[pintoja]
Kyösti Salovaara, 2016. CaixaForum, Madrid. |
Ei
kannata ryhtyä väittelemään.
Aristoteles
voitti, Platon hyvä kakkonen.
Tärkeintä
on se miltä näyttää, ei se mitä on. Vastavirtaan saa toki
polskutella, pieniä kapinallisjoukkoja perustaa. Kapina ei
kuitenkaan muuta kuvan ilmettä. Pinnallisuus valloittaa maiseman.
Maisemassa
me, ihmispolot.
Niinpä
ajattelen ettei pinnoista tarvitse kirjoittaa syvältä.
Pyörän
kumi hakkaa asfalttia Paseo del Pradolla, huima kiihdytys. Liikkeen
ja kovan pinnan väliin jää kuumentuva tosi, ei merkitystä.
Punapaitainen
johtaja, la Vueltan voittaja, pinnalle heitetty.
Huiman
kiiltävät teräsportaat Madridissa CaixaForumin näyttelytilaan, edelleen
ollan Paseo del Pradon varrella.
Tila
on syvyyttä, portaat mahdollisuus. Näyttelyssä impressionisteja,
modernisteja. Amerikkalaisen miljonäärin Duncan Phillipsin
kokoelma. Hänen isänsä valmisti ikkunalaseja, poika keräsi
taidetta. Läpi näkyy, maailmaan, sen pintaan, pinnalle.
Esittelylehtisen
mukaan Phillipsin kokoelma (Impresionistas y modernos. Obras maestras de la Phillips Collection. 13.7.-23.10.2016) halaa modernismia ajatuksella, että
modernismi on vuoropuhelu menneen ja nykyhetken välillä, ilman että
sitä rajoittaa maantiede, kansallisuus tai historiallinen aika.
Teräsportaat
ei minnekään, siis. Ei menneisyyteen, ei nykyhetkeen vaan välille,
tähän jossa jalka nousee ja etsii paikkaa laskeutua.
Jokainen
meistä tietää kuinka tärkeää portaan mitoitus on. Liian leveä
askelma tappaa nousun, tekee siitä mahdottoman vaikeaa, kiduttaa
jalan nostajan mieltä.
Teräksen
pinta on kova, vastustamaton, ikuiselta näyttävä, mutta, kuten
sanottua, se vain on Aristoteleen ajatus, ei Platonin eikä minun.
Kyösti Salovaara, 2016. Madrid, Gran Vía, kermakakkupinnat. |
On
kummallista, jotenkin on kummallista että esineiden pinta
määrittelee niin paljon miten asioihin suhtaudutaan. Onko ihminen
sitä mitä kasvot kertovat, vai jotain muuta? Jos jotain muuta, niin
mitä? Onko ihon alla lopulta mitään?
Joku
sanoi, että Keravan harmaat betonitalot ovat rumuuden julistus. Ehkä
ovat, ehkä ei, siitä huolimatta että onko Keravalla harmaita
betonitaloja. Entisissä taloissa, niin kuin Madridin keskustassa
talojen fasadit on koristeltu kuin kermakakku. Pitääkö ajatella, että koristuksien takana asuu onnellisia ihmisiä, joilla on
syvällisiä ajatuksia siitä millaista on asua koreassa talossa
ajatellen syvällisiä ajatuksia?
Kysyn
koska en osaa vastata.
Kysyn
koska luulen, että talon fasadi ei määrittele ihmisen elämää
eikä hänen ajatustaan. Saatan olla väärässä. Ehkä meidän
kaikkien pitäisi päästä kermakakun sisälle, makeaan.
Pinta
kaareutuu, pinta särkyy, pinta elää omaa elämäänsä.
Kyösti Salovaara, 2016. Guggenheim Bilbao, pintojen laulu. |
Peltiportaita
pitkin pääsee korkeammalle.
Guggenheim
Bilbaossa riittää peltisiä pintoja, ne eivät lopu koskaan eikä
niitä kaikkia pysty katseella tavoittamaan.
Frank
Gehryn suunnitelema rakennus on itsensä tarkoittama pinta.
Siis:
se on itse tarkoitus. Hämmästyttävä, komea, upea, häpeämättömän
itsekäs.
Koska
me olemme itsekkäistä, loppujen lopuksi, niin Gehryn kimaltavat
pinnat kiehtovat meitä kuin tulkitsematta jäävä katse peilissä.
Kerro, peili, kuka meistä on kaunein!
Pitää
mennä Bilbaoon tajutakseen mitä Helsinki menettää kun se rakentaa
keskustakirjastoja ja siltoja mutta ei Guggenheimiä. Tosin, ei
Helsinki pysty toistamaan Bilbaon ihmettä, joten kannattaa pysytellä
lestissään. Saunojen ja kämäisten baarien pystyttäminen riittää
– Helsingissä.
Frank
Gehryn titaaninen peltitalo on pelkkää pintaa, poimuja ihmiskunnan
menneisyyteen. Ironista on, että museon sisällä on komeita
näyttelyjä, impressionismin sankareista Anselm Kieferiin ja
Andy Warholiin, mutta ne häviävät rakennukselle joka
julistaa: Minä olen Jumalan Pinta!
Picassoja
joka lähtöön.
Ironia
on kaksinkertainen kun modernismia katsellessaan tajuaa mihin se
pyrkii.
Moderni
maalaus on kuin pallo aukaistuna kahteen dimensioon. Vähän kuin
pallokartta tasolla. Mutta toisin kuin kartantekijä, joka haluaa
realistisen kuvan maisemasta vaikka tietää ettei palloa voi
levittää tasoon, modernisti tuhoaa perspektiivin ja maiseman
yksityiskohdat, koska häntä ohjaa ”katkeruus” maiseman
kolmiulotteisuutta kohtaan. Se ei ole henkilökohtaista katkeruutta
vaan ohjelmallista. Sen julistamista ettei millään ole väliä,
joten maalaukseen ei tarvita edes perspektiiviä.
Bilbaossa
tajuaa, että Gehryn rakennuksen itseriittoinen tarkoituksettomuus on
modernin maalaustaiteen johtopäätös, niin voimakas että taulut
voisi repiä pois seiniltä ja silti me katsoisimme niitä
ihastuneina ja taiteilijan maagisuutta kiittäen.
Madridissa
otan kuvan kapean kadun yli hotellihuoneen parvekkeelta.
Seinä
on arkinen, lohduton pinta. Tämä on Espanjan parlamentin
lisärakennuksen seinä.
Seinän
takana espanjalaiset kansanedustajat eivät tee mitään. He eivät
anna periksi. Kaksi kertaa on jo äänestetty, mutta koska
kenelläkään ei ole ehdotonta enemmistöä, ei kukaan voi tehdä
päätöksiä. Ei synny hallitusta.
Sosialistit ovat päättäneet ettei porvarien kanssa
tehdä yhteistyötä. Saattaa käydä niin, että ehdottomuudessaan
sosialistien Pedro Sánchez hajoittaa Espanjan valtion.
Jos
niin käy, hän pääsee brittien David Cameronin kanssa
historian aikakirjoihin. Valtionsa tuhonneet.
Katselen
parlamentin takaseinää: pinta kertoo syvän totuuden.
Punaisessa
(johtajan) paidassa kolumbialainen Nairo Quintana kiitää
Paseo del Pradolla Espanjan ympäriajon voittoon.
Jostakin
kaukaa vuoristojen kirkkaudesta eteläamerikkalaisten intiaanien
myytit laskeutuvat suurkaupungin asfaltille.
Vauhdin kiihkossa pyörät
humisevat kuin tornadon puhallus. Sivistys ja primitiivinen
sulautuvat yhteen liikkeen pinnaksi. Kaava on, mutta sitä ei
tarvitse kirjoittaa.
On
siis pintoja ja me katsomme niitä. Itseämme.
Tällä vähällä en väitä, että pintaa katsomalla näkee syvälle.
Kyösti Salovaara, Madrid, 11.9.2016. Nairo Quintana punaisessa paidassa keskellä. |
________________________________
Bilbao,
tällä viikolla tiistaina.
Tämä oli hieno juttu. Taidat olla päässyt sisälle, sukelluksiin, espanjalaiseen kulttuuriin!
VastaaPoistaSitä voi tietysti suomalaisen kaupunkiarkkitehtuurin keskeltä hymyillä kermakakkutaloille, mutta varmaan ne tarkoittavat jotain Espanjan historiassa. Aivan varmasti tuommoinen maisema muovaa ihmistä.
Bilbaon Guggenheimista sain pitkän ja hienon sarjan kuvia jotka oikeasti lohduttivat, kun toivuin pyörän päältä putoamisestani ja toivoin joka aamu että luut eivät oikeasti olisi menneet poikki. Kun ne luut ovat sisällä, eikä niille juuri saa ulkoapäin mitään. Ajattelin että aamu tuo päivän jolloin huomaisin että kaikki oli ollut vain painajaista.
Gehryn arkkitehtuuri on kolossaalista mutta ei prameaa. En varmaan ikinä pääse sinne paikan päälle, mutta jo kuvilla, niin kuin tälläkin, on parantava vaikutuksensa. Sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä Helsingin Guggenheimin kanssa, kaupunki on eri ja historia on eri.
Mutta pyöräilystä on olemassa animaatioleffa, jossa seurataan yhden kilpapyöräilijän elämää. Se on hauska ja surullinen. En muista kuka sen leffan teki, mutta muutama vuosi sitten se oli Suomen televisiossa, todennäköisesti Teemalla. Kilpapyöräily on varmaan yhdenlaista urheiluhulluutta muun ohella.
Odottelen asunnon toista ihmistä tulevaksi fillarireissulta. Sillä on tänään allaan vuoden 1968 Crescent- kilpapyörä, jonka vaihteet ja muut hienoudet on tehnyt joku italialaisfirma, jonkinmoisella yksinoikeudella. Pyörä on turkoosinsininen, vähän hopeaan vivahtava. Käyttivät sitä pyörää eurooppalaisissa kilpailuissa vissiin sinä vuonna.
Tänään paistaa aurinko .
Gracias!
PoistaNo, turistinahan tässä liikutaan espanjalaisessa maisemassa.
Elämän katsomossa.
Pinta on kiehtova käsite.
VastaaPoistaJotkut puolustelevat öykkärimäisyyttä ja muuta negatiivisuutta niin, että nämä käyttäytymispiirteet ovat vain ko henkilön - itse tai joku muu - pintaa ja että sisällä on olemassa jokin kultainen ydin, joka ei vain ole (vielä) päässyt esiin. Jollakin se "oikea minä" ei koskaan näyttäydy. Kuolema korjaa, ja vain pinta on ollut esillä, voi harmin paikka!
Minä ajattelen, että kyllä ihminen on se, mitä hän milloinkin itsestään näyttää, ei mitään muuta. Ihminen on juuri se pinta, se mitä hän toistuvasti tekee.
Bilbaon Guggenheim on upea!
Oletko nähnyt Gaudin rakennuksia Barcelonassa? Niissä on leikkisyyttä. Mies on ollut ilmeisesti vähän hupsu loppuvuosinaan, poco loco, ja jälkipolvet vain toteuttavat sitä Sagrada Familiaakin jokaista kyyhkysen hahmoa myöten, kuin Iisakin kirkkoa. Hauskaa!
Voikin olla että kun ihmisen pintaa raaputtaaja raaputtaa, jäljelle ei lopulta jää mitään jolloin tajuaa että pinnat olivatkin ainoa mitä ihmisessä on.
PoistaJoo, Gaudia on katseltu Barcelonassa - ja ehkä lisää katselen parin päivän päästä - mutta vähemmän tunnettua lienee se että Gaudi liittyy myös Mallorcaan, Palman komean katedraalin restauraatioon 1900 luvun alussa.
Ohho, niinpä liittyykin. Kävin katselemassa kuvia Googlen kuvahaun kautta. Tuo pitäisi nähdä.
PoistaKuukauden päästä olemme miehen kanssa Espanjassa mekin, poissa Suomen kaamoksesta, ja viivymme tällä kertaa vähän pitempään. Mies opiskelee kieltä ja haluaa kokeilla, tulemmeko toimeen turvautumatta englantiin.
Joskus, hetkittäin, Aurinkorannikolla on tullut tunne että espanjalaiset tajuavat turistin mielenliikkeet ennen kuin turistin päässä edes mieli liikahtaa!
Poista