Kirjailijan vastuu

[?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2014.
Trave-joen rantaa Lyypekissä.

Marras – kuoleman merkkejä, isoja asioita ja ihan pieniä.

    Ensin tulivat rastaat, sitten tilhet jotka hilisevät kuin peltiastia. Sytytetään kynttilöitä menneille eikä tulevista tietoa.

    Niityllä peltilehmät lämmittelevät vihreän letkun päässä.

    Messukeskuksessa 80 000 ihmistä kävi kuuntelemassa, kuinka kirjailijat kehuivat itseään. Itsensä ylentäminen on sallittua, mutta miksi pitää maksaa päästäkseen kuulemaan omakehua? Jari Tervo haukkuikin kaikki paitsi Jari Tervon. Itsesuojeluvaisto toimii.

    Onko kirjailijalla muuta vastuuta kuin kehua omia teoksiaan?

    Siinäkin tehtävää piisaa.

Tämä on ikivanha kysymys. Mahdoton vastata.

    Tietenkään kirjailijalta ei saa vaatia muuta kuin lakien ja kenties hyvin tapojen noudattamista. Muu on sensuuria.

    Käsitys ”hyvistä tavoista” muuttuu ajan kuluessa. Kun Hannu Salama pilkkasi Jumalaa, sitä pidettiin (monet tai jotkut pitivät) sekä hyvien tapojen että lakien vastaisena kirjoitteluna. Salama sai tuomion. Virkavalta repi Juhannustansseista sivuja irti.

    Muutama vuosi sitten Jari Tervo viskasi Uutisvuodossa Raamatun olkansa yli studion nurkkaan. Siitä ei seurannut paheksumista eikä tuomiota.

    Ajat ovat muuttuneet, käsitykset.

    Jos Tervo olisi viskannut olkansa ylitse Koraanin, siitä olisi noussut meteli.

Kun Jari Järvelä julkaisi (sittemmin palkitun) esikoisdekkarinsa Tyttö ja pommi (2014) kysyin Ruumiin kulttuuriin kirjoittamassani arvostelussa, että ”pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?”

    Monet tuntuivat ajattelevan, että ei pidä; että ei ole väliä kenen puolelle ja ketä vastaan kirjailija fiktiossaan asettuu. Fiktio on sepitettä, haloo! Se ei ole kannanotto vaan estetiikkaa.

    Romaanin päähenkilönä on VR:n junanvaunuja töhrivä graffitityttö Metro.

    Ruumiin kulttuurin arvostelussa en päästänyt Järvelää piiloutumaan sepitteen taakse vaan kirjoitin:

    Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?

    Järvelä jatkoi romaanisarjaansa graffititytöstä kahdella teoksella Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä.

    Niitä en ole lukenut. Miksi olisin?

Hauskasti melkein samana päivänä julkaistiin Helsingin Sanomissa artikkeli Palaavatkö töhryajat (27.10.2016) ja Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Järvelän haastattattelu otsikolla Jari Järvelä hakee ideat läheltä ja kaukaa.

    Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin, että pelkästään VR:n puhdistuskulut ovat edelleen 500 000 euroa vuodessa eikä VR ole ainoa joka joutuu puhdistamaan graffiteja. Esimerkiksi Helsingin kaupunki maksaa töhryjen putsaamisesta n 400 000 euroa vuosittain.

    ”Joka ainoa maalaus on lipun hinnassa”, sanoi VR:n turvapäällikkö Pekka Ahola.

    Jos Järvelä luki Hesarin artikkelin, tunsikö hän piston sydämessään? Kuuluiko mistään omantunnon hentoa kolkutusta?

    Luultavasti ei, sillä Järvelä pitää Heikki Ollikaisen laatimassa artikkelissa graffitityttöä edelleen sankarina: ” Ei graffitien tekijästä voi tehdä kymmenen kirjan sarjaa, koska siinä päähenkilön kapinallisuus haalistuisi olemattomaksi.”

    Yhteistä ympäristöä vandalisoiva tyttö on ”kapinallinen”.

    Järvelän kannanotto on mielenkiintoinen. Yhtä mielenkiintoista on, ettei haastattelija kysy lainkaan mitä tuo kapinallisuus on, että mihin ja keneen se kohdistuu.

    Ei ole muodissa haastaa kirjailijoita sanoista, niiden merkityksestä.

    Jos Järvelän graffitityttö on todellakin kapinallinen, niin eikö kapina kohdistukin VR:ään ja sitä mukaa joukkoliikennettä vastaan? Jos näin on, mitä ”järkeä” moisessa kapinallisuudessa on?

    Jos kapinallisuus kohdistuu ylisummaan vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen kansalaisia kohtaan, ei järkeä taida olla sen enempää, sillä tavalliset kansalaisethan tuon kapinan hinnan maksavat. Vai pitäisikö kaikkien ottaa spraypurkki käteen?

    Sotketaan maailma yhteisen kapinan nimissä!

    Siivoton ympäristö tuntuu turvattomalta, se on mielentila. Tämä on tutkittu juttu. Taide voi, saa ja kenties sen pitääkin olla kapinallista, mutta miljöön pilaaminen ei ole kapinaa vaan vandalismia, eräänlaista individualistista terroria. Tarkoitus on pelotella ja uhata.

    Vai olisiko asianmukaista, että Järvelän romaanin jokaisesta myydystä kappaleesta jokin osuus tilitettäisiin VR:lle, puhdistuskulujen peittämiseen?

    Tällaista kysymystä ei pidä esittää ääneen eikä julkisesti. Taiteen sisältö on arvostelun yläpuolella. Vain estetiikkaa saa moittia, ei lauseeseen kirjoitettua merkitystä.

Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna Jari Järvelän suhtautuminen graffitityttöön ja tämän tekoihin ei ole ongelma. Hän esittää väitteen ja jää odottamaan. Todellisuus rakentuu väitteistä ja todistuksista. Niiden välissä arvot, moraali.

    Mutta ongelma on, ettei juuri kukaan ole haastanut Järvelän väitettä. Sitä että miljöön pilaaminen on kapinallinen teko ja sitä mukaa kannustettava teko.

    Fiktiossa saa nykyään sanoa melkein mitä tahansa eikä se liikuta ketään, ellei suututa Jari Tervoa.

    Nykyään monimuotoisuudella tarkoitetaan sitä, että ollaan yhtä mieltä siitä kuka on väärässä ja kuka on oikeassa. Aikaisemmin olttiin eri mieltä ja esitettiin se eikä vedottu yhteiseen hyvään, samanmielisyyteen, paitsi silloin kun puhuttiin YYA-asioista. Nykyisen älymystön kuplassa vallitseva konformismi hämmästyttää.

    Yhteinen hyvä on mainio tavoite, mutta sen varjolla ei pitäisi kiistää oikeutta olla eri mieltä.

Niityllä kuhisee.

    Aamusella peltilehmät päästetään vapaaksi.

    Tilhet hilisevät pihlajassa.

    Marras painaa parrelleen.

    Muistelen sinistä taivasta.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.