pane rahaa säästöön, ovat puhelintensa orjia, tiktokkaavat, ja sitten kehtaavat osallistua Elokapinan mielenosoitukseen, mikseivät mene töihin, kaikki on saatu helposti, pullamössösukupolvi, sanottiin Suomessa joskus aiemmin”, Torvinen kertasi keskustelun juonta ja jatkoi: ”’Ok boomer’ ja ’boomeri’ olivat vastaus näin puhuville: turpa kiinni näiden yleistyksien kanssa. Teillä nuoria haukkuvilla on kaikki hyvin ja taloudellinen turvallisuus taattu, ja silti kehtaatte haukkua yleistäen nuorempia sukupolvia, jotka ovat syntyneet maailmanaikaan, jolloin tulevaisuus ei todellakaan näytä hyvältä. Suomessa kävi nyt samoin kuin Yhdysvalloissa jo aiemmin: media alkoi julkaista juttuja, joissa tämä kulma meemistä unohtui täysin, ja se yksinkertaistettiin pelkkään ikään perustuvaksi herjaksi. Sen synnyn ja yleistymisen taustalla on kuitenkin nuoria moittiva ja yleistävä keskustelu.”

    Juupas, eipäs.

    Torvinen oli varmaankin oikeassa. Yleistämisen ongelmana on, että kun yleistetään, sosiaalisen ja mentaalisen kirjon sävyt haalistuvat, pahimmillaan syntyy mustavalkoinen kuva, joka ei pidä paikkaansa missään kohtaa. Toisaalta: asiat ovat niin kuin näyttävät.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lauantaina klo 15:13 Kehä ykkösellä
ajetaan kuudella kaistalla.
Jos henkilöauto on tarpeeton kulkuväline,
miksi lauantainakin ruuhkaa riittää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Calzone onnistuu myös sähköuunissa
 kunhan käyttää pizzakiveä.
Mutta väärä täyte ei kelpaa tiedostavalle ei-ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rautakaupan parkkipaikka sunnuntaina klo 14:45.
Väitetään että henkilöauto on tarpeeton kulkuväline pääkaupunkiseudulla.
Ovatko myös autoilijat tarpeettomia?

Mitäpä jos yleistän tätä ei-liikettä, jonka telttoja on urbaanilla campingalueella kaiken kokoisina ja kaiken näköisinä.

    Väitän - vaan en pysty todistamaan - että alussa yhden asian maailmanparannusliikkeet ovat aina epämääräisen ja hajanaisen porukan ”puhtaita” ja ”avaria” ideoita, idealismia, utopioita. Alussa pyritään johonkin mikä antaa enemmän – jotakin.

    Kun maailmanparannusliike politisoituu, järjestäytyy, ryhmittyy niin se muuttuu ennen pitkää stalinistiseksi fraktioksi, joka erottelee hyvät pahoista; joka pyrkii vähempään rajaamalla väärässä olevat liikkeestä pois.

    1960-luvulla hippiliikkeet ja opiskelijaliikkeet halusivat alussa enemmän rakkautta ja vähemmän sääntöjä. Sitten ne politisoituivat ja esimerkiksi Suomessa taistolaiset olivat valmiita melkeinpä aseita käyttäen erottelemaan oikeaoppiset vääräuskoisista. Tai ajatellaanpa 60- ja 70-luvun feminismiä. Kun lukee amerikkalaista feministikirjallisuutta noilta ajoilta, voi hyvin todeta, että niissä naissankarit halusivat itselleen samat oikeudet ja samanlaisen rennon vastuuttomuuden kuin miehillä oli – tai niin kuin kuviteltiin miehillä olevan. Tänään militantti feministi haluaa ottaa miehiltä pois sen rennon vastuuttomuuden, jota heillä kuvitellaan olevan. Ei haluta kasvattaa sosiaalista pääomaa vaan kaitsia sitä entistä ahtaammaksi. 

    Kun idealismi järjestäytyy, se ei rakenna vaan purkaa.

    Tai palataanpa kauemmaksi historian hämärään.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili kansallissosialistisessa Saksassa vuonna 1936 hän yritti ymmärtää miksi saksalaisen ajattelun idealistisista juurista oli kasvamassa apokalypsin väkivaltainen peto.

    Saksalaiset ”löysivät” Alfred Rosenbergin johdattamana ”pohjoisen ajatuksen” ja ”pohjoisen rodun”, vaikka itse Saksa oli hyvin ristiriitainen ja sekava joukko ajatuksia ja rotuja. ”Kansallissosialismi taistelee väestön kaupunkeihin muuttoa vastaan ”, Paavolainen kirjoitti, ”ja harjoittaa voimakasta propagandaa maaseudun, maanviljelyksen ja kotiseudun rakkauden puolesta.” Paavolaisen mielestä koko pohjoinen ajatus oli jonkinlainen ”valtava pako todellisuudesta illuusioiden maailmaan”. Hän kutsui saksalaista illuusiota ”goottilaiseksi romantiikaksi”.

    Ironia, suorastaan pelottava paradoksi oli siinä, että ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksa oli Euroopan rationalisoiduin, teollistunein ja tieteellisesti koulutetuin maa. Sitten tuuli kääntyi järjestä järjettömyyteen. ”Maailmansota ja sen jälkeen länsimainen sivistys oli perusteellisesti tuhota juuri tämän hartaimman ja uskollisimman oppilaansa ja palvojansa”, Paavolainen huomauttaa. ”Ei ole ihme että reaktio oli näin valtava. Kansallissosialismin olemuksessa onkin jotakin, mikä tuo mieleen pakokauhun psykoosin. Pois länsimaisen sivistyksen kuolemanvaaran alta!”

Pakokauhun psykoosi!

    Länsimainen sivistys on kuolemanvaara koko planeetalle! 

    Siis: Ei! Ei! Ei!

    Historia ei toista itseään, sen tiedämme. Mutta jokin toistuu. Kaikki ei muutu. Eikä ihminen semminkään.

    Kun idealismi järjestäytyy, siitä tulee stalinismia, kollektiivinen psykoosi joka heittää toisinajattelijat vertauskuvallisesti vankilaan tai vie nämä Siperiaan, jos ei pidemmälle pääse. Perikatoliikkeille riittää kannattajia ja suvaitsevaa medianäkyvyyttä. 

    Liioittelen, olen olemassa.

    Mutta jos kaikelle sanoo ei, mitä jää jäljelle?

Kuitenkin: maailma elää tavallaan.

    Onko tämä ei-leiri olemassa vain mediassa ja somessa? Onko se eräällä tavalla toinen todellisuus, jota arkipäivässä ei oikeastaan ole eikä näy konkreettisessa tilassa lainkaan?

    Joskus mietin käyvätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien ympäristötoimittajat koskaan kaupassa ja liikkuvatko milloinkaan maanteillä? Tietävätkö he millaisesta maailmasta kirjoittavat kun kirjoittavat utopiastaan, jossa ei ole autoja eikä makkaroita eikä lentokoneita?

    Kun Hesari perusti jokin aika sitten HS Vision laadukkaalle talousjournalismille, niin kannattaisiko ei-journalismille perustaa käänteisen journalismin HS Ei. Sinne siirtyisi osa kulttuuriosaston, kaupunki- ja ympäristötoimituksen jutuista. ”Avatessaan” HS Ei'n lukija tietäisi saavansa aidosti asenteellista ja puolueellista sanomaa pakopsykoosin valtaamasta toisesta yhteiskunnasta.

    Torstai on toivoa täynnä!

    Juupas eipäs ja siitä viis.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsingissä vastustetaan myös joukkoliikennettä.
Kiskoja ei saa asetella
 ei-ihmisen ikkunan alle.
Ei kolkuta omatunto vaan kiskot korvissa.

Ei mun takapihalle!

 [No minne sitten?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Suomalaisessa lähiössä on avaruutta.

Helsingin luonnonsuojeluyhdistys on valittanut…

    - Uutinen Helsingin Sanomissa 14.10.2020

Siinä missä oli Jürgens, paperikauppa, on talo purettu ja tilalle pystytetty rakennustyömaan aita. Sen vieressä istuu vanha mies edessään lääkärinvaaka: Tarkistakaa painonne, 5 penniä. Oi te rakkaat veljet ja sisaret, jotka nyt vilisette Alexilla, suokaa itsellenne tämä hetki, ja katsokaa lääkärinvaa’an vieressä olevasta aukosta noita rauniokasoja, joiden paikalla Jürgens kerran kukoisti, ja tuossa näette vielä pystyssä Hahnin tavaratalon, se on raivattu ja perattu typö tyhjäksi, niin että vain punaisia riekaleita roikkuu enää näyteikkunoissa. Edessämme on tunkio. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, me rakensimme ihanan talon, ja mikä on tulos, ei yksikään ihminen enää kulje sen sisään eikä ulos. Niin ovat menneet myös Rooma, Babylon, Niinive, Hannibal, Caesar, kaikki menneet, oi ajatelkaa sitä. Ensinnäkin minun on huomautettava tähän, että näitä kaupunkeja kaivetaan parhaillaan esiin, kuten viime sunnuntainumerossa julkaistut kuvat osoittavat, ja toiseksi nämä kaupungit ovat täyttäneet tarkoituksensa, ja nyt voidaan jälleen rakentaa uusia kaupunkeja. Ethän sinä sentään vaikeroi vanhojen housujesi takia, kun ne ovat kuluneet hauraiksi ja rikki, sinä ostat uudet, siitä maailma elää.

    - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz, 1929. Aarno Peromiehen suomennos 1979.

Niinpä.

    Rumaa taloa ei saa rakentaa. Ei kaunistakaan.

    Puita ei pidä kaataa. Ei kalliotakaan hajalle ampua.

    Tietä ei tarvitse rakentaa. Tai jos tarvii, tehkää se muualle.

    Parkkipaikka on aivan turha paikka. Paitsi autoille, joten viekää ne kauas silmistäni.

    Arkkitehti suunnitteli kauniin uimahallin. Se mätäni. Sitä ei voi korjata. No, muuttakaa se kirpputoriksi. Mitä väliä talon funktiolla on? Riittää ettei rakennuksen ulkomuotoa muuteta.

    Enhän minä ole nimbyilijä. Huolestun muuten vaan. Omia aikojani. Pihapiiriäni varjelen vierailta vaikutuksilta. Not in my back yard.

Tämän viikon aiheeseen johdatti viime viikolla ensi-iltansa saanut Teemu Nikin ohjaama elokuva Nimby.

    Ei, en ole nähnyt elokuvaa.

    Enkä aio katsoa sitä, koska Miska Rantasen arvostelun (HS, 8.10) perusteella siinä käsitellään nimby-ilmiötä pelkkien kliseiden kautta. Nikki on valinnut helpoimman esimerkin nimbyilystä: äärioikeistolaiset vastustavat maahanmuuttokeskusta, natsi rakastuu suvakkiin, suvakit tulevat sukupuolisuuden kaapista ulos kohdatakseen itsessään suvaitsemattomuuden.

    Näinkin kelpaa maailma pelkistää.

    Mutta nimbyily – ei minun takapihalleni ajattelu – on paljon monimutkaisempi ja monimielisempi ilmiö. Se näyttää vallanneen rakentamisesta ja yhteiskuntasuunnittelusta käytävän keskustelun.

    Keskustelua pitää käydä. Mutta mihin päädytään, jos nimbyily estää muuttumisen, uudistumisen ja lopulta uuden rakentamisen? Kun peruskorjattu stadion sai arkkitehtuuripalkinnon, palkitsija kehui sitä, että stadionille ei tuotu mitään uutta.

Armeijassa joukkueenjohtajille opetettiin: jos et tiedä mitä tehdä, niin hyökkää: jos et tiedä miten hyökätä, niin koukkaa: jos et tiedä mistä koukata, niin koukkaa vasemmalta.

    Nykysuomalaiset ovat oppineet toisenlaisen säännön: jos et tiedä miten vastustaa kaupunkisi suunnittelemaa rakentamiskohdetta lähelläsi, niin tee valitus oikeudelle: jos se kaatuu, niin valita hallinto-oikeuteen: jos häviät valituksesi, valita korkeimpaan oikeuteen.

    Ollakseni kohtuullinen muistutan, että nimbyilyn perusideana ei ole vastustaa hyviä asioita, vaan estää niiden toteutuminen omassa naapurustossa. Englanninkielisessä Wikipediassa on lueteltu nimbyjen vastustamia asioita. Ei maailmassa eikä rakennetussa yhteiskunnassa taida olla mitään rakentamisen lajia, joka ei olisi päätynyt nimbyjen listalle.

    Muutama vuosi sitten Suomessa tehdyssä väitöskirjassa kerrottiin, että puolet nimbyjen vastalauseista perustuu täysin oman edun tavoitteluun. Niitä ei edes yritetä piilottaa yhteisen edun valekaapuun. ”Tuo talo pilaa näköalani.” ”Ei noin rumaa taloa saa rakentaa.” ”Minulta ei saa ottaa puistoa pois.” ”Ei ratikka saa tuosta mennä, kolisee niin pirusti.” ”Siihen voisi rakentaa koirapuiston eikä hotellia. Ei mulla koiraa ole mutta periaatteessa.” ”Lopetulla lentokentällä pitää saada edelleen lentää. Tietysti koneiden surina haittaa, mutta vielä enemmän harmittaa jos tuohon muuttaa tuhansia uusia asukkaita.” "Meinaavat rakentaa hampurilaispaikan pihani viereen. Se pilaa kotiseutuni tuoksun, ne ranskanperunat, hemmetti."

    Edelliset mielipiteet ovat tietysti fiktiota. Rationaalisessa Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2010.
Miljoonakaupunki leviää metsiin.
Kuva on otettu Itä-Pasilassa erään tornitalon katolta
pohjoiseen.

Kyösti Salovaara, 2018.
Gaucín on 2000 asukkaan pikkukaupunki
Esteponasta Rondaan vievän tien varressa.

En tiedä ovatko suomalaiset sen kummallisempia egoisteja kuin muualla asuvat. Mutta ehkä suomalainen demokratia antaa nimbyille enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä autoritaarisempien valtioiden kansalaiset saavat. Suomalainen poliitikko pelästyy helposti; hän kulkee nykyään kuin kakki housuissa: ”Ettei vaan tätäkin ryhdytä somessa vastustamaan!”

    Asia on monimutkainen. Taisin sen jo sanoa. Joten toistan: asia on monimutkainen.

    Rahvaan primitiivireaktion ymmärtää. Maahanmuuttajat ärsyttävät, juoppojen turvakoti ja narkkarien neulanvaihtotupa ihan naapurissa pelottaa, rapistuneen ostoskeskuksen paikallisten juoppojen valtaama pubi ällöttää – vaikka itsellekin mallas maistuu, kunhan sen juo sivistyneemmässä seurassa.

    Paremman väen nimbyily on toista maata. Siitä on vaikeampi saada otetta. Parempi väki osaa piilottaa egoisminsa yhteistä etua reklamoiviin lauseisiin.

    En toki väitä, että parempi väki olisi aina henkilökohtaisesti omalla, itsekkäällä asiallaan. Parempi väki vaan käyttäytyy niin kuin koko maailma kuuluisi sille, paremmalle väelle joka ymmärtää ja havaitsee oleellisen. Maailma kuuluu sille, joka omii sen kielenkäyttöönsä.

    Tapiolassa esimerkiksi on upea Aarne Ervin suunnittelema uimahalli. Se peruskorjattiin vuosia sitten. Ei auttanut. Insinööritaitokaan ei pysty pelastamaan paikalleen rappeutunutta uimahallia alkuperäiseen tarkoitukseensa.

    Koska Ervin ”talo” on itsessään ja Tapiolan keskusaltaan miljöön osana rakennustaiteellisesti huippuarvokas, on ehdotettu että se korjataan (halvemmalla) johonkin toiseen tarkoitukseen. On myös ehdotettu, että rakennus puretaan ja tilalle rakennetaan uudestaan uimahalli alkuperäisiä piirustuksia noudattaen.

    Hienoviritteinen nimbyily hylkää jälkimmäisen ehdotuksen. Se mikä on rakennettu, on pyhää. Mutta jos uimahallista tekee kirpputorin tai kirjaston, Ervin suunnitteleman rakennuksen funktio muuttuu täysin. Kysymys kuuluu: pitääkö talon funktio säilyttää? Onko myös siinä tekijänsä kynänjälki? Onko talon käyttötarkoituksella suojeltava arvo eikä vain seinillä ja ikkunoilla?

Ranskan ympäriajo päättyi jokin aika sitten.

    Kolmen viikon ajan helikopterit seurasivat pyöräilijöitä eri puolella Ranskaa ja kuvasivat kaupunkien ja kylien rakennetta ja niiden (sopusointuista) liittymistä ympäröivään maaseutuun. Ranskan, Italian ja Espanjan ympäriajojen seuraaminen on maallikolle parasta arkkitehtuuriohjelmaa, koska siinä kamera viipyilee kuvaamissaan kohteissa tuntikausia ja koska se näyttää ilmasta käsin kokonaisuuksia eikä tyydy näyttämään ruohonjuuritasolta talojen osia tai katujen pätkiä.

    Kun tuolla Euroopassa pienet kylätkin näyttävät urbaaneilta yhteisöiltä, Suomessa suuret kaupungit ovat metsien keskelle siroteltuja lähiöitä, joissa talot ovat etäällä toisistaan ja joissa talojen väliin jää enemmän vihreää kuin urbaani sielu sietää.

    Suomessa ei kannata puhua betonislummeista. Vihreää ”jättömaata” on kaikkialla. Se toki viehättää. Tinttikin tykkää.

    Tuntuu kummalliselta, että yksi nimbyilyn pääkohteista on vastustaa täydennysrakentamista. Kaupungit muuttuvat, väkeä tulee lisää, asuntoja tarvitaan ja vanhoissa lähiöissä talojen väliin mahtuisi uusia taloja; vanhoja rakennuksia voisi myös korottaa, tehdä uusia kerroksia.

    Mutta jokaisesta viherpläntistä taistellaan julkisuudessa kuin kysymys olisi maailmanlopusta. Ja sitten kun kalliolta löytyy oravanpaskaa, yhteiskuntarakenteen uudistaminen käy mahdottomaksi ja kaikki seisahtaa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Tapiolan keskusta perustuu
Aarne Ervin (1910-1977) suunnitelmaan.
Ervin piirtämä uimahalli valmistui 1965. 
Joskus siitä tuli mieleen roomalainen kylpylä -
entä nyt?

Arkkitehtien ja muiden viisaiden julkisista kannanotoista saattaisi päätellä, että nykyaika ei osaa rakentaa lainkaan esteettisesti toimivia rakennuksia ja kortteleita.

    Kun vedotaan esteettisiin arvoihin, rahvas saadaan helposti allekirjoittamaan nimbyjen vetoomus entisen säilyttämisestä. Vanhassa vara parempi, suomalainen sanoo.

    On pulmallista aprikoida onko talon tai korttelin tai aukion pääasiallinen funktio täyttää jokin konkreettinen toiminto vai pelkästään tyydyttää esteettinen nautinto vai molempia.

    Sitäkin on vaikea määritellä, mikä on esteettisesti perusteltua rakentamista.

    Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Eikä se tuhoutunut vuodessa, ei edes sadassa vuodessa.

    Niinpä meistä jokainen kohtaa nykyisyyden harhan; emme tiedä emmekä ole kokeneet miten Töölöä tai Kruununhakaa rakennettiin joskus kauan sitten. Kenties silloinkin kaikki uusi näytti samanlaiselta, ja tylsältä.

    Jotain peri-ironista on siinä, että nimbyjen ”parhaimmisto” vastustaa kaupallisella pohjalla tapahtuvaa rakentamista, mutta hyeenan raivolla vaatii vanhoja tehdasrakennuksia kulttuuritiloiksi ja kirppareiksi, aivan kuin teollisen toiminnan poistuminen olisi muuttanut rakennuksien esteettisen funktion hyväksyttäväksi.

    Jos minulla olisi aikakone, liitäisin sata vuotta tulevaisuuteen ja tarkkailisin Jumbon, Itiksen, Sellon ja Triplan kaltaisia rakennuskomplekseja: muutetaanko niitä silloin kulttuuriväen kokoontumispaikoiksi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Katu Andalusiassa: läheisyys.

Edellä sanotusta voi päätyä harha-ajatukseen, että pakinoitsija pitää itseään täydellisenä ihmisenä, joka ymmärtää yhteisen edun vaatimat kompromissit paremmin kuin kanssaihmiset.

    Ei se niin mene.

    Pakinassani on kaksi kuvaa pihapiiristäni helsinkiläisessä lähiössä.

    Jos joku ilmoittaisi rakentavansa tuohon puiden ja pensaiden tilalle uuden kerrostalon, kirjoittaisin välittömästi nimeni sitä vastustavaan adressiin.

    Mutta ymmärrän hyvin miksi muualle kannattaa ja jopa pitäisi rakentaa lisää taloja, entisten talojen lomaan, pihapiiriin. Maailma muuttuu, Kyöstiseni! Sinä et.

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiön pihapiiri Suomessa: etäisyys.