Pitäisikö Nykästä uskoa?

 [objektiivisuuden kiehtova harha]

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaisen temppelin pylväät Córdobassa.

Vihermarakatti osaa kiljaista tovereilleen ”Varokaa! Leijona!” Sapiens pystyy kuitenkin kertomaan ystävilleen nähneensä tänä aamuna joenmutkan lähellä puhvelilaumaa seurailevan leijonan. Hän pystyy myös kuvailemaan leijonan tarkan paikan… Toinen teoria on samaa mieltä siitä, että ainutlaatuinen kielemme kehittyi tavaksi jakaa ympäröivää maailmaa koskevaa tietoa. Sen mukaan tärkein välitettävä tieto ei kuitenkaan koskenut leijonia eikä puhveleita vaan ihmisiä. Kielemme kehittyi juoruamista varten. Tämän teorian mukaan Homo sapiens on ensisijaisesti sosiaalinen eläin. Me pysymme elossa ja jatkamme sukuamme sosiaalisen yhteistoiminnan avulla. Ei riitä, että mies- ja naispuoliset yksilöt tietävät leijonien ja puhveleiden olinpaikan. Heidän on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka petturi.

- Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia. (Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.

Niin että ketä Nykästä?

    No, kohta se selviää.

    Mutta mistä kuulija tietää, että hänelle kerrottu on totuus ja vain totuus eikä mitään muuta? Vai pitääkö jokaisen kuulijan (ja lukijan ja katsojan) olla varuillaan, koska kertojan sanoista ei koskaan pysty täysin erottamaan objektiivista ”totuutta” kertojan omista mielipiteistä ja asenteista. Semminkin kun kukaan meistä, ei edes kaikkitietävältä tuntuvat kertojat, tiedä kaikkea maailmasta ja siinä elävistä ihmisistä.

    Nykänen on esimerkki tästä väistämättömästä vajavaisuudesta: maailman näkemisestä pienestä raosta, kuin avaimenreiästä. Se ei ole Nykäsen vika, tietenkään.

    Konkreettinen on faktaa, ehdottomasti.

    Johdantokuvassa ensimmäisen vuosisadan loppupuolella rakennetun roomalaisen temppelin korinttilaiset pylväät seisovat yhä Córdobassa ylväästi sinistä taivasta vasten. Ne kertovat jotakin, mutta kuinka paljon tiedetään ihmisistä ja näiden ajatuksista melkein 2000 vuotta sitten? Miettivätkö he tuolloin lammaslauman paikkaa vai sitä missä rakas ystävä juuri nyt on? Saivatko he tuskalleen helpotusta korinttilaisten pylväiden temppelistä?

    Ei tietoa.

    Pakinan päättävässä kuvassa on El Burgon kylä Andalusiassa. Jos ihmismielen sosiologi, niin kuin Nykänen, nousee 150 miljoonaan vuotta vanhojen, liituajan kalkkikivipaasilta näyttävien lohkareiden viereen katsoakseen laaksossa hohtavia valkoisia taloja, tuleeko hän kysyneeksi itseltään mitä hän pystyy selvittämään El Burgossa asuvista ihmisistä; ja ymmärtääkö hän että jokainen kysymys, jonka hän esittää, kertoo enemmän hänestä itsestään, Nykäsestä, kuin El Burgon elämänpiiristä.

    Niin että Nykänen on vaikean dilemman edessä. Kysyäkö vai ei? Tiedostaako omat ennakkoluulonsa vai ei? Esittääkö subjektiivisia mielipiteitä objektiivisesta todellisuudesta vai objektiivisia havaintoja subjektiivisista kokemuksista?

Se Nykänen.

    En tarkoita Harri Nykästä, joka kirjoittaa dekkareita, fiktiota. Fiktio on toden ja tarun hybridi.

    Puhun Anna-Stina Nykäsestä, joka kirjoittaa human interest -artikkeleja ja kolumneja Helsingin Sanomiin. Hänen kirjoituksensa kohteena ovat ihmisten kokemukset ja tunteet - hyvin objektiivisesti siis. Mutta Nykänen kirjoittaa yleensä tai usein vahvasti oman minänsä läpi, joten juttuihin syntyy subjektiivisen läheisyyden tuntu.

    Anna-Stina Nykänen julkaisi toissasunnuntaina Hesarissa itsekriittisen kolumnin otsikolla Stadissa on halpaa olla ilmaston asialla (HS, 3.4.2022). Kolumnissa Nykänen esittäytyi ikään kuin universaalina helsinkiläisenä; tällaisia me hesalaiset olemme, Nykänen viestitti.

    Kolumni oli vilpitön, monella tapaa silmiä avaava. Ainakin kirjoittajan silmät olivat avautuneet, kun hän oli matkustellut eri puolilla Suomea laatiessaan juttusarjaa Tunne Suomi. ”Ajoin autoa!” Nykänen huudahti. ”Siitä on 15 vuotta, kun edellisen kerran kokeilin, enkä ole ennen käyttänyt automaattivaihteita. Jännitti niin, että vapisutti. Syrjäseudulla moni 12-vuotias ajaa jo tottuneemmin kuin minä nyt. 17-vuotiaat ihan varmasti, silloin he saavat kortin.”

    Nykänen löysi juttumatkoillaan toisenlaisen Suomen. Se sijaitsee jossakin Forssan, Riihimäen ja Kouvolan takaisessa ”kaukomaassa”, missä ihmisillä on aivan erilaiset tarpeet ja erilaiset elämän keinot kuin Helsingin kantakaupungissa asuvalla toimittajalla: ”Minun ei tarvitse arjessani ajaa, jos ei huvita. Asun Helsingissä hyvän julkisen liikenteen varrella. Kadunkulmasta voin napata polkupyörän. Tai kävellä töihin. Joskus tilaan puhelinsovelluksella halvan taksin. Yli puoli vuotta jatkuneen Tunne Suomi -sarjan yksi opetus itselleni olikin sen tajuaminen, miten helpolla me Helsingissä päästämme itsemme. Täällä voi olla esimerkiksi ilmastonmuutoksesta hyvinkin huolissaan ilman, että tekee itse mitään.”

    ”Ja miten paljon me vaadimme muilta”, Nykänen huokaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autovirtaa kehätiellä eräänä 
marraskuisena lauantaina klo 12:56.

Juttumatkoillaan Anna-Stina Nykänen löysi dikotomisen Suomen: on Helsinki ja sitten syrjäseudut, joiden elämäntapoja ja ehtoja Helsinki ei ymmärrä.

    Dikotomia on melkein pateettista: ”Pääkaupunkiseudulla ihminen voi tehdä pieniä, vapaaehtoisia valintoja ilmaston puolesta. En osta avokadoa, paitsi joskus vahingossa. Syön vegeä. Paitsi jos ihan hirveästi tekee mieli nyhtöpossuhodaria. Minun arkeeni Helsingissä ei polttoaineen hinta ole vaikuttanut mitenkään. Ei julkisen liikenteen hinta ole noussut… En edes istu ahdistuneen nuorison viereen keskelle katua osoittamaan mieltä. Olen ilmaston asialla, kun se on vaivatonta ja halpaa. Syrjäseudulla ympäristöteot vaativat yksilöltä suurempia ponnistuksia. Todellisia uhrauksia. Totaalisia, pysyviä muutoksia elämäntapaan. Lehmien ja turvepellon tilalle pitää löytää toinen toimeentulon lähde. Se on iso riskinotto ja vaatii yleensä investointeja. On oltava rahaa aurinkopaneeleihin ja uuteen autoon.”

    Matkansa kokenut Nykänen vaatii itseään - ja muita helsinkiläisiä - tilille abstrakteista ajatuksista, jotka eivät johda minkään ja syrjäseutujen ihmisten unohtamisesta.

    Niinpä hän kehottaa kaikkia ylittämään maagisen rajan ja kohtaamaan syrjäseudut: ”On hyvä hetki lähteä omalle Tunne Suomi -matkalle. Kohdata ihmisiä ja erilaisia tapoja elää. Siitä syntyy jotain uutta ja hyvää.”

No, onko Nykäsen kolumnissa ja itsetuntemuksen kriittisessä tarkastelussa jotain ”vikaa”? Eikö se muka ole totta? Eikö se olekin älykkään ihmisen objektiivinen kirjoitus konkreettisiin havaintoihin perustuen?

    On se totta ja objektiivinen mutta…

    Nykäsen käsitys Helsinki vastaan syrjäseudut on kummallisen tietämätön itse lähtökohdasta, siitä millainen Helsinki ja helsinkiläinen tai paremminkin pääkaupunkiseudulla asuva ihminen on tapoineen ja haluineen.

    Ylen nettisivuilla oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan henkilöautojen lukumäärä on kasvanut Helsingissä ja Uudellamaalla nopeammin kuin ihmisten määrä. Kun Nykänen puhuu autoista ja siitä etteivät bensiinin hinnat kosketa helsinkiläisiä, hän puhuu pienestä vähemmistöstä, joka asuu Töölön, Pasilan ja Vallilan eteläpuolella. Muualla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla bensa merkitsee ja hinta vaikuttaa.

    Karrikoiden voi sanoa, että Nykäsen ”syrjäseutulaisia” ovat hänen kuvailunsa mukaan yhtä lailla Malmilla, Matinkylässä, Kivenlahdessa, Korsossa tai Myyrmäessä asuvat ihmiset, joiden elämään liikkuminen autolla kuuluu päivittäin. Mutta Nykänen ei tiedosta, että hänen "Helsinkinsä" ja hänen "syrjäseutujensa" väliin jää kokonainen tuntematon maa.

    Olen usein ihmetellyt missä kuplassa kantakaupungissa asuvat fiksut toimittajaihmiset oikein elävät. Eivätkö he koskaan, vahingossakaan vieraile suurissa kauppakeskuksissa, suurissa puutarhamyymälöissä tai rautakaupoissa? Eivätkö he koskaan pääse/joudu liikkumaan pääkaupunkiseudun kehäteillä, joilla autovirrat ovat katkeamattomia niin arkena kuin pyhänä? Eivätkö he ole koskaan nähneet parkkipaikkoja, jotka ovat täynnä autoja ihmisten vieraillessa kaupassa ostamassa sapuskaa, vaatteita, huonekaluja, kukkasia ja ties mitä?

    Sekin saattaisi yllättää Nykäsen, että suurissa kauppakeskuksissa Töölöntullin tuolla puolen on runsaasti elokuvateattereita, joihin saapuvat ihmiset parkkeeraavat autonsa lämpimiin pysäköintihalleihin.

    Joten: milloin Nykänen ryhtyy laatimaan sarjaa Tunne Pääkaupunkiseutu? Ihmisten elintapoja tutkivan journalistin kannattaisi vierailla tuntemattomalla maalla.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autoja Vantaan ja Helsingin rajamaalla rautakaupan
pihalla eräänä sunnuntaina marraskuussa klo 14:45.

Palataanpa lopuksi Harariin, josta aloitin.

    Uskottavien tarinoiden kertominen on vaikeaa, Harari sanoo. ”Vaikeus ei piile itse kertomisessa vaan siinä, että saa kaikki uskomaan tarinoihin. Suuri osa ihmiskunnan historiasta pyörii tämän kysymyksen ympärillä: miten saa taivuteltua miljoonat ihmiset uskomaan tiettyihin tarinoihin jumalista tai kansakunnista tai osakeyhtiöistä. Mutta kun se onnistuu, se antaa Homo sapiensille määrättömästi valtaa, koska sen ansiosta miljoonat toisilleen vieraat ihmiset pystyvät tekemään yhteistyötä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.”

    Harari kehottaa kuvittelemaan miten vaikeaa olisi luoda valtioita, uskontokuntia tai oikeusjärjestelmiä, jos puhuisimme vain sellaisista asioista, jotka ovat oikeasti olemassa, kuten joet, puut ja puhvelit.

    ”Toisin kuin valheeseen, kuvitteelliseen todellisuuteen uskovat kaikki, ja niin kauan kuin tämä yhteinen usko säilyy, kuvitteellinen todellisuus käyttää valtaa maailmassa”, Harari muistuttaa.

    Objektiivisuuden harha kiehtoo: onko se sittenkin totta?

Kyösti Salovaara, 2022.
El Burgo mäeltä katsellen.