[pintoja]
| Kyösti Salovaara, 2016. CaixaForum, Madrid. |
Ei
kannata ryhtyä väittelemään.
Aristoteles
voitti, Platon hyvä kakkonen.
Tärkeintä
on se miltä näyttää, ei se mitä on. Vastavirtaan saa toki
polskutella, pieniä kapinallisjoukkoja perustaa. Kapina ei
kuitenkaan muuta kuvan ilmettä. Pinnallisuus valloittaa maiseman.
Maisemassa
me, ihmispolot.
Niinpä
ajattelen ettei pinnoista tarvitse kirjoittaa syvältä.
Pyörän
kumi hakkaa asfalttia Paseo del Pradolla, huima kiihdytys. Liikkeen
ja kovan pinnan väliin jää kuumentuva tosi, ei merkitystä.
Punapaitainen
johtaja, la Vueltan voittaja, pinnalle heitetty.
Huiman
kiiltävät teräsportaat Madridissa CaixaForumin näyttelytilaan, edelleen
ollan Paseo del Pradon varrella.
Tila
on syvyyttä, portaat mahdollisuus. Näyttelyssä impressionisteja,
modernisteja. Amerikkalaisen miljonäärin Duncan Phillipsin
kokoelma. Hänen isänsä valmisti ikkunalaseja, poika keräsi
taidetta. Läpi näkyy, maailmaan, sen pintaan, pinnalle.
Esittelylehtisen
mukaan Phillipsin kokoelma (Impresionistas y modernos. Obras maestras de la Phillips Collection. 13.7.-23.10.2016) halaa modernismia ajatuksella, että
modernismi on vuoropuhelu menneen ja nykyhetken välillä, ilman että
sitä rajoittaa maantiede, kansallisuus tai historiallinen aika.
Teräsportaat
ei minnekään, siis. Ei menneisyyteen, ei nykyhetkeen vaan välille,
tähän jossa jalka nousee ja etsii paikkaa laskeutua.
Jokainen
meistä tietää kuinka tärkeää portaan mitoitus on. Liian leveä
askelma tappaa nousun, tekee siitä mahdottoman vaikeaa, kiduttaa
jalan nostajan mieltä.
Teräksen
pinta on kova, vastustamaton, ikuiselta näyttävä, mutta, kuten
sanottua, se vain on Aristoteleen ajatus, ei Platonin eikä minun.
| Kyösti Salovaara, 2016. Madrid, Gran Vía, kermakakkupinnat. |
On
kummallista, jotenkin on kummallista että esineiden pinta
määrittelee niin paljon miten asioihin suhtaudutaan. Onko ihminen
sitä mitä kasvot kertovat, vai jotain muuta? Jos jotain muuta, niin
mitä? Onko ihon alla lopulta mitään?
Joku
sanoi, että Keravan harmaat betonitalot ovat rumuuden julistus. Ehkä
ovat, ehkä ei, siitä huolimatta että onko Keravalla harmaita
betonitaloja. Entisissä taloissa, niin kuin Madridin keskustassa
talojen fasadit on koristeltu kuin kermakakku. Pitääkö ajatella, että koristuksien takana asuu onnellisia ihmisiä, joilla on
syvällisiä ajatuksia siitä millaista on asua koreassa talossa
ajatellen syvällisiä ajatuksia?
Kysyn
koska en osaa vastata.
Kysyn
koska luulen, että talon fasadi ei määrittele ihmisen elämää
eikä hänen ajatustaan. Saatan olla väärässä. Ehkä meidän
kaikkien pitäisi päästä kermakakun sisälle, makeaan.
Pinta
kaareutuu, pinta särkyy, pinta elää omaa elämäänsä.
| Kyösti Salovaara, 2016. Guggenheim Bilbao, pintojen laulu. |
Peltiportaita
pitkin pääsee korkeammalle.
Guggenheim
Bilbaossa riittää peltisiä pintoja, ne eivät lopu koskaan eikä
niitä kaikkia pysty katseella tavoittamaan.
Frank
Gehryn suunnitelema rakennus on itsensä tarkoittama pinta.
Siis:
se on itse tarkoitus. Hämmästyttävä, komea, upea, häpeämättömän
itsekäs.
Koska
me olemme itsekkäistä, loppujen lopuksi, niin Gehryn kimaltavat
pinnat kiehtovat meitä kuin tulkitsematta jäävä katse peilissä.
Kerro, peili, kuka meistä on kaunein!
Pitää
mennä Bilbaoon tajutakseen mitä Helsinki menettää kun se rakentaa
keskustakirjastoja ja siltoja mutta ei Guggenheimiä. Tosin, ei
Helsinki pysty toistamaan Bilbaon ihmettä, joten kannattaa pysytellä
lestissään. Saunojen ja kämäisten baarien pystyttäminen riittää
– Helsingissä.
Frank
Gehryn titaaninen peltitalo on pelkkää pintaa, poimuja ihmiskunnan
menneisyyteen. Ironista on, että museon sisällä on komeita
näyttelyjä, impressionismin sankareista Anselm Kieferiin ja
Andy Warholiin, mutta ne häviävät rakennukselle joka
julistaa: Minä olen Jumalan Pinta!
Picassoja
joka lähtöön.
Ironia
on kaksinkertainen kun modernismia katsellessaan tajuaa mihin se
pyrkii.
Moderni
maalaus on kuin pallo aukaistuna kahteen dimensioon. Vähän kuin
pallokartta tasolla. Mutta toisin kuin kartantekijä, joka haluaa
realistisen kuvan maisemasta vaikka tietää ettei palloa voi
levittää tasoon, modernisti tuhoaa perspektiivin ja maiseman
yksityiskohdat, koska häntä ohjaa ”katkeruus” maiseman
kolmiulotteisuutta kohtaan. Se ei ole henkilökohtaista katkeruutta
vaan ohjelmallista. Sen julistamista ettei millään ole väliä,
joten maalaukseen ei tarvita edes perspektiiviä.
Bilbaossa
tajuaa, että Gehryn rakennuksen itseriittoinen tarkoituksettomuus on
modernin maalaustaiteen johtopäätös, niin voimakas että taulut
voisi repiä pois seiniltä ja silti me katsoisimme niitä
ihastuneina ja taiteilijan maagisuutta kiittäen.
Madridissa
otan kuvan kapean kadun yli hotellihuoneen parvekkeelta.
Seinä
on arkinen, lohduton pinta. Tämä on Espanjan parlamentin
lisärakennuksen seinä.
Seinän
takana espanjalaiset kansanedustajat eivät tee mitään. He eivät
anna periksi. Kaksi kertaa on jo äänestetty, mutta koska
kenelläkään ei ole ehdotonta enemmistöä, ei kukaan voi tehdä
päätöksiä. Ei synny hallitusta.
Sosialistit ovat päättäneet ettei porvarien kanssa
tehdä yhteistyötä. Saattaa käydä niin, että ehdottomuudessaan
sosialistien Pedro Sánchez hajoittaa Espanjan valtion.
Jos
niin käy, hän pääsee brittien David Cameronin kanssa
historian aikakirjoihin. Valtionsa tuhonneet.
Katselen
parlamentin takaseinää: pinta kertoo syvän totuuden.
Punaisessa
(johtajan) paidassa kolumbialainen Nairo Quintana kiitää
Paseo del Pradolla Espanjan ympäriajon voittoon.
Jostakin
kaukaa vuoristojen kirkkaudesta eteläamerikkalaisten intiaanien
myytit laskeutuvat suurkaupungin asfaltille.
Vauhdin kiihkossa pyörät
humisevat kuin tornadon puhallus. Sivistys ja primitiivinen
sulautuvat yhteen liikkeen pinnaksi. Kaava on, mutta sitä ei
tarvitse kirjoittaa.
On
siis pintoja ja me katsomme niitä. Itseämme.
Tällä vähällä en väitä, että pintaa katsomalla näkee syvälle.
| Kyösti Salovaara, Madrid, 11.9.2016. Nairo Quintana punaisessa paidassa keskellä. |
________________________________
Bilbao,
tällä viikolla tiistaina.