Ylevän väärentäminen

[Miksi potkaisit kissaa tänään aamulla?]

Aito.
Ylevä?
Feodor Porokaran akvarelli vuodelta 1974.

Jonakin kauniina päivänä, ollessaan piittaamattoman kepeällä tuulella, pakinoitsija kompastuu otsikkoonsa.

    Ehkä se tapahtuu tänään, kenties.

    Kenties tänään toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Sillä miten ylevän voisi väärentää? Sehän tarkoittaa jotakin väärentämätöntä, sellaista mikä ei ole tavanomaista, banaalia, arkipäiväistä eikä edes groteskia.

    Ylevän vaistoaa vaikka ei pysty sanomaan mitä se oikeastaan tarkoittaa.

    Toisaalta, saattaisi anarkisti ajatella, jos jotakin kannattaa repiä palasiksi, niin nimenomaan tuo tekopyhältä maistuva ylevyys. Anarkistia minusta ei kuitenkaan löydy riittävästi. Tyydyn vähempään.

    Sitä paitsi, kaikki pakinaan laitettu on sinne tarkoitettua. Siitä syntyy yhtenäisyys.

Viime päivien taidepuhetta. Ylevästä ja väärennetystä.

    Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm herätti huomiota (tosin alkuperäinen teksti julkaistiin Kauppalehden yritysblogissa jo joulukuussa) tunnustamalla, että hänelle oli syntynyt mielikuva ”ylevien periaatteiden” ja taloudellisen kannattavuuden välisestä negatiivisesta korrelaatiosta. Holm vertasi toisiinsa Musiikkitalon ja Tavastia-klubin kannattavuutta ja totesi: ”Mitä tärkeämmillä 'ylevillä periaatteilla' liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus. Mielikuvani ei liitty pelkästään musiikkiin, muihin taidemuotoihin, tai tieteeseen, vaan monipuolisesti yleistä arvostusta nauttivaan yhteiskunnalliseen toimintaan.”

    Holmin johtopäätös oli, että ”taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitoisten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos 'yleville periaatteille' saataisiin hintalappu.”

    Ylevän kulttuurin merkitystä ei sovi arvostella Suomessa.

    ”Viisas kulttuuripolitiikkaa ymmärtää, ettei kulttuuria voi rahalla ostaa”, muuan kommentoija opasti Holmia. Itse asiassa kommentoija tarkoitti, että (ylevä) kulttuuri kustannetaan julkisella rahalla, jota ei korvamerkitä. Ylevää ei pidä asettaa tulosvastuuseen. Hintalappu banalisoi taiteen. 

Toisaalla uutisoitiin ylevän taiteen väärentämisestä. Siis konkreettisesta väärentämisestä.

    Samuli Tiikkaja lainasi viime torstaina Helsingin Sanomissa taideväärennösten suurkauppaan osallistunutta taidekauppias Jouni Rantaa, joka kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan, kuinka hän kohtasi mestareiden töitä väärentävän suomalaisen taidemaalarin ja lumoutui tämän taidoista:

    ”Kerran tauluja hakiessani yllätin hänet maalaamassa von Wrightin veljesten kuuluisia lintuaiheisia tauluja. Hän tuskin nosti katsettaan kanvakselta. Katselin hänen työskentelyään. Tajusin heti katselevani poikkeuksellisen taitavaa taiteilijaa; niin hienosti ne linnut hänen siveltimestään tulivat. Olin haltioissani.”

    Rikokset ovat rikoksia, mutta... mitä ”väärennetään”?

    Jos taiteilija pystyy toisen taiteilijan ”tyylillä” (kopioimatta suoraan alkuteoksia) maalaamaan teoksia, joita asiantuntijakaan ei erota aidosta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ”ylevässä” taidekaupassa ei ole oleellista taideteos sellaisenaan ja omanaan; että tärkeää ei ole teoksen luonne, tyyli ja ”laatu” vaan se kenen maalaama tai piirtämä se on? Matisse loi hienoja maalauksia, mutta mitä pitää ajatella unkarilaisen mestariväärentäjän Elmyr de Horyn teoksista, joita myytiin aitoina Matisseina? Mikä niiden taiteellinen arvo on ”rikollisen” arvon rinnalla tai vastakohtana?

    Amerikkalainen kirjailija Clifford Irving, joka julkaisi vuonna 1969 Elmyr de Horyn elämäkerran, epäili muutama vuosi sitten, että de Hory ryhtyi väärentäjäksi myös julistaakseen eliitin vastaista asennetta. ”Minä olen yhtä hyvä kuin Picasso koska minä pystyn myymään signeerattuja Picassoja eivätkä pöyhkeilevät asiantuntijat erota niitä aidoista”, Irving mietti Horyn ajatelleen. ”Minä näytän noille idiooteille millaisia typeryksiä he ovat ja kuinka nerokas minä olen.”

    ”Ja tiedättekö”, Irving jatkoi, ”nero hän olikin omalla tavallaan.”

Onko ylevää taidetta, kulttuuria olemassakaan?

    Jos sen – esimerkiksi Picasson tai Matissen ”tyylin” - voi väärentää niin ettei väärennöstä huomaa kuin röntgensädetutkimuksella, elektronimikroskoopilla tai hiilianalyysillä, niin mitä silloin ”väärennetään”? Mikä taideteoksessa on "ylevää": esitys vai hinta?

    Eliitti uskottelee, että sen harrastama ”ylevä” kulttuuri on jotakin enemmän kuin massojen rakastama kultuuri. Taide alkaa näyttäytyä ylimaalliselta. ”Taide on uskontoa”, John Carey kertoo Bloomsburyn esteetikkoihin kuuluneen Clive Bellin sanoneen.

    Mutta kun Bell lisäsi, että kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska kukaan tositaiteilija ei voi uskoa ihmisten väliseen tasa-arvoon, niin ylevyys alkaa rispaantua reunoiltaan ja paljastua ylimieliseksi öykkkäröinniksi. Sekin on mielenkiintoista, että Bellin mukaan taide on myös moraalitonta. Kaikki taide on anarkistista, Bell sanoi, eikä se suhtaudu koskaan vakavasti yhteiskunnassa vallitseviin perinteisiin tai tapoihin.

    Bell saattoi olla oikeassa vaatiessaan taiteelta anarkistista suhtautumista pikkuporvarilliseen elämään, mutta jos hän oli oikeassa, hänen taidekäsitystään tuskin voi pitää ”ylevänä”, uskontoon rinnastettavana elämyksenä.

Kriitikot – ja taiteilijat itsekin – usein korostavat kuinka ”totuudellista” taide on ja kuinka ”objektiivisen” kuvan lukija tai katsoja saa taideteoksen luettuaan tai sitä katseltuaan.

    John Careyn mukaan tällainen väite on pötypuhetta.

    Taide ei ole tiedettä; se ei ole objektiivista. Jos jostakin ”aiheesta” kirjoitettut romaanit olisivat ”objektiivisia”, niiden pitäisi olla melkein sanasta sanaan samanlaisia, koska luonnontieteellisessä mielessä tosiasioista ei ole tulkintoja vaan yksi totuus.

    ”Olisi mahdotonta todistaa, että jokin Picasson taulu on yhtään enempää 'totta' kuin vaikkapa pesukone tai pussillinen ranskalaisia perunoita”, Carey sanoo kirjassaan What Good Are the Arts?

    No, voiko tästä päätellä, että taide on aina ”väärennös” todellisuudesta? Että ei edes ”ylevä” ole aidosti ylevää?

    Ja jos noin voi päätellä, niin mitä sitten on väärennöksen väärennös?

Tarinaan pitää saada tippa ironiaa.

    Se tulee Clifford Irvingin mukana, joka vietti 60-luvulla paljon aikaa Ibizalla. Siellä hän tutustui Elmyr de Horyyn mutta myös tanskalaissyntyiseen laulajattareen Nina van Pallandtiin.

    Kirjoitettuaan Horyn elämäkerran Irving sai 1970-luvun alussa ajatuksen väärentää Howard Hughesin elämäkerran. Hän teki sen rahasta mutta myös siksi, että järjestäessään kustantajan rahoituksella fiktiivisiä Hughesin haastatteluja ympäri maailmaa, hän pääsi vaimoaan ”karkuun” ja saattoi viettää aikaa rakastettunsa Nina van Pallandtin kanssa.

    Ironiaa tai ei, Robert Altman valitsi Nina van Pallandtin elokuvaansa Pitkät jäähyväiset (1973) femme fatalen rooliin. Joidenkin mielestä Altman väärensi Raymond Chandlerin loistavan romaanin, mutta ehkä Altman kunnioitti Chandleria sopivan anarkistisesti, ironialla.

    Clifford Irving tuomittiin vankilaan Hughes-väärennöksestä. Muuan lehtimies sanoo väärennöksen (jota ei ole julkaistu kirjana) luettuaan, että se on hirvittävän viihdyttävää luettavaa.

Miksi taiteilija ”väärentää” todellisuutta?

    Siis onko muitakin syitä kuin raha ja seksi?

    Onko ylevän tavoittelu hyväksyttävä syy? Entä anarkistinen mielenilmaisu? Porvarin härnääminen? Oman minä korottaminen muita korkeammalle? Vai onko "väärennös" sittenkin todellisuutta todempaa?

    Ähäkuti, Hory mietti uutta Matissea maalatessaan.

    Clifford Irving lainaa Hughes-väärennöstä muistelevassa kirjassaan The Hoax ranskalaista filosofia Jean le Malchanceuxia, jonka mielestä tekojen motiivin voi selittää vasta kun teko on tapahtunut. Syyt ja seuraukset ovat todellisuus sellaisenaan ja on ajan tuhlaamista miettiä kumpi aiheuttaa kummankin.

    ”Tiedätkö sinä”, Malchanceux kysyy, ”miksi potkaisit kissaa tänään aamulla? Tai heitit lantin kerjäläiselle?”

Ai niin.

    Jean le Malchanceuxin filosofisia teoksia ei kannata etsiä verkkokaupasta eikä kirjastosta.

    Tai aina kannattaa etsiä. Lohtakin kannattaa pyydystää vaikka sitä ei saisikaan.

    Mutta sekin on hyvä tietää, että Malchanceux on Irvingin luoma fiktiivinen hahmo, silkkaa väärennöstä koko mies.

_______________________________

Mick Brown: You couldn't make it up. The Telegraph, 28.7.2007.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005, 2006.

Pasi Holm: Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo? Kauppalehti, 19.12.2016.

Clifford Irving: The Hoax. (Nimellä Project Octavio, 1977.) Miramax Books, 2006.

Kay Kipling: Behind the Fake: An Interview with author Clifford Irving. Sarasota Magazine, 30.5.2014.

Samuli Tiikkaja: Taidekauppias Jouni Ranta väittää muistelmissaan, että suomalainen taidekauppa on ollut ”läpeensä” mätää ja huutokaupoissa on myyty vuosikymmeniä väärennöksiä. Helsingin Sanomat, 12.1.2017.