Ei mun takapihalle!

 [No minne sitten?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Suomalaisessa lähiössä on avaruutta.

Helsingin luonnonsuojeluyhdistys on valittanut…

    - Uutinen Helsingin Sanomissa 14.10.2020

Siinä missä oli Jürgens, paperikauppa, on talo purettu ja tilalle pystytetty rakennustyömaan aita. Sen vieressä istuu vanha mies edessään lääkärinvaaka: Tarkistakaa painonne, 5 penniä. Oi te rakkaat veljet ja sisaret, jotka nyt vilisette Alexilla, suokaa itsellenne tämä hetki, ja katsokaa lääkärinvaa’an vieressä olevasta aukosta noita rauniokasoja, joiden paikalla Jürgens kerran kukoisti, ja tuossa näette vielä pystyssä Hahnin tavaratalon, se on raivattu ja perattu typö tyhjäksi, niin että vain punaisia riekaleita roikkuu enää näyteikkunoissa. Edessämme on tunkio. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, me rakensimme ihanan talon, ja mikä on tulos, ei yksikään ihminen enää kulje sen sisään eikä ulos. Niin ovat menneet myös Rooma, Babylon, Niinive, Hannibal, Caesar, kaikki menneet, oi ajatelkaa sitä. Ensinnäkin minun on huomautettava tähän, että näitä kaupunkeja kaivetaan parhaillaan esiin, kuten viime sunnuntainumerossa julkaistut kuvat osoittavat, ja toiseksi nämä kaupungit ovat täyttäneet tarkoituksensa, ja nyt voidaan jälleen rakentaa uusia kaupunkeja. Ethän sinä sentään vaikeroi vanhojen housujesi takia, kun ne ovat kuluneet hauraiksi ja rikki, sinä ostat uudet, siitä maailma elää.

    - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz, 1929. Aarno Peromiehen suomennos 1979.

Niinpä.

    Rumaa taloa ei saa rakentaa. Ei kaunistakaan.

    Puita ei pidä kaataa. Ei kalliotakaan hajalle ampua.

    Tietä ei tarvitse rakentaa. Tai jos tarvii, tehkää se muualle.

    Parkkipaikka on aivan turha paikka. Paitsi autoille, joten viekää ne kauas silmistäni.

    Arkkitehti suunnitteli kauniin uimahallin. Se mätäni. Sitä ei voi korjata. No, muuttakaa se kirpputoriksi. Mitä väliä talon funktiolla on? Riittää ettei rakennuksen ulkomuotoa muuteta.

    Enhän minä ole nimbyilijä. Huolestun muuten vaan. Omia aikojani. Pihapiiriäni varjelen vierailta vaikutuksilta. Not in my back yard.

Tämän viikon aiheeseen johdatti viime viikolla ensi-iltansa saanut Teemu Nikin ohjaama elokuva Nimby.

    Ei, en ole nähnyt elokuvaa.

    Enkä aio katsoa sitä, koska Miska Rantasen arvostelun (HS, 8.10) perusteella siinä käsitellään nimby-ilmiötä pelkkien kliseiden kautta. Nikki on valinnut helpoimman esimerkin nimbyilystä: äärioikeistolaiset vastustavat maahanmuuttokeskusta, natsi rakastuu suvakkiin, suvakit tulevat sukupuolisuuden kaapista ulos kohdatakseen itsessään suvaitsemattomuuden.

    Näinkin kelpaa maailma pelkistää.

    Mutta nimbyily – ei minun takapihalleni ajattelu – on paljon monimutkaisempi ja monimielisempi ilmiö. Se näyttää vallanneen rakentamisesta ja yhteiskuntasuunnittelusta käytävän keskustelun.

    Keskustelua pitää käydä. Mutta mihin päädytään, jos nimbyily estää muuttumisen, uudistumisen ja lopulta uuden rakentamisen? Kun peruskorjattu stadion sai arkkitehtuuripalkinnon, palkitsija kehui sitä, että stadionille ei tuotu mitään uutta.

Armeijassa joukkueenjohtajille opetettiin: jos et tiedä mitä tehdä, niin hyökkää: jos et tiedä miten hyökätä, niin koukkaa: jos et tiedä mistä koukata, niin koukkaa vasemmalta.

    Nykysuomalaiset ovat oppineet toisenlaisen säännön: jos et tiedä miten vastustaa kaupunkisi suunnittelemaa rakentamiskohdetta lähelläsi, niin tee valitus oikeudelle: jos se kaatuu, niin valita hallinto-oikeuteen: jos häviät valituksesi, valita korkeimpaan oikeuteen.

    Ollakseni kohtuullinen muistutan, että nimbyilyn perusideana ei ole vastustaa hyviä asioita, vaan estää niiden toteutuminen omassa naapurustossa. Englanninkielisessä Wikipediassa on lueteltu nimbyjen vastustamia asioita. Ei maailmassa eikä rakennetussa yhteiskunnassa taida olla mitään rakentamisen lajia, joka ei olisi päätynyt nimbyjen listalle.

    Muutama vuosi sitten Suomessa tehdyssä väitöskirjassa kerrottiin, että puolet nimbyjen vastalauseista perustuu täysin oman edun tavoitteluun. Niitä ei edes yritetä piilottaa yhteisen edun valekaapuun. ”Tuo talo pilaa näköalani.” ”Ei noin rumaa taloa saa rakentaa.” ”Minulta ei saa ottaa puistoa pois.” ”Ei ratikka saa tuosta mennä, kolisee niin pirusti.” ”Siihen voisi rakentaa koirapuiston eikä hotellia. Ei mulla koiraa ole mutta periaatteessa.” ”Lopetulla lentokentällä pitää saada edelleen lentää. Tietysti koneiden surina haittaa, mutta vielä enemmän harmittaa jos tuohon muuttaa tuhansia uusia asukkaita.” "Meinaavat rakentaa hampurilaispaikan pihani viereen. Se pilaa kotiseutuni tuoksun, ne ranskanperunat, hemmetti."

    Edelliset mielipiteet ovat tietysti fiktiota. Rationaalisessa Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2010.
Miljoonakaupunki leviää metsiin.
Kuva on otettu Itä-Pasilassa erään tornitalon katolta
pohjoiseen.

Kyösti Salovaara, 2018.
Gaucín on 2000 asukkaan pikkukaupunki
Esteponasta Rondaan vievän tien varressa.

En tiedä ovatko suomalaiset sen kummallisempia egoisteja kuin muualla asuvat. Mutta ehkä suomalainen demokratia antaa nimbyille enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä autoritaarisempien valtioiden kansalaiset saavat. Suomalainen poliitikko pelästyy helposti; hän kulkee nykyään kuin kakki housuissa: ”Ettei vaan tätäkin ryhdytä somessa vastustamaan!”

    Asia on monimutkainen. Taisin sen jo sanoa. Joten toistan: asia on monimutkainen.

    Rahvaan primitiivireaktion ymmärtää. Maahanmuuttajat ärsyttävät, juoppojen turvakoti ja narkkarien neulanvaihtotupa ihan naapurissa pelottaa, rapistuneen ostoskeskuksen paikallisten juoppojen valtaama pubi ällöttää – vaikka itsellekin mallas maistuu, kunhan sen juo sivistyneemmässä seurassa.

    Paremman väen nimbyily on toista maata. Siitä on vaikeampi saada otetta. Parempi väki osaa piilottaa egoisminsa yhteistä etua reklamoiviin lauseisiin.

    En toki väitä, että parempi väki olisi aina henkilökohtaisesti omalla, itsekkäällä asiallaan. Parempi väki vaan käyttäytyy niin kuin koko maailma kuuluisi sille, paremmalle väelle joka ymmärtää ja havaitsee oleellisen. Maailma kuuluu sille, joka omii sen kielenkäyttöönsä.

    Tapiolassa esimerkiksi on upea Aarne Ervin suunnittelema uimahalli. Se peruskorjattiin vuosia sitten. Ei auttanut. Insinööritaitokaan ei pysty pelastamaan paikalleen rappeutunutta uimahallia alkuperäiseen tarkoitukseensa.

    Koska Ervin ”talo” on itsessään ja Tapiolan keskusaltaan miljöön osana rakennustaiteellisesti huippuarvokas, on ehdotettu että se korjataan (halvemmalla) johonkin toiseen tarkoitukseen. On myös ehdotettu, että rakennus puretaan ja tilalle rakennetaan uudestaan uimahalli alkuperäisiä piirustuksia noudattaen.

    Hienoviritteinen nimbyily hylkää jälkimmäisen ehdotuksen. Se mikä on rakennettu, on pyhää. Mutta jos uimahallista tekee kirpputorin tai kirjaston, Ervin suunnitteleman rakennuksen funktio muuttuu täysin. Kysymys kuuluu: pitääkö talon funktio säilyttää? Onko myös siinä tekijänsä kynänjälki? Onko talon käyttötarkoituksella suojeltava arvo eikä vain seinillä ja ikkunoilla?

Ranskan ympäriajo päättyi jokin aika sitten.

    Kolmen viikon ajan helikopterit seurasivat pyöräilijöitä eri puolella Ranskaa ja kuvasivat kaupunkien ja kylien rakennetta ja niiden (sopusointuista) liittymistä ympäröivään maaseutuun. Ranskan, Italian ja Espanjan ympäriajojen seuraaminen on maallikolle parasta arkkitehtuuriohjelmaa, koska siinä kamera viipyilee kuvaamissaan kohteissa tuntikausia ja koska se näyttää ilmasta käsin kokonaisuuksia eikä tyydy näyttämään ruohonjuuritasolta talojen osia tai katujen pätkiä.

    Kun tuolla Euroopassa pienet kylätkin näyttävät urbaaneilta yhteisöiltä, Suomessa suuret kaupungit ovat metsien keskelle siroteltuja lähiöitä, joissa talot ovat etäällä toisistaan ja joissa talojen väliin jää enemmän vihreää kuin urbaani sielu sietää.

    Suomessa ei kannata puhua betonislummeista. Vihreää ”jättömaata” on kaikkialla. Se toki viehättää. Tinttikin tykkää.

    Tuntuu kummalliselta, että yksi nimbyilyn pääkohteista on vastustaa täydennysrakentamista. Kaupungit muuttuvat, väkeä tulee lisää, asuntoja tarvitaan ja vanhoissa lähiöissä talojen väliin mahtuisi uusia taloja; vanhoja rakennuksia voisi myös korottaa, tehdä uusia kerroksia.

    Mutta jokaisesta viherpläntistä taistellaan julkisuudessa kuin kysymys olisi maailmanlopusta. Ja sitten kun kalliolta löytyy oravanpaskaa, yhteiskuntarakenteen uudistaminen käy mahdottomaksi ja kaikki seisahtaa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Tapiolan keskusta perustuu
Aarne Ervin (1910-1977) suunnitelmaan.
Ervin piirtämä uimahalli valmistui 1965. 
Joskus siitä tuli mieleen roomalainen kylpylä -
entä nyt?

Arkkitehtien ja muiden viisaiden julkisista kannanotoista saattaisi päätellä, että nykyaika ei osaa rakentaa lainkaan esteettisesti toimivia rakennuksia ja kortteleita.

    Kun vedotaan esteettisiin arvoihin, rahvas saadaan helposti allekirjoittamaan nimbyjen vetoomus entisen säilyttämisestä. Vanhassa vara parempi, suomalainen sanoo.

    On pulmallista aprikoida onko talon tai korttelin tai aukion pääasiallinen funktio täyttää jokin konkreettinen toiminto vai pelkästään tyydyttää esteettinen nautinto vai molempia.

    Sitäkin on vaikea määritellä, mikä on esteettisesti perusteltua rakentamista.

    Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Eikä se tuhoutunut vuodessa, ei edes sadassa vuodessa.

    Niinpä meistä jokainen kohtaa nykyisyyden harhan; emme tiedä emmekä ole kokeneet miten Töölöä tai Kruununhakaa rakennettiin joskus kauan sitten. Kenties silloinkin kaikki uusi näytti samanlaiselta, ja tylsältä.

    Jotain peri-ironista on siinä, että nimbyjen ”parhaimmisto” vastustaa kaupallisella pohjalla tapahtuvaa rakentamista, mutta hyeenan raivolla vaatii vanhoja tehdasrakennuksia kulttuuritiloiksi ja kirppareiksi, aivan kuin teollisen toiminnan poistuminen olisi muuttanut rakennuksien esteettisen funktion hyväksyttäväksi.

    Jos minulla olisi aikakone, liitäisin sata vuotta tulevaisuuteen ja tarkkailisin Jumbon, Itiksen, Sellon ja Triplan kaltaisia rakennuskomplekseja: muutetaanko niitä silloin kulttuuriväen kokoontumispaikoiksi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Katu Andalusiassa: läheisyys.

Edellä sanotusta voi päätyä harha-ajatukseen, että pakinoitsija pitää itseään täydellisenä ihmisenä, joka ymmärtää yhteisen edun vaatimat kompromissit paremmin kuin kanssaihmiset.

    Ei se niin mene.

    Pakinassani on kaksi kuvaa pihapiiristäni helsinkiläisessä lähiössä.

    Jos joku ilmoittaisi rakentavansa tuohon puiden ja pensaiden tilalle uuden kerrostalon, kirjoittaisin välittömästi nimeni sitä vastustavaan adressiin.

    Mutta ymmärrän hyvin miksi muualle kannattaa ja jopa pitäisi rakentaa lisää taloja, entisten talojen lomaan, pihapiiriin. Maailma muuttuu, Kyöstiseni! Sinä et.

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiön pihapiiri Suomessa: etäisyys.