torstai 15. syyskuuta 2016

Peltiportaat

[pintoja]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
CaixaForum, Madrid. 

Ei kannata ryhtyä väittelemään.
    Aristoteles voitti, Platon hyvä kakkonen.
    Tärkeintä on se miltä näyttää, ei se mitä on. Vastavirtaan saa toki polskutella, pieniä kapinallisjoukkoja perustaa. Kapina ei kuitenkaan muuta kuvan ilmettä. Pinnallisuus valloittaa maiseman.
    Maisemassa me, ihmispolot.
    Niinpä ajattelen ettei pinnoista tarvitse kirjoittaa syvältä.
    Pyörän kumi hakkaa asfalttia Paseo del Pradolla, huima kiihdytys. Liikkeen ja kovan pinnan väliin jää kuumentuva tosi, ei merkitystä.
    Punapaitainen johtaja, la Vueltan voittaja, pinnalle heitetty.


Huiman kiiltävät teräsportaat Madridissa CaixaForumin näyttelytilaan, edelleen ollan Paseo del Pradon varrella.
    Tila on syvyyttä, portaat mahdollisuus. Näyttelyssä impressionisteja, modernisteja. Amerikkalaisen miljonäärin Duncan Phillipsin kokoelma. Hänen isänsä valmisti ikkunalaseja, poika keräsi taidetta. Läpi näkyy, maailmaan, sen pintaan, pinnalle.
    Esittelylehtisen mukaan Phillipsin kokoelma (Impresionistas y modernos. Obras maestras de la Phillips Collection. 13.7.-23.10.2016) halaa modernismia ajatuksella, että modernismi on vuoropuhelu menneen ja nykyhetken välillä, ilman että sitä rajoittaa maantiede, kansallisuus tai historiallinen aika.
    Teräsportaat ei minnekään, siis. Ei menneisyyteen, ei nykyhetkeen vaan välille, tähän jossa jalka nousee ja etsii paikkaa laskeutua.
    Jokainen meistä tietää kuinka tärkeää portaan mitoitus on. Liian leveä askelma tappaa nousun, tekee siitä mahdottoman vaikeaa, kiduttaa jalan nostajan mieltä.
    Teräksen pinta on kova, vastustamaton, ikuiselta näyttävä, mutta, kuten sanottua, se vain on Aristoteleen ajatus, ei Platonin eikä minun.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Madrid, Gran Vía, kermakakkupinnat.


On kummallista, jotenkin on kummallista että esineiden pinta määrittelee niin paljon miten asioihin suhtaudutaan. Onko ihminen sitä mitä kasvot kertovat, vai jotain muuta? Jos jotain muuta, niin mitä? Onko ihon alla lopulta mitään?
    Joku sanoi, että Keravan harmaat betonitalot ovat rumuuden julistus. Ehkä ovat, ehkä ei, siitä huolimatta että onko Keravalla harmaita betonitaloja. Entisissä taloissa, niin kuin Madridin keskustassa talojen fasadit on koristeltu kuin kermakakku. Pitääkö ajatella, että koristuksien takana asuu onnellisia ihmisiä, joilla on syvällisiä ajatuksia siitä millaista on asua koreassa talossa ajatellen syvällisiä ajatuksia?
    Kysyn koska en osaa vastata.
    Kysyn koska luulen, että talon fasadi ei määrittele ihmisen elämää eikä hänen ajatustaan. Saatan olla väärässä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi päästä kermakakun sisälle, makeaan.
    Pinta kaareutuu, pinta särkyy, pinta elää omaa elämäänsä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Guggenheim Bilbao, pintojen laulu.

Peltiportaita pitkin pääsee korkeammalle.
    Guggenheim Bilbaossa riittää peltisiä pintoja, ne eivät lopu koskaan eikä niitä kaikkia pysty katseella tavoittamaan.
    Frank Gehryn suunnitelema rakennus on itsensä tarkoittama pinta.
    Siis: se on itse tarkoitus. Hämmästyttävä, komea, upea, häpeämättömän itsekäs.
    Koska me olemme itsekkäistä, loppujen lopuksi, niin Gehryn kimaltavat pinnat kiehtovat meitä kuin tulkitsematta jäävä katse peilissä. Kerro, peili, kuka meistä on kaunein!
    Pitää mennä Bilbaoon tajutakseen mitä Helsinki menettää kun se rakentaa keskustakirjastoja ja siltoja mutta ei Guggenheimiä. Tosin, ei Helsinki pysty toistamaan Bilbaon ihmettä, joten kannattaa pysytellä lestissään. Saunojen ja kämäisten baarien pystyttäminen riittää – Helsingissä.
   Frank Gehryn titaaninen peltitalo on pelkkää pintaa, poimuja ihmiskunnan menneisyyteen. Ironista on, että museon sisällä on komeita näyttelyjä, impressionismin sankareista Anselm Kieferiin ja Andy Warholiin, mutta ne häviävät rakennukselle joka julistaa: Minä olen Jumalan Pinta!
    Picassoja joka lähtöön.
    Ironia on kaksinkertainen kun modernismia katsellessaan tajuaa mihin se pyrkii.
    Moderni maalaus on kuin pallo aukaistuna kahteen dimensioon. Vähän kuin pallokartta tasolla. Mutta toisin kuin kartantekijä, joka haluaa realistisen kuvan maisemasta vaikka tietää ettei palloa voi levittää tasoon, modernisti tuhoaa perspektiivin ja maiseman yksityiskohdat, koska häntä ohjaa ”katkeruus” maiseman kolmiulotteisuutta kohtaan. Se ei ole henkilökohtaista katkeruutta vaan ohjelmallista. Sen julistamista ettei millään ole väliä, joten maalaukseen ei tarvita edes perspektiiviä.
    Bilbaossa tajuaa, että Gehryn rakennuksen itseriittoinen tarkoituksettomuus on modernin maalaustaiteen johtopäätös, niin voimakas että taulut voisi repiä pois seiniltä ja silti me katsoisimme niitä ihastuneina ja taiteilijan maagisuutta kiittäen.


Madridissa otan kuvan kapean kadun yli hotellihuoneen parvekkeelta.
    Siinä on vallan "seinä".
    Seinä on arkinen, lohduton pinta. Tämä on Espanjan parlamentin lisärakennuksen seinä.
    Seinän takana espanjalaiset kansanedustajat eivät tee mitään. He eivät anna periksi. Kaksi kertaa on jo äänestetty, mutta koska kenelläkään ei ole ehdotonta enemmistöä, ei kukaan voi tehdä päätöksiä. Ei synny hallitusta.
    Sosialistit ovat päättäneet ettei porvarien kanssa tehdä yhteistyötä. Saattaa käydä niin, että ehdottomuudessaan sosialistien Pedro Sánchez hajoittaa Espanjan valtion.
    Jos niin käy, hän pääsee brittien David Cameronin kanssa historian aikakirjoihin. Valtionsa tuhonneet.
    Katselen parlamentin takaseinää: pinta kertoo syvän totuuden.


Punaisessa (johtajan) paidassa kolumbialainen Nairo Quintana kiitää Paseo del Pradolla Espanjan ympäriajon voittoon.
    Jostakin kaukaa vuoristojen kirkkaudesta eteläamerikkalaisten intiaanien myytit laskeutuvat suurkaupungin asfaltille.
   Vauhdin kiihkossa pyörät humisevat kuin tornadon puhallus. Sivistys ja primitiivinen sulautuvat yhteen liikkeen pinnaksi. Kaava on, mutta sitä ei tarvitse kirjoittaa.
    On siis pintoja ja me katsomme niitä. Itseämme.

Tällä vähällä en väitä, että pintaa katsomalla näkee syvälle.

                                                                                Kyösti Salovaara, Madrid, 11.9.2016.
Nairo Quintana punaisessa paidassa keskellä.
________________________________

Bilbao, tällä viikolla tiistaina.

6 kommenttia:

  1. Tämä oli hieno juttu. Taidat olla päässyt sisälle, sukelluksiin, espanjalaiseen kulttuuriin!

    Sitä voi tietysti suomalaisen kaupunkiarkkitehtuurin keskeltä hymyillä kermakakkutaloille, mutta varmaan ne tarkoittavat jotain Espanjan historiassa. Aivan varmasti tuommoinen maisema muovaa ihmistä.

    Bilbaon Guggenheimista sain pitkän ja hienon sarjan kuvia jotka oikeasti lohduttivat, kun toivuin pyörän päältä putoamisestani ja toivoin joka aamu että luut eivät oikeasti olisi menneet poikki. Kun ne luut ovat sisällä, eikä niille juuri saa ulkoapäin mitään. Ajattelin että aamu tuo päivän jolloin huomaisin että kaikki oli ollut vain painajaista.

    Gehryn arkkitehtuuri on kolossaalista mutta ei prameaa. En varmaan ikinä pääse sinne paikan päälle, mutta jo kuvilla, niin kuin tälläkin, on parantava vaikutuksensa. Sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä Helsingin Guggenheimin kanssa, kaupunki on eri ja historia on eri.

    Mutta pyöräilystä on olemassa animaatioleffa, jossa seurataan yhden kilpapyöräilijän elämää. Se on hauska ja surullinen. En muista kuka sen leffan teki, mutta muutama vuosi sitten se oli Suomen televisiossa, todennäköisesti Teemalla. Kilpapyöräily on varmaan yhdenlaista urheiluhulluutta muun ohella.

    Odottelen asunnon toista ihmistä tulevaksi fillarireissulta. Sillä on tänään allaan vuoden 1968 Crescent- kilpapyörä, jonka vaihteet ja muut hienoudet on tehnyt joku italialaisfirma, jonkinmoisella yksinoikeudella. Pyörä on turkoosinsininen, vähän hopeaan vivahtava. Käyttivät sitä pyörää eurooppalaisissa kilpailuissa vissiin sinä vuonna.

    Tänään paistaa aurinko .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gracias!

      No, turistinahan tässä liikutaan espanjalaisessa maisemassa.

      Elämän katsomossa.

      Poista
  2. Pinta on kiehtova käsite.

    Jotkut puolustelevat öykkärimäisyyttä ja muuta negatiivisuutta niin, että nämä käyttäytymispiirteet ovat vain ko henkilön - itse tai joku muu - pintaa ja että sisällä on olemassa jokin kultainen ydin, joka ei vain ole (vielä) päässyt esiin. Jollakin se "oikea minä" ei koskaan näyttäydy. Kuolema korjaa, ja vain pinta on ollut esillä, voi harmin paikka!
    Minä ajattelen, että kyllä ihminen on se, mitä hän milloinkin itsestään näyttää, ei mitään muuta. Ihminen on juuri se pinta, se mitä hän toistuvasti tekee.

    Bilbaon Guggenheim on upea!

    Oletko nähnyt Gaudin rakennuksia Barcelonassa? Niissä on leikkisyyttä. Mies on ollut ilmeisesti vähän hupsu loppuvuosinaan, poco loco, ja jälkipolvet vain toteuttavat sitä Sagrada Familiaakin jokaista kyyhkysen hahmoa myöten, kuin Iisakin kirkkoa. Hauskaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voikin olla että kun ihmisen pintaa raaputtaaja raaputtaa, jäljelle ei lopulta jää mitään jolloin tajuaa että pinnat olivatkin ainoa mitä ihmisessä on.

      Joo, Gaudia on katseltu Barcelonassa - ja ehkä lisää katselen parin päivän päästä - mutta vähemmän tunnettua lienee se että Gaudi liittyy myös Mallorcaan, Palman komean katedraalin restauraatioon 1900 luvun alussa.

      Poista
    2. Ohho, niinpä liittyykin. Kävin katselemassa kuvia Googlen kuvahaun kautta. Tuo pitäisi nähdä.

      Kuukauden päästä olemme miehen kanssa Espanjassa mekin, poissa Suomen kaamoksesta, ja viivymme tällä kertaa vähän pitempään. Mies opiskelee kieltä ja haluaa kokeilla, tulemmeko toimeen turvautumatta englantiin.

      Poista
    3. Joskus, hetkittäin, Aurinkorannikolla on tullut tunne että espanjalaiset tajuavat turistin mielenliikkeet ennen kuin turistin päässä edes mieli liikahtaa!

      Poista