Koira juoksi metsään

[tyyli on ihminen]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Sataa räntää, syksy on: rastaat kitisevät kun pihlajanmarjat putoavat maahan.

    Maisema muuttuu karun tyylikkääksi. Vähitellen värit liukenevat pois.

    Mutta vaikka maisema muuttuisi kuinka harmaaksi tai melkein musta-valkoiseksi, siinä on sävyjä enemmän kuin sanoja sen kuvaamiseen.

    Joskus mietin, uskaltaako sanoilla leikkiä tosissaan.

    Päältä katsoen sanat ymmärtää helposti. Tiedämme mitä tyylikäs pukeutuminen on, vaikka lopulta kysymys taitaa olla makuasiasta. Tietysti sekin on tyyliä kun joku pukeutuu pipoon ja lenkkareihin.

    Tyyli ei siis välttämättä ole tyylikästä. Ensimmäinen on luokittelua, jälkimmäinen arvoarvostelma. Saman sanan eri merkityksiä.

    Onko kirjailijalla tyyli? Jos on, mitä se tarkoittaa? Sitäkö että lauseiden sisältä löytyy jokin ”alkulause”, perusasia jonka voi ilmaista monella eri tavalla, siis tyylillä?

    Jos tyyli on ihminen, onko ihminen tyyli?

    Tuleeko tyylikkäästä ihmisestä tyylikäs kirjailija? 

Kokeillaan lauseita.

    ”Koira juoksi aurinkoiseen metsään.”

    Löytyykö tästä tyylin vivahteita? Pystyykö tuon sisältä etsimään ”alkulauseen”?

    Kirjoitetaanpa näin: ”Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi.”

    Tuntuuko lauseen ajatus samalta vai onko tässä jokin toinen vivahde? Onko lauseiden ilmaisema ajatus nyt täsmällisempi. Entä jos kirjoitan: ”Aurinkoiseen metsään juoksi koira.”

    Aivan kuin viimeisin lause kertoisi erilaisesta koirasta kuin ensimmäinen. Metsään siis ylipäänsä juoksi joku koira, en tiedä kenen se on. Mutta kun sanon, että ”koira juoksi metsään”, tunnun puhuvani koirasta, jonka tunnen.

    Sanoilla saivartelua, siis tyyliä?

    Joka tapauksessa lauseesta voi päätellä, että koira on jossakin muualla kuin metsässä ennen kuin se juoksee sinne; se on ehkä pellolla, niityllä, kadulla tai omakotitalon pihassa mutta ei metsässä. Jos se olisi metsässä, sanoisin että ”koira juoksi metsässä ja aurinko paistoi”. Erilainen havainto.

Saksalainen Wilhelm Liebknecht ylisti ystävänsä Karl Marxin teoksen Vallankaappaus Ranskassa 1851 kirjoitustyyliä sanomalla, että ”tässä tulee tyylistä stilus, ts. se mitä se oli roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää. Tyyli on tikari, joka taatusti iskee suoraan sydämeen.”

    Tuossa teoksessa Marx kirjoitti hauskan poleemisesti, mutta pitääkö Liebknechtin arviosta päätellä, että Marx käyttäytyi myös omassa elämässään aina poleemisesti, terävästi kuin tikari joka pistää kanssaihmisiään?

    Varovaisesti arvioiden noin ei voi sanoa, sillä olihan Marx monella tavalla renessanssihahmo ja paljon muuta(kin) kuin kirjoituksensa.

    ”Kun ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat häntä itseään", sanoi puolestaan Ross Macdonald, jonka dekkareiden tyylilaji muistutti Raymond Chandlerin romaanien tyyliä, vaikka Macdonald lopulta kirjoitti aika lailla eri tavalla kuin Chandler.

    Chandlerin proosan tyyli on tunnistettavaa, sitä on helppo jäljitellä, mutta jos se pitäisi ”tieteellisesti” määritellä, tarvittaisiin paljon sanoja ja yleistyksiä, joista tuskin kukaan pystyisi päättelemään miten Chandler oikeastaan kirjoitti. Ja vielä vaikeampi on määritellä Ernest Hemingwayn ”tyyliä”, vaikka luulemme tietävämme sen piirun tarkkuudella. Mitä tarkemmin Hemingwayn proosaa, lauseita lukee, sitä vähemmän tajuaa mihin hänen proosansa teho perustuu.

    Hemingwaysta jos kenestä tekee mieli sanoa, että ”tyyli on ihminen” eikä sitä, siis ihmistä pysty paloittelemaan esteettis-psykologisiksi komponenteiksi. Ihminen on kokonaisuus, joten tyylikin on kaikki eikä mitään yksityiskohdissaan.

Ihminen on sanojaan. Ei enempää, ei vähempää.

    Kuulostaa hienolta ajatukselta. Positiiviselta.

    Mutta asialla on pelottava puolensa. Ainahan niillä on.

    Adrienne Day kirjoitti äskettäin, kuinka neurologi Peter Garrard pystyi kymmenkunta vuotta sitten osoittamaan ns. konkordanssi-ohjelmistolla, että Alzheimerin tauti todellakin näkyi englantilaisen Iris Murdochin viimeisestä romaanissa, siis se olisi näkynyt jo ennen kuin taudin diagnoosi tehtiin. Tietokoneohjelman avulla vertailtiin kirjailijan käyttämää sanastoa hänen uransa eri vaiheissa.

    Dementiaan sairastuvat menettävät tutkijoiden mukaan kyvyn ilmaista itseään rikkaasti, kieli muuttuu geneeriseksi, käytetään paljon ”helppoja” sanoja, kuten ”olla, mennä, tulla, antaa, ottaa” eikä pystytä ilmaisemaan asioita tarkasti, vivahteilla.

    Iris Murdoch oli tunnetusti taitava kielen ja kieliopin käyttäjä. Hänen viimeiseksi jääneessä romaanissaan Jackson's Dilemma (1995) kieli sitten muuttui yksinkertaiseksi, latteaksi. Tällaisia helppoja ilmaisuja Alzheimeriin sairastuva, sitä kohta sairastava kirjailija käytti:

    ”Hän nousi sängystä ja veti verhot ikkunan edestä. Aurinko leimahti sisään. Hän ei katsonut ikkunasta. Hän avasi vaatelaatikon, sitten sulki sen. Hänellä oli sängyssä vaatteet päällä jakkua ja kenkiä lukuunottamatta.”

    Tietenkään en osaa tuoda suomeksi aivan tarkasti Murdochin kieltä, mutta lauseiden kääntäminen on aika helppoa, toisin kuin hänen aikaisemmista romaaneistaan, joissa jokaisella sanalla tuntuu olevan piilomerkityksiä ja kytkentöjä toisiin sanoihin.

    Tietokoneanalyyseillä on myös päädytty arvelemaan, että Agatha Christien viimeinen romaani paljastaa kirjoittajansa Alzheimerin taudin. Sitä kirjailijalta ei koskaan diagnosoitu.

Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Kävelin perässä ja soitin ystävälleni. Tulee syksy, sanoin.

    Onko yksinkertainen lause aina merkki alkavasta sairaudesta?

    Eikö Hemingwayn kieli, lause, ilmaisu ole juuri voimassaan yksinkertaista, liioittelua välttevää?

    Graham Greene sanoi ettei jännitystä pysty luomaan adjektiiveilla eikä adverbeillä. Ne pitää karsia pois ettei lukija jää harhailemaan niiden tunnelmassa, sen sijaan että tempautuisi tarinaan mukaan.

    Tietysti voisi ajatella, että sairaus paljastuu kun kirjoittajan tai puhujan kieli köyhtyy aikaisempaan verrattuna. Mutta koskeeko se myös kirjailijaa, joka tietoisesti haluaa karsia ylimääräisiä sanoja, jotka eivät oikeastaan tuo kerrottuun mitään lisää?

    Konkordanssi-ohjelmiston analyysi on lahjomaton. Se kertoo kuinka ihminen (joka on yhtä kuin sanansa) on muuttunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, kenties alkavan muistisairauden johdosta.

    Mutta kun tämän tietää, saattaa pelästyä ja ryhtyä tarkkailemaan sanojaan. Pystyykö ihminen hämäämään myös itseään? Olemaan enemmän kuin sanansa? Tai sanomaan enemmän kuin on?

    Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Sitten satoi räntää.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.

________________________

Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3.p. 1975.

Adrienne Day: Alzheimer's Early Tell. The language of authors who suffered from dementia has a story for the rest of us. Nautilus.us, issue 40, 29.9.2016.

Karl Marx ja Friedrich Engels: Marx Engels – Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.