Jalkateräni kokoinen maailma

 [tilasta toiseen]

Kyösti Salovaara, 2022.

Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.

- Camus

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

- Sartre

Otin puhelimen taskusta. Puhelin näppäsi vahingossa valokuvan.

    Seisoskelin Guadalquivir-joen rantaa myötäilevällä kävelytiellä Córdobassa. Joki kohisi runsaiden kevätsateiden jälkeen; aurinko paistoi mutta tuulenvire viilensi ilman.

    Vahingossa otetussa kuvassa näin jalkateräni lujalla kävelytiellä.

    Otin toisen kuvan, tarkoituksella.

    ”Tässäkö koko elämän kuva”, ajattelin.

    Mieleen tuli Franz Kafka.

Kysymys on tilasta. Jokaisella meillä on. Enemmän tai vähemmän. Yleensä vähemmän.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Näin Kafka kirjoitti miettiessään.

    Olla onnellinen kun pieni pala maata jalkojen alla riittää. Ei tarvetta hamuta lisää.

    Mutta tässä on toinenkin ulottuvuus. Kun jalat siirtää toiseen paikkaan, on taas jalkateriensä tilan hallitsija. Tätä voi jatkaa loputtomiin ja viimein omistaa hetkellisesti koko maailman.

    Mutta sitä Kafka ei tarkoittanut. Enkä minä.

    Kafka opasti tyytymään vähään. Jalkaterien kokoiseen maailmaan.

    Tuo kuulostaa kyllä understatementilta.

    Hilpeän apeasti olen samaa mieltä.

Mene merelle ja aja karille, sanotaan kun suututaan.

    Kaikki tilat, avaratkin, ovat piileviä ansoja täynnään.

    Hitlerin ja Putinin mielestä heidän jalkansa olivat liian suuret mahtumaan Saksan ja Venäjän tilaan. Tilaa piti saada lisää, elintilaa. Mutta saadakseen jotakin, pitää ottaa toiselta pois eikä toinen tykkää, että jalkaterien alta viedään viimeinenkin hiekkajyvänen.

    Ilmassa ei voi seisoskella.

    Metaversumi ei tähän pulmaan auta.

    Mene merelle ja aja karille. Hitler meni, metaforana. Putin meni, konkreettisesti. Kari odottaa laivaansa. Saalis metsästäjää. Pilvi vuorenrinnettä jonne pudottaa vetensä.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Aika kuljettaa kunnes siitä pitää ottaa kiinni ja ryhtyä kuljettamaan aikaa, Albert Camus kirjoitti. Jean-Paul Sartre puolestaan sanoi, että pitää valita itsensä ajassaan, koska aikaa ei voi valita.

    Tarkoittivatko molemmat intellektuellit tilaa, jossa ihminen elää halusipa tai ei?

    Muuta tilaa ei ole. Kuin se jalkojen alle peittyvä.

    Camus kuulostaa hieman yhteiskunnalliselta. ”Meidän” on ryhdyttävä kuljettamaan aikaa. Siis tehtävä muutos. Minkälainen muutos, se jää harkittavaksi.

    Kun ihminen valitsee itsensä omassa ajassaan, mitä hän valitsee? Sartre ei kaiketi tarkoittanut hedonistista eikä narsistista valintaa, keskittymistä oman navan kaiveluun. Myös Sartre ajatteli muutosta. Sen voi tehdä vain jos tietää missä seisoo ja mitä jalkojen alla on.

    Mikä onni onkaan… käsittää että oma tilasi on jalkateriesi kokoinen, veitpä ne, jalkasi, minne tahansa!

Kyösti Salovaara, 2022.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Onkohan virtuaalista tilaa olemassa?

    Miten sen todentaisi?

    Yksi testi on ottaa valokuva, niin kuin kännykkäni vahingossa otti, omista jalkateristään virtuaalimaailmassa. Mutta, miten se tehdään? Miten pääsen seisoskelemaan metaversumiin bittivirran viereiselle jalkakäytävälle?

    En todellakaan tiedä. Tiedätkö sinä?

    Jos kukaan ei tiedä, onko metaversumia edes olemassa? Onko se pelkkä huijaus, jolla ihmiset addiktoidaan pois konkreettisesta todellisuudesta? Uudenlaista oopiumia kansalle?

    Mistä ei voi puhua, siitä vaikeneminen. Minne ei voi astua, sitä ei olekaan.

    Onko tämä looginen lopputulema metaversumista?

    Virtuaali-intoilijoita riittää. Mutta jotkut epäilevät. Sillä vain ne ajatukset ovat olemassa, jotka ovat jalkateriesi peittämän maapalan kokoisia.

Muutama päivä sitten istuin Granadassa erään puistikon reunassa kahvilassa. Puistikon ja kahvilan välissä kulki vilkas katu, busseja ja henkilöautoja virtanaan.

    Puolenpäivän aikaan tunnelma oli leppoisa, busseista ja autoista huolimatta.

    Puiston plataanit olivat hiirenkorvalla. Vihreiden läikkien välistä näkyi Sierra Nevadan lumisille huipuille. Tarjoilija toi oluen lisäksi pienen tapasleivän, talon piikkiin.

    Muutaman pöydän päässä istui miesporukka, herrasmiehiä kiireestä kantapäähän. Joku heistä joi valkoviiniä, joku olutta, joku kahvia. Kun he poistuivat ja sanoivat hyvästit toisilleen, tuntui että miehillä oli tapana perjantaisin keskipäivän aikaa tavata tuossa kahvilassa, missä yksi joi valkoviiniä, toinen olutta ja kolmas kahvia.

    Olisi voinut kuvitella, että harmaapartainen miekkonen oli yliopiston professori, emeritus, aiheenaan kenties historia, jota Granadassa ja Espanjassa riittää. Toinen miehistä, hieman vaatimattomampi ulkomuodoltaan, näytti logistikkainsinööriltä ja kolmas saattoi olla eläkkeellä oleva pienyrittäjä.

    Miehet hymyilivät toisilleen pois kävellessään, hetkeksi erotessaan, huudahtivat jotakin. Ensi perjantaina taas kohdataan, saman plataanin varjossa ja keskustellaan siitä tilasta, joka jää jalkaterien alle. Pohditaan historiaa, vuorten taakse piiloutuvia tarinoita ja mietitään, ehkä, kuinka suurilla saappailla Putin aikoo Eurooppaan tallata.

    Miehiä katsellessa, puolenpäivän aikaan, perjantaina, Sierra Nevadan lumisten huippujen katveessa, ajattelin että he olivat onnellisia tajutessaan että maa jolla seisomme ei voi olla suurempi kuin ne kaksi jalkaa, jotka sen peittivät.

    Kävi kateeksi. Kunpa minäkin osaisin tunnistaa oman tilani jalkojen alla.

Pitäisi ja ei.

    Vanhat rakennukset ovat tilan muistomerkkejä. Avaralla torilla tila muuttuu ajaksi ja perspektiiviksi. Sellaiseksi joka on kuljettanut nukkavieruja ihmisiä. Córdoban Plaza de la Corredera periytyy 1600-luvulle. Tyylikkään aukion reunassa sijaitsi aikanaan kaupungintalo ja vankila: vallankäytön ääripäät. 

    Jokainen rantaan sortuva laine tikittää sekuntikellon aikaa, maailmankellon tuhatvuosia.

    Meren historiaa ei näe eikä kuule, ellei kuuntele pieniä hetkiä. Kuitenkin sen tietää, jos uskoo etteivät meret syntyneet eilen eikä toissapäivänä.

    Niin paljon on kirjoitettu. Niin vähän luettu. Vielä vähemmän ymmärretty.

    Mutta Kafkan sanoin apean hilpeästi: ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Kyösti Salovaara, 2022.