Pitäisikö Nykästä uskoa?

 [objektiivisuuden kiehtova harha]

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaisen temppelin pylväät Córdobassa.

Vihermarakatti osaa kiljaista tovereilleen ”Varokaa! Leijona!” Sapiens pystyy kuitenkin kertomaan ystävilleen nähneensä tänä aamuna joenmutkan lähellä puhvelilaumaa seurailevan leijonan. Hän pystyy myös kuvailemaan leijonan tarkan paikan… Toinen teoria on samaa mieltä siitä, että ainutlaatuinen kielemme kehittyi tavaksi jakaa ympäröivää maailmaa koskevaa tietoa. Sen mukaan tärkein välitettävä tieto ei kuitenkaan koskenut leijonia eikä puhveleita vaan ihmisiä. Kielemme kehittyi juoruamista varten. Tämän teorian mukaan Homo sapiens on ensisijaisesti sosiaalinen eläin. Me pysymme elossa ja jatkamme sukuamme sosiaalisen yhteistoiminnan avulla. Ei riitä, että mies- ja naispuoliset yksilöt tietävät leijonien ja puhveleiden olinpaikan. Heidän on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka petturi.

- Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia. (Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.

Niin että ketä Nykästä?

    No, kohta se selviää.

    Mutta mistä kuulija tietää, että hänelle kerrottu on totuus ja vain totuus eikä mitään muuta? Vai pitääkö jokaisen kuulijan (ja lukijan ja katsojan) olla varuillaan, koska kertojan sanoista ei koskaan pysty täysin erottamaan objektiivista ”totuutta” kertojan omista mielipiteistä ja asenteista. Semminkin kun kukaan meistä, ei edes kaikkitietävältä tuntuvat kertojat, tiedä kaikkea maailmasta ja siinä elävistä ihmisistä.

    Nykänen on esimerkki tästä väistämättömästä vajavaisuudesta: maailman näkemisestä pienestä raosta, kuin avaimenreiästä. Se ei ole Nykäsen vika, tietenkään.

    Konkreettinen on faktaa, ehdottomasti.

    Johdantokuvassa ensimmäisen vuosisadan loppupuolella rakennetun roomalaisen temppelin korinttilaiset pylväät seisovat yhä Córdobassa ylväästi sinistä taivasta vasten. Ne kertovat jotakin, mutta kuinka paljon tiedetään ihmisistä ja näiden ajatuksista melkein 2000 vuotta sitten? Miettivätkö he tuolloin lammaslauman paikkaa vai sitä missä rakas ystävä juuri nyt on? Saivatko he tuskalleen helpotusta korinttilaisten pylväiden temppelistä?

    Ei tietoa.

    Pakinan päättävässä kuvassa on El Burgon kylä Andalusiassa. Jos ihmismielen sosiologi, niin kuin Nykänen, nousee 150 miljoonaan vuotta vanhojen, liituajan kalkkikivipaasilta näyttävien lohkareiden viereen katsoakseen laaksossa hohtavia valkoisia taloja, tuleeko hän kysyneeksi itseltään mitä hän pystyy selvittämään El Burgossa asuvista ihmisistä; ja ymmärtääkö hän että jokainen kysymys, jonka hän esittää, kertoo enemmän hänestä itsestään, Nykäsestä, kuin El Burgon elämänpiiristä.

    Niin että Nykänen on vaikean dilemman edessä. Kysyäkö vai ei? Tiedostaako omat ennakkoluulonsa vai ei? Esittääkö subjektiivisia mielipiteitä objektiivisesta todellisuudesta vai objektiivisia havaintoja subjektiivisista kokemuksista?

Se Nykänen.

    En tarkoita Harri Nykästä, joka kirjoittaa dekkareita, fiktiota. Fiktio on toden ja tarun hybridi.

    Puhun Anna-Stina Nykäsestä, joka kirjoittaa human interest -artikkeleja ja kolumneja Helsingin Sanomiin. Hänen kirjoituksensa kohteena ovat ihmisten kokemukset ja tunteet - hyvin objektiivisesti siis. Mutta Nykänen kirjoittaa yleensä tai usein vahvasti oman minänsä läpi, joten juttuihin syntyy subjektiivisen läheisyyden tuntu.

    Anna-Stina Nykänen julkaisi toissasunnuntaina Hesarissa itsekriittisen kolumnin otsikolla Stadissa on halpaa olla ilmaston asialla (HS, 3.4.2022). Kolumnissa Nykänen esittäytyi ikään kuin universaalina helsinkiläisenä; tällaisia me hesalaiset olemme, Nykänen viestitti.

    Kolumni oli vilpitön, monella tapaa silmiä avaava. Ainakin kirjoittajan silmät olivat avautuneet, kun hän oli matkustellut eri puolilla Suomea laatiessaan juttusarjaa Tunne Suomi. ”Ajoin autoa!” Nykänen huudahti. ”Siitä on 15 vuotta, kun edellisen kerran kokeilin, enkä ole ennen käyttänyt automaattivaihteita. Jännitti niin, että vapisutti. Syrjäseudulla moni 12-vuotias ajaa jo tottuneemmin kuin minä nyt. 17-vuotiaat ihan varmasti, silloin he saavat kortin.”

    Nykänen löysi juttumatkoillaan toisenlaisen Suomen. Se sijaitsee jossakin Forssan, Riihimäen ja Kouvolan takaisessa ”kaukomaassa”, missä ihmisillä on aivan erilaiset tarpeet ja erilaiset elämän keinot kuin Helsingin kantakaupungissa asuvalla toimittajalla: ”Minun ei tarvitse arjessani ajaa, jos ei huvita. Asun Helsingissä hyvän julkisen liikenteen varrella. Kadunkulmasta voin napata polkupyörän. Tai kävellä töihin. Joskus tilaan puhelinsovelluksella halvan taksin. Yli puoli vuotta jatkuneen Tunne Suomi -sarjan yksi opetus itselleni olikin sen tajuaminen, miten helpolla me Helsingissä päästämme itsemme. Täällä voi olla esimerkiksi ilmastonmuutoksesta hyvinkin huolissaan ilman, että tekee itse mitään.”

    ”Ja miten paljon me vaadimme muilta”, Nykänen huokaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autovirtaa kehätiellä eräänä 
marraskuisena lauantaina klo 12:56.

Juttumatkoillaan Anna-Stina Nykänen löysi dikotomisen Suomen: on Helsinki ja sitten syrjäseudut, joiden elämäntapoja ja ehtoja Helsinki ei ymmärrä.

    Dikotomia on melkein pateettista: ”Pääkaupunkiseudulla ihminen voi tehdä pieniä, vapaaehtoisia valintoja ilmaston puolesta. En osta avokadoa, paitsi joskus vahingossa. Syön vegeä. Paitsi jos ihan hirveästi tekee mieli nyhtöpossuhodaria. Minun arkeeni Helsingissä ei polttoaineen hinta ole vaikuttanut mitenkään. Ei julkisen liikenteen hinta ole noussut… En edes istu ahdistuneen nuorison viereen keskelle katua osoittamaan mieltä. Olen ilmaston asialla, kun se on vaivatonta ja halpaa. Syrjäseudulla ympäristöteot vaativat yksilöltä suurempia ponnistuksia. Todellisia uhrauksia. Totaalisia, pysyviä muutoksia elämäntapaan. Lehmien ja turvepellon tilalle pitää löytää toinen toimeentulon lähde. Se on iso riskinotto ja vaatii yleensä investointeja. On oltava rahaa aurinkopaneeleihin ja uuteen autoon.”

    Matkansa kokenut Nykänen vaatii itseään - ja muita helsinkiläisiä - tilille abstrakteista ajatuksista, jotka eivät johda minkään ja syrjäseutujen ihmisten unohtamisesta.

    Niinpä hän kehottaa kaikkia ylittämään maagisen rajan ja kohtaamaan syrjäseudut: ”On hyvä hetki lähteä omalle Tunne Suomi -matkalle. Kohdata ihmisiä ja erilaisia tapoja elää. Siitä syntyy jotain uutta ja hyvää.”

No, onko Nykäsen kolumnissa ja itsetuntemuksen kriittisessä tarkastelussa jotain ”vikaa”? Eikö se muka ole totta? Eikö se olekin älykkään ihmisen objektiivinen kirjoitus konkreettisiin havaintoihin perustuen?

    On se totta ja objektiivinen mutta…

    Nykäsen käsitys Helsinki vastaan syrjäseudut on kummallisen tietämätön itse lähtökohdasta, siitä millainen Helsinki ja helsinkiläinen tai paremminkin pääkaupunkiseudulla asuva ihminen on tapoineen ja haluineen.

    Ylen nettisivuilla oli uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan henkilöautojen lukumäärä on kasvanut Helsingissä ja Uudellamaalla nopeammin kuin ihmisten määrä. Kun Nykänen puhuu autoista ja siitä etteivät bensiinin hinnat kosketa helsinkiläisiä, hän puhuu pienestä vähemmistöstä, joka asuu Töölön, Pasilan ja Vallilan eteläpuolella. Muualla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla bensa merkitsee ja hinta vaikuttaa.

    Karrikoiden voi sanoa, että Nykäsen ”syrjäseutulaisia” ovat hänen kuvailunsa mukaan yhtä lailla Malmilla, Matinkylässä, Kivenlahdessa, Korsossa tai Myyrmäessä asuvat ihmiset, joiden elämään liikkuminen autolla kuuluu päivittäin. Mutta Nykänen ei tiedosta, että hänen "Helsinkinsä" ja hänen "syrjäseutujensa" väliin jää kokonainen tuntematon maa.

    Olen usein ihmetellyt missä kuplassa kantakaupungissa asuvat fiksut toimittajaihmiset oikein elävät. Eivätkö he koskaan, vahingossakaan vieraile suurissa kauppakeskuksissa, suurissa puutarhamyymälöissä tai rautakaupoissa? Eivätkö he koskaan pääse/joudu liikkumaan pääkaupunkiseudun kehäteillä, joilla autovirrat ovat katkeamattomia niin arkena kuin pyhänä? Eivätkö he ole koskaan nähneet parkkipaikkoja, jotka ovat täynnä autoja ihmisten vieraillessa kaupassa ostamassa sapuskaa, vaatteita, huonekaluja, kukkasia ja ties mitä?

    Sekin saattaisi yllättää Nykäsen, että suurissa kauppakeskuksissa Töölöntullin tuolla puolen on runsaasti elokuvateattereita, joihin saapuvat ihmiset parkkeeraavat autonsa lämpimiin pysäköintihalleihin.

    Joten: milloin Nykänen ryhtyy laatimaan sarjaa Tunne Pääkaupunkiseutu? Ihmisten elintapoja tutkivan journalistin kannattaisi vierailla tuntemattomalla maalla.

Kyösti Salovaara, 2021.
Autoja Vantaan ja Helsingin rajamaalla rautakaupan
pihalla eräänä sunnuntaina marraskuussa klo 14:45.

Palataanpa lopuksi Harariin, josta aloitin.

    Uskottavien tarinoiden kertominen on vaikeaa, Harari sanoo. ”Vaikeus ei piile itse kertomisessa vaan siinä, että saa kaikki uskomaan tarinoihin. Suuri osa ihmiskunnan historiasta pyörii tämän kysymyksen ympärillä: miten saa taivuteltua miljoonat ihmiset uskomaan tiettyihin tarinoihin jumalista tai kansakunnista tai osakeyhtiöistä. Mutta kun se onnistuu, se antaa Homo sapiensille määrättömästi valtaa, koska sen ansiosta miljoonat toisilleen vieraat ihmiset pystyvät tekemään yhteistyötä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.”

    Harari kehottaa kuvittelemaan miten vaikeaa olisi luoda valtioita, uskontokuntia tai oikeusjärjestelmiä, jos puhuisimme vain sellaisista asioista, jotka ovat oikeasti olemassa, kuten joet, puut ja puhvelit.

    ”Toisin kuin valheeseen, kuvitteelliseen todellisuuteen uskovat kaikki, ja niin kauan kuin tämä yhteinen usko säilyy, kuvitteellinen todellisuus käyttää valtaa maailmassa”, Harari muistuttaa.

    Objektiivisuuden harha kiehtoo: onko se sittenkin totta?

Kyösti Salovaara, 2022.
El Burgo mäeltä katsellen.

Ylevän väärentäminen

[Miksi potkaisit kissaa tänään aamulla?]

Aito.
Ylevä?
Feodor Porokaran akvarelli vuodelta 1974.

Jonakin kauniina päivänä, ollessaan piittaamattoman kepeällä tuulella, pakinoitsija kompastuu otsikkoonsa.

    Ehkä se tapahtuu tänään, kenties.

    Kenties tänään toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Sillä miten ylevän voisi väärentää? Sehän tarkoittaa jotakin väärentämätöntä, sellaista mikä ei ole tavanomaista, banaalia, arkipäiväistä eikä edes groteskia.

    Ylevän vaistoaa vaikka ei pysty sanomaan mitä se oikeastaan tarkoittaa.

    Toisaalta, saattaisi anarkisti ajatella, jos jotakin kannattaa repiä palasiksi, niin nimenomaan tuo tekopyhältä maistuva ylevyys. Anarkistia minusta ei kuitenkaan löydy riittävästi. Tyydyn vähempään.

    Sitä paitsi, kaikki pakinaan laitettu on sinne tarkoitettua. Siitä syntyy yhtenäisyys.

Viime päivien taidepuhetta. Ylevästä ja väärennetystä.

    Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm herätti huomiota (tosin alkuperäinen teksti julkaistiin Kauppalehden yritysblogissa jo joulukuussa) tunnustamalla, että hänelle oli syntynyt mielikuva ”ylevien periaatteiden” ja taloudellisen kannattavuuden välisestä negatiivisesta korrelaatiosta. Holm vertasi toisiinsa Musiikkitalon ja Tavastia-klubin kannattavuutta ja totesi: ”Mitä tärkeämmillä 'ylevillä periaatteilla' liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus. Mielikuvani ei liitty pelkästään musiikkiin, muihin taidemuotoihin, tai tieteeseen, vaan monipuolisesti yleistä arvostusta nauttivaan yhteiskunnalliseen toimintaan.”

    Holmin johtopäätös oli, että ”taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitoisten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos 'yleville periaatteille' saataisiin hintalappu.”

    Ylevän kulttuurin merkitystä ei sovi arvostella Suomessa.

    ”Viisas kulttuuripolitiikkaa ymmärtää, ettei kulttuuria voi rahalla ostaa”, muuan kommentoija opasti Holmia. Itse asiassa kommentoija tarkoitti, että (ylevä) kulttuuri kustannetaan julkisella rahalla, jota ei korvamerkitä. Ylevää ei pidä asettaa tulosvastuuseen. Hintalappu banalisoi taiteen. 

Toisaalla uutisoitiin ylevän taiteen väärentämisestä. Siis konkreettisesta väärentämisestä.

    Samuli Tiikkaja lainasi viime torstaina Helsingin Sanomissa taideväärennösten suurkauppaan osallistunutta taidekauppias Jouni Rantaa, joka kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan, kuinka hän kohtasi mestareiden töitä väärentävän suomalaisen taidemaalarin ja lumoutui tämän taidoista:

    ”Kerran tauluja hakiessani yllätin hänet maalaamassa von Wrightin veljesten kuuluisia lintuaiheisia tauluja. Hän tuskin nosti katsettaan kanvakselta. Katselin hänen työskentelyään. Tajusin heti katselevani poikkeuksellisen taitavaa taiteilijaa; niin hienosti ne linnut hänen siveltimestään tulivat. Olin haltioissani.”

    Rikokset ovat rikoksia, mutta... mitä ”väärennetään”?

    Jos taiteilija pystyy toisen taiteilijan ”tyylillä” (kopioimatta suoraan alkuteoksia) maalaamaan teoksia, joita asiantuntijakaan ei erota aidosta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ”ylevässä” taidekaupassa ei ole oleellista taideteos sellaisenaan ja omanaan; että tärkeää ei ole teoksen luonne, tyyli ja ”laatu” vaan se kenen maalaama tai piirtämä se on? Matisse loi hienoja maalauksia, mutta mitä pitää ajatella unkarilaisen mestariväärentäjän Elmyr de Horyn teoksista, joita myytiin aitoina Matisseina? Mikä niiden taiteellinen arvo on ”rikollisen” arvon rinnalla tai vastakohtana?

    Amerikkalainen kirjailija Clifford Irving, joka julkaisi vuonna 1969 Elmyr de Horyn elämäkerran, epäili muutama vuosi sitten, että de Hory ryhtyi väärentäjäksi myös julistaakseen eliitin vastaista asennetta. ”Minä olen yhtä hyvä kuin Picasso koska minä pystyn myymään signeerattuja Picassoja eivätkä pöyhkeilevät asiantuntijat erota niitä aidoista”, Irving mietti Horyn ajatelleen. ”Minä näytän noille idiooteille millaisia typeryksiä he ovat ja kuinka nerokas minä olen.”

    ”Ja tiedättekö”, Irving jatkoi, ”nero hän olikin omalla tavallaan.”

Onko ylevää taidetta, kulttuuria olemassakaan?

    Jos sen – esimerkiksi Picasson tai Matissen ”tyylin” - voi väärentää niin ettei väärennöstä huomaa kuin röntgensädetutkimuksella, elektronimikroskoopilla tai hiilianalyysillä, niin mitä silloin ”väärennetään”? Mikä taideteoksessa on "ylevää": esitys vai hinta?

    Eliitti uskottelee, että sen harrastama ”ylevä” kulttuuri on jotakin enemmän kuin massojen rakastama kultuuri. Taide alkaa näyttäytyä ylimaalliselta. ”Taide on uskontoa”, John Carey kertoo Bloomsburyn esteetikkoihin kuuluneen Clive Bellin sanoneen.

    Mutta kun Bell lisäsi, että kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska kukaan tositaiteilija ei voi uskoa ihmisten väliseen tasa-arvoon, niin ylevyys alkaa rispaantua reunoiltaan ja paljastua ylimieliseksi öykkkäröinniksi. Sekin on mielenkiintoista, että Bellin mukaan taide on myös moraalitonta. Kaikki taide on anarkistista, Bell sanoi, eikä se suhtaudu koskaan vakavasti yhteiskunnassa vallitseviin perinteisiin tai tapoihin.

    Bell saattoi olla oikeassa vaatiessaan taiteelta anarkistista suhtautumista pikkuporvarilliseen elämään, mutta jos hän oli oikeassa, hänen taidekäsitystään tuskin voi pitää ”ylevänä”, uskontoon rinnastettavana elämyksenä.

Kriitikot – ja taiteilijat itsekin – usein korostavat kuinka ”totuudellista” taide on ja kuinka ”objektiivisen” kuvan lukija tai katsoja saa taideteoksen luettuaan tai sitä katseltuaan.

    John Careyn mukaan tällainen väite on pötypuhetta.

    Taide ei ole tiedettä; se ei ole objektiivista. Jos jostakin ”aiheesta” kirjoitettut romaanit olisivat ”objektiivisia”, niiden pitäisi olla melkein sanasta sanaan samanlaisia, koska luonnontieteellisessä mielessä tosiasioista ei ole tulkintoja vaan yksi totuus.

    ”Olisi mahdotonta todistaa, että jokin Picasson taulu on yhtään enempää 'totta' kuin vaikkapa pesukone tai pussillinen ranskalaisia perunoita”, Carey sanoo kirjassaan What Good Are the Arts?

    No, voiko tästä päätellä, että taide on aina ”väärennös” todellisuudesta? Että ei edes ”ylevä” ole aidosti ylevää?

    Ja jos noin voi päätellä, niin mitä sitten on väärennöksen väärennös?

Tarinaan pitää saada tippa ironiaa.

    Se tulee Clifford Irvingin mukana, joka vietti 60-luvulla paljon aikaa Ibizalla. Siellä hän tutustui Elmyr de Horyyn mutta myös tanskalaissyntyiseen laulajattareen Nina van Pallandtiin.

    Kirjoitettuaan Horyn elämäkerran Irving sai 1970-luvun alussa ajatuksen väärentää Howard Hughesin elämäkerran. Hän teki sen rahasta mutta myös siksi, että järjestäessään kustantajan rahoituksella fiktiivisiä Hughesin haastatteluja ympäri maailmaa, hän pääsi vaimoaan ”karkuun” ja saattoi viettää aikaa rakastettunsa Nina van Pallandtin kanssa.

    Ironiaa tai ei, Robert Altman valitsi Nina van Pallandtin elokuvaansa Pitkät jäähyväiset (1973) femme fatalen rooliin. Joidenkin mielestä Altman väärensi Raymond Chandlerin loistavan romaanin, mutta ehkä Altman kunnioitti Chandleria sopivan anarkistisesti, ironialla.

    Clifford Irving tuomittiin vankilaan Hughes-väärennöksestä. Muuan lehtimies sanoo väärennöksen (jota ei ole julkaistu kirjana) luettuaan, että se on hirvittävän viihdyttävää luettavaa.

Miksi taiteilija ”väärentää” todellisuutta?

    Siis onko muitakin syitä kuin raha ja seksi?

    Onko ylevän tavoittelu hyväksyttävä syy? Entä anarkistinen mielenilmaisu? Porvarin härnääminen? Oman minä korottaminen muita korkeammalle? Vai onko "väärennös" sittenkin todellisuutta todempaa?

    Ähäkuti, Hory mietti uutta Matissea maalatessaan.

    Clifford Irving lainaa Hughes-väärennöstä muistelevassa kirjassaan The Hoax ranskalaista filosofia Jean le Malchanceuxia, jonka mielestä tekojen motiivin voi selittää vasta kun teko on tapahtunut. Syyt ja seuraukset ovat todellisuus sellaisenaan ja on ajan tuhlaamista miettiä kumpi aiheuttaa kummankin.

    ”Tiedätkö sinä”, Malchanceux kysyy, ”miksi potkaisit kissaa tänään aamulla? Tai heitit lantin kerjäläiselle?”

Ai niin.

    Jean le Malchanceuxin filosofisia teoksia ei kannata etsiä verkkokaupasta eikä kirjastosta.

    Tai aina kannattaa etsiä. Lohtakin kannattaa pyydystää vaikka sitä ei saisikaan.

    Mutta sekin on hyvä tietää, että Malchanceux on Irvingin luoma fiktiivinen hahmo, silkkaa väärennöstä koko mies.

_______________________________

Mick Brown: You couldn't make it up. The Telegraph, 28.7.2007.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005, 2006.

Pasi Holm: Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo? Kauppalehti, 19.12.2016.

Clifford Irving: The Hoax. (Nimellä Project Octavio, 1977.) Miramax Books, 2006.

Kay Kipling: Behind the Fake: An Interview with author Clifford Irving. Sarasota Magazine, 30.5.2014.

Samuli Tiikkaja: Taidekauppias Jouni Ranta väittää muistelmissaan, että suomalainen taidekauppa on ollut ”läpeensä” mätää ja huutokaupoissa on myyty vuosikymmeniä väärennöksiä. Helsingin Sanomat, 12.1.2017.