torstai 19. tammikuuta 2017

Ylevän väärentäminen

[Miksi potkaisit kissaa tänään aamulla?]

Aito.
Ylevä?
Feodor Porokaran akvarelli vuodelta 1974.

Jonakin kauniina päivänä, ollessaan piittaamattoman kepeällä tuulella, pakinoitsija kompastuu otsikkoonsa.
    Ehkä se tapahtuu tänään, kenties.
    Kenties tänään toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Sillä miten ylevän voisi väärentää? Sehän tarkoittaa jotakin väärentämätöntä, sellaista mikä ei ole tavanomaista, banaalia, arkipäiväistä eikä edes groteskia.
    Ylevän vaistoaa vaikka ei pysty sanomaan mitä se oikeastaan tarkoittaa.
    Toisaalta, saattaisi anarkisti ajatella, jos jotakin kannattaa repiä palasiksi, niin nimenomaan tuo tekopyhältä maistuva ylevyys. Anarkistia minusta ei kuitenkaan löydy riittävästi. Tyydyn vähempään.
    Sitä paitsi, kaikki pakinaan laitettu on sinne tarkoitettua. Siitä syntyy yhtenäisyys.


Viime päivien taidepuhetta. Ylevästä ja väärennetystä.
    Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm herätti huomiota (tosin alkuperäinen teksti julkaistiin Kauppalehden yritysblogissa jo joulukuussa) tunnustamalla, että hänelle oli syntynyt mielikuva ”ylevien periaatteiden” ja taloudellisen kannattavuuden välisestä negatiivisesta korrelaatiosta. Holm vertasi toisiinsa Musiikkitalon ja Tavastia-klubin kannattavuutta ja totesi: ”Mitä tärkeämmillä 'ylevillä periaatteilla' liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus. Mielikuvani ei liitty pelkästään musiikkiin, muihin taidemuotoihin, tai tieteeseen, vaan monipuolisesti yleistä arvostusta nauttivaan yhteiskunnalliseen toimintaan.”
    Holmin johtopäätös oli, että ”taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnallisesti arvostettujen kulttuurilaitoisten taloudellinen toiminta tehostuisi, jos 'yleville periaatteille' saataisiin hintalappu.”
    Ylevän kulttuurin merkitystä ei sovi arvostella Suomessa.
    ”Viisas kulttuuripolitiikkaa ymmärtää, ettei kulttuuria voi rahalla ostaa”, muuan kommentoija opasti Holmia. Itse asiassa kommentoija tarkoitti, että (ylevä) kulttuuri kustannetaan julkisella rahalla, jota ei korvamerkitä. Ylevää ei pidä asettaa tulosvastuuseen. Hintalappu banalisoi taiteen. 


Toisaalla uutisoitiin ylevän taiteen väärentämisestä. Siis konkreettisesta väärentämisestä.
    Samuli Tiikkaja lainasi viime torstaina Helsingin Sanomissa taideväärennösten suurkauppaan osallistunutta taidekauppias Jouni Rantaa, joka kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan, kuinka hän kohtasi mestareiden töitä väärentävän suomalaisen taidemaalarin ja lumoutui tämän taidoista:
    ”Kerran tauluja hakiessani yllätin hänet maalaamassa von Wrightin veljesten kuuluisia lintuaiheisia tauluja. Hän tuskin nosti katsettaan kanvakselta. Katselin hänen työskentelyään. Tajusin heti katselevani poikkeuksellisen taitavaa taiteilijaa; niin hienosti ne linnut hänen siveltimestään tulivat. Olin haltioissani.”
    Rikokset ovat rikoksia, mutta... mitä ”väärennetään”?
    Jos taiteilija pystyy toisen taiteilijan ”tyylillä” (kopioimatta suoraan alkuteoksia) maalaamaan teoksia, joita asiantuntijakaan ei erota aidosta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ”ylevässä” taidekaupassa ei ole oleellista taideteos sellaisenaan ja omanaan; että tärkeää ei ole teoksen luonne, tyyli ja ”laatu” vaan se kenen maalaama tai piirtämä se on? Matisse loi hienoja maalauksia, mutta mitä pitää ajatella unkarilaisen mestariväärentäjän Elmyr de Horyn teoksista, joita myytiin aitoina Matisseina? Mikä niiden taiteellinen arvo on ”rikollisen” arvon rinnalla tai vastakohtana?
    Amerikkalainen kirjailija Clifford Irving, joka julkaisi vuonna 1969 Elmyr de Horyn elämäkerran, epäili muutama vuosi sitten, että de Hory ryhtyi väärentäjäksi myös julistaakseen eliitin vastaista asennetta. ”Minä olen yhtä hyvä kuin Picasso koska minä pystyn myymään signeerattuja Picassoja eivätkä pöyhkeilevät asiantuntijat erota niitä aidoista”, Irving mietti Horyn ajatelleen. ”Minä näytän noille idiooteille millaisia typeryksiä he ovat ja kuinka nerokas minä olen.”
    ”Ja tiedättekö”, Irving jatkoi, ”nero hän olikin omalla tavallaan.”


Onko ylevää taidetta, kulttuuria olemassakaan?
    Jos sen – esimerkiksi Picasson tai Matissen ”tyylin” - voi väärentää niin ettei väärennöstä huomaa kuin röntgensädetutkimuksella, elektronimikroskoopilla tai hiilianalyysillä, niin mitä silloin ”väärennetään”? Mikä taideteoksessa on "ylevää": esitys vai hinta?
    Eliitti uskottelee, että sen harrastama ”ylevä” kulttuuri on jotakin enemmän kuin massojen rakastama kultuuri. Taide alkaa näyttäytyä ylimaalliselta. ”Taide on uskontoa”, John Carey kertoo Bloomsburyn esteetikkoihin kuuluneen Clive Bellin sanoneen.
    Mutta kun Bell lisäsi, että kaikki taiteilijat ovat aristokraatteja, koska kukaan tositaiteilija ei voi uskoa ihmisten väliseen tasa-arvoon, niin ylevyys alkaa rispaantua reunoiltaan ja paljastua ylimieliseksi öykkkäröinniksi. Sekin on mielenkiintoista, että Bellin mukaan taide on myös moraalitonta. Kaikki taide on anarkistista, Bell sanoi, eikä se suhtaudu koskaan vakavasti yhteiskunnassa vallitseviin perinteisiin tai tapoihin.
    Bell saattoi olla oikeassa vaatiessaan taiteelta anarkistista suhtautumista pikkuporvarilliseen elämään, mutta jos hän oli oikeassa, hänen taidekäsitystään tuskin voi pitää ”ylevänä”, uskontoon rinnastettavana elämyksenä.



Kriitikot – ja taiteilijat itsekin – usein korostavat kuinka ”totuudellista” taide on ja kuinka ”objektiivisen” kuvan lukija tai katsoja saa taideteoksen luettuaan tai sitä katseltuaan.
    John Careyn mukaan tällainen väite on pötypuhetta.
    Taide ei ole tiedettä; se ei ole objektiivista. Jos jostakin ”aiheesta” kirjoitettut romaanit olisivat ”objektiivisia”, niiden pitäisi olla melkein sanasta sanaan samanlaisia, koska luonnontieteellisessä mielessä tosiasioista ei ole tulkintoja vaan yksi totuus.
    ”Olisi mahdotonta todistaa, että jokin Picasson taulu on yhtään enempää 'totta' kuin vaikkapa pesukone tai pussillinen ranskalaisia perunoita”, Carey sanoo kirjassaan What Good Are the Arts?
    No, voiko tästä päätellä, että taide on aina ”väärennös” todellisuudesta? Että ei edes ”ylevä” ole aidosti ylevää?
    Ja jos noin voi päätellä, niin mitä sitten on väärennöksen väärennös?


Tarinaan pitää saada tippa ironiaa.
    Se tulee Clifford Irvingin mukana, joka vietti 60-luvulla paljon aikaa Ibizalla. Siellä hän tutustui Elmyr de Horyyn mutta myös tanskalaissyntyiseen laulajattareen Nina van Pallandtiin.
    Kirjoitettuaan Horyn elämäkerran Irving sai 1970-luvun alussa ajatuksen väärentää Howard Hughesin elämäkerran. Hän teki sen rahasta mutta myös siksi, että järjestäessään kustantajan rahoituksella fiktiivisiä Hughesin haastatteluja ympäri maailmaa, hän pääsi vaimoaan ”karkuun” ja saattoi viettää aikaa rakastettunsa Nina van Pallandtin kanssa.
    Ironiaa tai ei, Robert Altman valitsi Nina van Pallandtin elokuvaansa Pitkät jäähyväiset (1973) femme fatalen rooliin. Joidenkin mielestä Altman väärensi Raymond Chandlerin loistavan romaanin, mutta ehkä Altman kunnioitti Chandleria sopivan anarkistisesti, ironialla.
    Clifford Irving tuomittiin vankilaan Hughes-väärennöksestä. Muuan lehtimies sanoo väärennöksen (jota ei ole julkaistu kirjana) luettuaan, että se on hirvittävän viihdyttävää luettavaa.


Miksi taiteilija ”väärentää” todellisuutta?
    Siis onko muitakin syitä kuin raha ja seksi?
    Onko ylevän tavoittelu hyväksyttävä syy? Entä anarkistinen mielenilmaisu? Porvarin härnääminen? Oman minä korottaminen muita korkeammalle? Vai onko "väärennös" sittenkin todellisuutta todempaa?
    Ähäkuti, Hory mietti uutta Matissea maalatessaan.
    Clifford Irving lainaa Hughes-väärennöstä muistelevassa kirjassaan The Hoax ranskalaista filosofia Jean le Malchanceuxia, jonka mielestä tekojen motiivin voi selittää vasta kun teko on tapahtunut. Syyt ja seuraukset ovat todellisuus sellaisenaan ja on ajan tuhlaamista miettiä kumpi aiheuttaa kummankin.
    ”Tiedätkö sinä”, Malchanceux kysyy, ”miksi potkaisit kissaa tänään aamulla? Tai heitit lantin kerjäläiselle?”


Ai niin.
    Jean le Malchanceuxin filosofisia teoksia ei kannata etsiä verkkokaupasta eikä kirjastosta.
    Tai aina kannattaa etsiä. Lohtakin kannattaa pyydystää vaikka sitä ei saisikaan.
    Mutta sekin on hyvä tietää, että Malchanceux on Irvingin luoma fiktiivinen hahmo, silkkaa väärennöstä koko mies.



_______________________________

Mick Brown: You couldn't make it up. The Telegraph, 28.7.2007.
John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber, 2005, 2006.
Pasi Holm: Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo? Kauppalehti, 19.12.2016.
Clifford Irving: The Hoax. (Nimellä Project Octavio, 1977.) Miramax Books, 2006.
Kay Kipling: Behind the Fake: An Interview with author Clifford Irving. Sarasota Magazine, 30.5.2014.
Samuli Tiikkaja: Taidekauppias Jouni Ranta väittää muistelmissaan, että suomalainen taidekauppa on ollut ”läpeensä” mätää ja huutokaupoissa on myyty vuosikymmeniä väärennöksiä. Helsingin Sanomat, 12.1.2017.

17 kommenttia:

  1. Eikös Clive Bell ollut naimisissa Virginia Woolfin sisaren kanssa ja sisar oli kuvataiteilija. En muista hänen etunimeään nyt. Mutta Bloomsbury-ryhmästä tehty leffa oli hiljattain televisiossa.

    Luulin että se olisi kertonut Virginia Woolfista. Ehkä oli paikallaan nähdä dokufiktio nuoresta englantilaisesta (nais)kuvataiteilijasta, ei taiteilijaksi ryhtyminen ole kovin helppoa. Koko se Bloomsbury-ryhmä oli yläluokkaan kuuluvia ihmisiä, joille ei tuonut ongelmia hankkia taloa maalta, esimerkiksi, jos tarvittiin. Mutta olivat heidän ajatuksensa yhteiskunnasta aika emansipatorisia lähtökohdasta riippumatta.

    Taloustieteilijä Keynes näyttää olleen esillä monasti suomalaisessakin keskustelussa, kun yritetään miettiä mikä maan taloudessa on pielessä. Leonard Woolf puolestaan oli hyvä kustantaja, joka ei juuri tainnut vaimonsa kirjoja julkaista. Ehkä hän ajatteli olevansa jäävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yep. Tuo mini-tv-sarja oli kyllä aika iso pettymys (kauhean suppea), kun on jonkin verran lukenut noista ajoista. Muistelen että mulla on jossain Quentin Bellin (Cliven poika) muistelmat joko Virginia Woolfista tai itse Bloomsbury-ryhmästä.

      Poista
    2. Tuohan on uutinen. En ollut tiennytkään Bellin pojan työstä. Mulla on yksi aika paksu historia-kirja, lähinnä Virginia Woolf, mutta myös muu Bloomsbury mukana. Aika massiivinen kirja, kirjoittaja on Hermione Lee. Se on siis englanninkielinen opus.

      Poista
  2. Kyösti hyvä, nyt kirjoitit mieltä kihoavasta asiasta, taiteesta. Ihmettelet asioita, joita varmaan monet muutkin ihmettelevät. Asia on niin suuri ja tärkeä, ettei yksi blogikirjoitus tai kommentti voi sitä kuin hipaista. Minä ainakin tunnen miten pääkallo laajenee paineesta, kun ajattelenkin, mitä siitä haluaisin puhua. Mutta sen sijaan, että alkaisin tässä saarnata taiteen puolesta, sen tarpeellisuudesta, hyödystä ja ilosta, sen terveydellisestä merkityksestä, taidekaupasta ja sadoista muista asioista, kerron vaan, miten paljon minua nolottaa se, kun en vieläkään ole edes alkanut lukea tuota sivusta ladattavaa kirjaasi. En mitään muutakaan. Ainoa asia, josta olen yli kaksi kuukautta pystynyt nauttimaan, on musiikki. Sekin radiosta tai levyiltä. Oon nääs sairastellut aika innokkaasti, tai pikemminkin vastahakoisesti. Voimat poissa. Tällä viikolla vasta ovat lääkkeet alkaneet vaikuttaa. Toivo herännyt: ehkä en kuolekaan.

    Kai minä joskus ennätän tuon kirjasi lukea. En uskalla luvata. Ei puhuta siitä , se synnyttää vaan paineita. Yleensä pidän lupaukseni. Pidän pohtivasta tyylistäsi. Epäilen että olet käyttänyt sitä myös kirjassasi. Jos, niin pidän siitä. Saa nähdä.

    Mitä taideväärennöksiin tulee, se on rikollista toimintaa. Pahinta siinä että pyritään petkuttamaan ihmisiä valheen avulla tavoitteena rikastua. Jos jäljentää jonkun työn tai ottaa siitä vaikutteita, se ei ole rikollista, jos singneeraa sen omalla nimellään. Matkiminen ei ole toistaiseksi rangaistavaa, pikku lapsikin oppii matkimalla. Tämän kaiken sinä tietysti tiedätkin.

    Mutta toisen, tai vaikka luonnon taitava matkiminen, ei ole taidetta. Se voi olla taitoa. Mutta taidetta on vain ilmaisu. Jos ilmaisu puuttuu taideteoksesta, se on kuollutta taidetta.

    VastaaPoista
  3. Vielä vähän. Sanoin, että toisen matkiminen on sallittua. Ei kuitenkaan tietysti niin, että tekee esim. samanlaisen sävellyksen tai tekstin tai maalauksen ja tällää siihen sitten oman nimensä. Tarkoitin vaikutuksen saamista. Jos joku teos vaikuttaa niin voimakkaasti että siitä innostuu, on paljon mahdollista että se innostus aiheuttaa mielessä intoa tehdä oma työ, joka on erilainen, mutta kun se on syntynyt hyvien tähtien alla, se on hyvä. Inspiraatio on tärkeä työkalu taidetta tekevän työkalupakissa. Toisen työn idean lainaaminen on hyväksyttyä, jos tekee sen omalla tavallaan ja jos siitä tulee parempi kuin alkuperäisestä.
    Kaikki ihmisen tekeminen pohjautuu aiemmin tehtyyn. Mikään ei ole uutta auringon alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siis oteta paineita tuon 2112 suhteen, eihän Liisu?

      Kun väärentäjä laittaa maalaukseen oman nimensä sijaan vaikkapa Matissen nimen niin tietysti se on rikos, eräänlainen identiteettivarkaus - eikä sinällään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoista on, miksi maalauksen katsojat pitävät sitä Matissen tekemänä.

      Näissä pakainoissa näyttää - kun tätä nyt mietin - eräänlaisena punaisena lankana kulkevan jatkuva pohdiskelu todellisuuden ja sen ilmaisemisen välisestä suhteesta. Ja eräänlaisena ihmettelyn ideana on miettiä mitä tarkoittaa kun Sartre sanoi "ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä". Tämän pohtiminen ei tarkoita maalauksien eikä sävellyksien vähättelyä vaan sen pohtimista miten maailma ilmaistaan.

      Tänään Hesarin tiedepalstalla kerrotaan, että "kokemuksemme maailmasta on mallinnus, siis eräänlainen aivojemme luoma rakennelma".

      Joten juuri se kiinnostava asia on miten tuo virtuaalinenrakennelma oikeastaan rakennetaan ja miten eri taidemuodot liittyvät sen rakentamiseen.

      No, liian suuria sanoja, mutta...

      Yhtä kaikki, paranemisiin!

      Poista
    2. Niinpä kai, itsensä asemoimisesta koko tuossa hommassa on kyse, lopulta. Muun ohella tietysti. Mihin kuulun ja mihin haluaisin kuulua, mitä nuo ajattelevat minusta jos …
      Tätä sitten väärentäjä käyttää hyväkseen ja tekee myös palveluksen asiakkaallen joka saa tukea olemassaololleen. Name-dropping, kaikki olemme tähän syyllistyneet.
      Tähän komleksiseen identtiteettikysymykseen joudumme eri syistä. Niistä yksi, luulen että tärkein, on se, että olemme,useimmat meistä kuitenkin, irrallaan lapsuuden pysyvästä ympäristöstä ja vaikka asuisimme kuten minun on laita samaa vanhaa taloa niin katseemme tavoittaa vain muuttunutta. Ja Matisse on vanha tuttu, lempeä maalari, otamme hänet ;-))

      Tosiaan, minulla oli yksinäinen sukulaisnainen joka sai kulkevalta kauppiaalta ostettua pienen maiseman, järvi ja vene sen rannalla.Tekijäksi on mainittu eräs Soldan-Brofeldt ja onhan se mahdollista. Aikaa on sittemmin kulunut ja kuva on siirtynyt toiselle sukulaiselle ja jatkaa varmasti taas aikanaan. Siihen liittyy jo pieni tarinakin.
      Oli niin tai näin, varmaa on etten omistajaa joskus tavatessani ota esille mitään mikä herättäsi epäilyjä teoksen alkuperää kohtaan. Kuka siitä hyötyisi? hh

      Ps. Kuinkahan hyvin Feodor Porokara ja Aimo Kanerva olivat tietoisia toisistansa?

      Poista
    3. Jonkinlainen deja vu tulee mieleen tästä Kanervasta - ehkä olen tätä aikaisemminkin miettinyt.

      Kun netistä katsoo Kanervan akvarelleja niin onhan ne aika saman sukuisia kuin nuo Porokaran. Oliko vaikutteita suuntaan/toiseen, en tiedä.

      Pakinan kuvassa olevan teoksen historian luulen tietäväni. Isäni osti Porokaran akvarelleja kun taiteilija tuli niitä myymään Eteenpäin yhtiön konttoriin Kotkassa. "Säälistä", tukeakseen paikallista taiteilijaa, esteettisten arvojen takia? En tiedä. Ehkä kaikkea tuota.

      Poista
  4. Niin ja sitten oli vielä Orson Wellesin (?) leffa nimeltään F for Fake. Siinä Picasson arveli väärentäneensä aika suuren osan omaa tuotantoaan.

    Olin muutama vuosi sitten täällä keskustelutilaisuudessa, jonka otsikko oli "musta taide". Se tarkoitti tuota yhteisyyttä, hyvätasoisia väärennöksiä, takuupapereita, taidekauppiaita ynnä vielä Suomen lisäksi mukana jokunen muu maa.

    Sitten muistin, että kun digitaalinen kuvaus alkoi yleistyä, niin ainakin meillä maalla kulki taidekauppiaita, joilla oli hirveän hienoja akvarelleja tai grafiikkaa, joista suurennuslasilla katsoessa näki että printtejä olivat. Seuraavaksi jo joku tiesi, että painopaikka on jossain päin Pohjois-Italiaa. Ihmiset osasivat olla paheksuvia. Että kun Italia on sentään vanha kulttuurimaa.

    Suomen aivan omaa tuotantoa ei taidettu mainita. Se mainittiin kyllä, että väärennösten ei pitäisi antaa kiertää. Sitä asiaa taisi korostaa paikalla ollut poliisi. Selityksenä kierrosten jatkumiselle oli se, että omistusoikeus teoksiin oli aivan selvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Wellesin leffasta puolet perustui juuri tämän Irvingin Hory-kirjaan.

      Poista
  5. Periaatteessa tuo kuvailemasi taideväärentäminen muistuttaa aika paljon keskiaikaista tai vanhempaa taiteenteon käsitystä, jossa kuvataiteilija on ensisijaisesti käsityöläinen jota myös sellaisena kohdeltiin, ja väärentäjä joka kykenee toistamaan toisen tekijän teoksia sellaisella pieteetillä että erottaminen on mahdotonta on selvästi erinomainen käsityöläinen.
    Samoin ainakin ajan kirjallisuudessa, mahdollisesti kuvataiteissakin, oli täysin normaalia laittaa omia luomuksia jonkun suuremman ja nimekkäämmän tekijän nimiin.

    Eli periaatteessa historiallinen taidekäsitys on väärentäjien puolella, samoin teosten tarkastelu puhtaasti konkreettisina esineinä, mutta samalla pitää tietysti todeta että kun nykyaikana yleinen suhtautuminen taiteilijuuteen on eri kuin keskiajalla niin on harhaanjohtavaa naamioida keskiaikainen taidekäsitys nykyiseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kun nykyään kaikenlainen "omistaminen" on kaikenlaisen toiminnan perusidea, ei oikein voi eikä pidä ihailla "robin hoodeja" jotka panevat taideteokseen (tai mihin tahansa tuotteeseen) oman nimensä tilalle "paremmin myyvän" nimen.

      Joskus palkkatyön vuosina mietin, että miten tavallinen palkaasaaja saisi osansa tekemänsä "tuotteen" käytöstä, mutta sellaisen miettiminen oli turhanaikaista, koska lähtökohtaisesti palkansaaja on "myynyt" oikeutensa sen tai tuon tavaran tai tuotteen käytöstä yleiseen käyttöön. Siis omaa palkkaansa vastaan, tekijänoikeudesta luovuttaen.

      Tarkoitan että kun ajat hissillä vaikkapa viidenteen kerrokseen, et maksa hissin suunnittelijalle mitään sen enempää vaikka ajaisit kuudenteen kerrokseen. Tietämättäsi käytät "teosta" jonka arvo on arvaamaton.

      Mutta ja sen takia kiehtovampaa onkin tutkia (miettiä) tätä asiaa informaatioteorian läpi; ei tarvitse ajatella rahaa eikä oikeuksia.

      Jossakin oli, olisiko ollut Tekniikan maailmassa, muutama vuosi sitten juttu brändikelloista ja piraateista. Siinä oli purettu osiinsa joku piraattikello, joka osoittautui paremmin tehdyksi kuin aito vastine. Toimittaja ihmetteli että miksi niin hyvin tehty kello kannatti/piti laittaa tietyn merkin valekaapuun. (Kuluttajien syytäkö kaikki tämä?)

      Poista
  6. HS:n tiedepalstan lause, jonka Kyösti mainitset tuolla yhdessä kommentissasi "kokemuksemme maailmasta on mallinnus, siis eräänlainen aivojemme luoma rakennelma", on kiehtova. Tämä myös selittää, miksi toisen työn julkaiseminen tai toisen työn kopioiminen ja sen julkaiseminen omissa nimissään on vähintään epäaitoa. Jos tämä keskusteluporukka istutettaisiin maiseman eteen maalaustelineen taa ja pyydettäisiin maalaamaan, mitä näkee, niin kylläpä syntyisi erilaisia töitä.

    Kirjojen puolella en oikein pidä sellaisista, joissa kirjoitetaan elämäkertaromaani edesmennneen henkilön nimissä minämuotoisena vakuuttaen, että kirja syntyi, kun kirjoittaja ikäänkuin sulautui tuohon toiseen ja muuttui häneksi. Veijariromaanit kuten Huovisen Veitikka on eri juttu. Jo sekin, että jos henkilö on elänyt eri aikana, tekee tehtävästä vaikean.

    Tämä aikakysymys on myös kiinnostava. Joinain aikoina tehdään tällaista taidetta, joinain toisina taas tuollaista. Ihmiset ovat joinakin vuosikymmeninä valokuvissakin kuin toistensa klooneja, joskus naisilla on ollut kaikilla kuvissa pieni suppusuu ja samanlaiset vaatteet. Ei haluttu olla yksilöllisiä kuten nykyään. Vai näytämmekö myös me tulevaisuudesta käsin tekevän yhtenevää mallinnusta maailmasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "samannäköisyys" ja "muodin mukainen" saattavat todella olla jotakin mitä ei vain huomaa, eli että nytkin suunnilleen olemme toistemme kaltaisia, myös ajatuksinemme vaikka tuntuukin, että nyt on lupa olla yksilöllisempi kuin joskus aikaisemmin. Toki nyt on paljon vapauksia joista ei vielä 50-luvullakaan kukaan voinut nauttia (paitsi pieni eliitti). Mutta mikäköhän on se yhdenmukaisuuden paine, jota emme nyt huomaa vaikka elämme sen (niiden) mukaisesti? Ehkä se selviää 30 tai 50 vuotta myöhemmin kun sieltä joku katselee tännepäin, historiaan.

      Kuuntelin viime vuonna erästä muotoilututkijaa, jolta kysyttiin että miksi autot ennen olivat yksilöllisen näköisiä kun ne nykyään näyttävät kaikki toisiltaan.

      Tutkija sanoi että tämä on näköharha, joka perustuu siihen että menneiden aikojen autoista näemme yhtä aikaa monien eri aikakausien autoja. Jos otetaan jokin tietty aikaväli ja tutkitaan vain sen ajan autoja, ne ovat "samannäköisiä" keskenään, niin kuin autot nykyäänkin ovat.

      Muuten, kirjoitin tuosta Irvingin kirjasta epäselvästi. Se siis ei ole tuollainen romaani joista et pidä (en minäkään pidä). Clifford Irving yritti kirjoittaa dokumenttiteoksen, joka perustui hänen haastatteluihinsa Hughesin kanssa (Hugheshan ei juuri antanut haastatteluja). Kun Hughes ei antanut Irvingillekään haastatteluja, hän "keksi" ne ja piti niitä eri puolilla maailmaa (siis ihan fyysisesti), jotta kustantaja todella olisi uskonut että noita haastatteluja käydään.

      Poista
    2. Ymmärsin. Luulen, että pitäisin Hughesin romaanista, se on tarpeeksi hullu, täyttä keksintöä. Onhan se käsikirjoitus varmaan jossain holvissa tallella. Muistaakseni näistä haastatteluista olisi ollut lehdissä juttuja ennakkomainontana, jolloin jo Hughes valpastui kertomaan, ettei hänellä ole elämäkertakirjoittajaa. Hulvatonta meininkiä!

      The Hoax kuulostaa myös kiinnostavalta. Lasse Hallström on tehnyt kirjan pohjalta samannimisen elokuvan Vedätys. Oletko nähnyt? Kävin kirjaston sivuilla varaamassa sen, Kotkan pääkirjastosta löytyi.

      Riitta Jalosen kirja Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Jalonen oli lukenut Framen itse kirjoittaman elämäkerran ja pari muuta hänen kirjaansa ja katsonut Jane Campionin ohjaamaan Framen elämäkertaan perustuvan elokuvan An Angel at My Table, Enkelin kosketus. Jalonen alkoi tämän jälkeen kokea, että hänen pitää kirjoittaa Framesta ja että Frame on niin hänessä, että kirja syntyy kuin itsestään. Jalosen kirjaa on kehuttu paljon. Minäkin luin sen. Elokuvan olen nähnyt ja kirja noudattaa hyvin paljon sitä, liikaakin. Tuo toisto alkoi ärsyttää minua ja sain sytykkeen lukea Framen omaan elämään perustuvia romaaneja. Saan niistä erilaisen, monipuolisemman kuvan. Frame itse sanoo elämäkerrastaan kirjoittaneensa sen osoittaakseen, ettei ole ollutkaan "hullu", vaikka vietti lähes yhtä päätä kahdeksan vuotta mielisairaaloissa. Ja nyt kaikkialla toitotetaankin miten tervettä ihmistä pidettiin sairaalassa. Totuus on, että F. meni välillä itse sairaalaan ja välillä hänet oli pakko viedä sinne sekoamisen takia. Hän kärsi myös loppuelämänsä erilaisista psyykkisistä häiriötiloista. Jos elämäkerta kirjoitettaisin "oikein", käytettäisiin myös näitä elämäkerrallisia romaaneja, koska niissä minun mielestäni tulee esiin paljon enemmän kuin tarkoitushakuisessa elämäkerrassa. Sitäpaitsi paljon kiinnostavampaa olisi osoittaa, että ihminen pystyy luomaan taidetta heikompanakin sen sijaan että korostetaan kahta olomuotoa, pelottavaa mielisairautta ja huippputerveyttä.
      Tämä kirja oli minulla mielessä, kun puhuin toisesta henkilöstä kirjoittamisesta minä-muotoisena. Ja onhan niitä muitakin.

      Poista
    3. Katsoin Irvingin kotisivulta, jossa on kansikuva kirjasta Autobiograpfy of Howard Hughes ja todellakin, Amazonista sen (ilmeisesti) voi ladata ilmaiseksi. En kokeillut.

      Todennäköisesti en ole nähnyt tuota filmiä missä Richard Gere pääosassa (Irvinginä). Luulisin että muistaisin jos...

      Tuo on tätä nykyaikaa että vain äärimmäisyydet saavat huomiota ja ovat muka kiinnostavia.

      Poista
  7. Tuo Cliffordin keksimä filosofi on mainio veto. Valehtelu ja ilkikurisuus ei ole lähtenyt miehestä!

    VastaaPoista