[ympyrän
neliöiminen]
Kyösti Salovaara, 2016. Talon korkuinen puutarhaveistos Puppy. Jeff Koons, 1992. Guggenheim Bilbao. |
Elämä
on helppoa, jos tietää tarkalleen mitä haluaa.
Saa kulkea pystyssä päin ja rinta rottingilla. Ei tarvitse tehdä
kompromisseja, antaa periksi naapurille tai aivan vieraille.
Epätietoisuus sen sijaan syövyttää miestä ja mieltä.
Askel
horjuu, menisikö tuonne vai tänne vai jäisikö paikalleen
odottamaan mitä tapahtuu. Ajatus erilaisista mahdollisuuksista on jo
sellaisenaan kompromissi, ennen kuin mitään pannaan edes toimeksi.
Rinta
rottingilla kulkevia pitää kadehtia.
Onneksi
meitä muitakin on.
Siis
meille muille, ei noille kaiken tietäville.
Palaan
vielä Guggenheimiin, vaikka oleellinen tuli jo sanotuksi viime
viikkoisen pakinani kommenteissa. Vähän ennen aikojaan, koska olin miettinyt, että vasta nyt kirjoitan asiasta.
En syvennä argumentteja puolesta tai vastaan. Ne heitettiin pöytään. Jostakin syystä päädyin kannattamaan suunniteltua taidemuseota tai
”näyttelytilaa” niin kuin jotkut Guggenheimin vastustajat
Helsingin suunnitelmaa pilkkaavat.
Tietenkin
ihmettelen itseäni. Minähän olen samaa mieltä kuin Jean-Paul
Sartre, jonka mukaan ”merkityksiä ei maalata eikä niitä
sävelletä; kuka niin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa
sitoutumaan?”
”Entä
Guernican verilöyly”, Sartre kysyi, ”tuo [Picasson]
mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan
asialle?”
Siis miksi puolustaa taidemuseota?
No,
katsopa Jean-Paul, kun matkustat Madridiin, voit ottaa kuvan
Guernican verilöylystä Reina Sofia museossa ja monesta muusta
maalauksesta Pradossa, mutta yhdenkään espanjalaisen romaanin
sisältöä et pysty digipokkarillasi kuvaamaan. Taidenäyttelyssä
hankit elämyksiä, kotona luet kirjoja, joilla on merkityksiä.
Helsinki
on henkisesti hieman tunkkainen ja kohtuullisen ruma pikkukaupunki
Pohjolassa. Se saa sitä mitä tilaa. Saa saadakin! Tätä oikeutta ei pidä
kyseenalaistaa.
Mutta käynnissä oleva keskustelu paljastaa, kuinka vaikea on keskustella
hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä mitä verorahoilla pitää hankkia
ja mitä ei.
Hyvinvointivaltio
on mahdoton, kuin ympyrä jota ei pysty harpilla eikä viivoittimella
neliöimään. Ympyrän ja neliön väliin jää tuntemattomien mahdollisuuksien alue.
Yksityisen
ja julkisen rahan välinen raja on yhtä aikaa selvästi näkyvä ja toisaalta täysin sumea, maisemaan liukeneva, kaikkoava kuin uni jota et
muista, vaikka tiedät nähneesi sen.
Kun
hyvinvointivaltiolle annettiin pikkusormi, se vei koko käden,
molemmat.
Kyösti Salovaara, 2016. Guggenheim Bilbao. Frank Gehryn suunnittelema museo avattiin 1997. |
Onko
kulttuuri ylellisyyttä, johon on varaa vasta sitten kun
viimeinenkin epäonninen saa mahan täyteen ja palttoon päälleen?
Näin
tuntuvat ajattelevan Helsingin valtuuston perussuomalaiset, joiden
ryhmänjohtaja Mika Raatikainen kertoi Helsingin Sanomille,
että veroeuroja ei saa käyttää Guggenheimin rahoittamiseen.
”Syynä
on taloudellinen tilanne ja Maslow'n tarvehierarkiateorian syvällinen
tunteminen”, Raatikainen perusteli kantaansa. ”Ensin on
tyydytettävä akuutit tarpeet, kuten ruoka, juoma, lämpö jne., ja
viimeisenä niin sanotut korkeamman tason henkiset tarpeet eli
seinille ripustettujen kuvien katselu ja lattioilla nököttävien
esineiden pällistely.”
Raatikaisen
ajatusta sopii syyttää ahtaaksi, mutta onhan se looginen. Se
esittää samalla myös epämiellyttävän kysymyksen, johon juuri
kukaan ei halua vastata. Monien mielestä sitä ei saa edes esittää. Yhdysvalloissa kulttuurin rahoitus onkin annettu yksityisten huoleksi.
Löysin
Osmo Soininvaaran blogista aitoa pyrkimystä tuumailla miten
hyvinvointivaltiossa pitää tai ei pidä suhtautua kulttuurin
tukemiseen verorahoilla. Elokuussa 2008 Soininvaara kirjoitti asiasta otsikolla Mitä kuuluu maksaa itse:
”Olen
käynyt silloin tällöin oopperassa ja pidän elämystä ihan
kivana. Se, että veronmaksajat subventoivat tätä kivuutta 150-300
eurolla (avointa kustannuslaskelmaa ei ole) tuottaa minulle huonoa
omaatuntoa. En ole edes varma, onko ooppera korkeakulttuuria. Ainakin
libretot ovat nyyrikkisarjan tasoa. Tuki on aivan suhteeton pienten
kokeellisten teattereiden saamaan tukeen verrattuna. Jos ajatellaan
vain oopperan kuluttajia, tuota tukea ei voi perustella mitenkään."
Tästä huolimatta Soininvaara kannatti kulttuurin rahoittamista julkisin varoin.
Epäilevä mieli on luovuuden
alku.
Epäilen, siis olen olemassa.
Johdonmukaisuus ei taida olla
meidän ihmispoloisten vahvinta aluetta.
Kun logiikka ei riitä,
peräydytään tunteisiin, mielikuviin, kuvitelmiin.
Kyösti Salovaara, 2016. "Happamia", sanoi Osku Pajamäki. |
Demarien johtava
kunnallispoliitikko Osku
Pajamäki sanoi, että
hän ei huoli amerikkalaista franchise-museota Helsinkiin, vaikka sen
saisi ilmaiseksi. On mielenkiintoista huomata, kuinka 60-luvulta
periytyvä anti-amerikkalaisuuden stigma vaikuttaa myös nuorempien
sukupolvien ajatusmaailmaan.
Jos ollaan loogisia, niin
miksi kustantajia ei vaadita rakentamaan ja ylläpitämään
kirjastoja? Kirja ja öljyvärityö (tai lattialla nököttävä
taide-esine) ovat kaupallisia tuotteita; miksi toisen esillepanon
maksaa julkinen talous ja toisen maksaminen kuuluu yksityiselle
rahalle? Tähän ei kelpaa mikään helppo vastaus.
Uutiset ovat kertoneet, että valtio tukee Suomi-Venäjä seuraa joka vuosi yli
miljoonalla eurolla. Miksi? Miksi sitä ei rahoiteta ruplilla, jos
Guggenheimikin pitää kustantaa dollareilla?
Entä sitten
ammattiurheilijat? Millä järjellä on päätetty, että joillekin
hiihtäjille ja keihäänheittäjille maksetaan julkista tukea? Eikö
keppiin nojaavalla vanhuksella olisi enemmän perusteltuja tarpeita
kuin keppiä työkseen viskovalla ammattilaisella? Eikö olympiakomiteakin pitäisi kustantaa yksityisestä rahapussista?
Vastakohtien esittäminen on
äärettömän helppoa. Hyvinvointivaltion legitimiteetin penkominen haisee, koska tunkioita löytyy joka puolelta.
Inhottavinta olisi päätyä
ajatukseen, että kenties koko rakennelma pitää työntää puskutraktrorilla maan tasalle ja suunnitella uudestaan.
Jari Korkki
vinoili kolumnissaan Ylen sivuilla, että Guggenheim kannattaisi rakentaa Tampereelle, koska helsinkiläiset ovat niin kyvyttömiä
päättämään mistään mitään. "Tampereella on aina rakennettu nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin" Korkki sanoi. "Voisiko joku kuvitella, että Helsinkiin olisi tuosta vain pystytetty Pohjoismaiden korkein näköalatorni."
Ei voi, sellaista ei saa Helsinkiin rakentaa, mutta saunan saa.
Tai jos Guggenheim ei kelpaa Tampereellekaan niin
Kotkan kantasatamaan sen toki voisi rakentaa, sinne merimuseon viereen jonne on tulossa
muutenkin kaikenlaista mahtavaa.
Argumentteja piisaa. Mutta jos
pitää paikkansa, ettei Helsingin Guggenheimissa saa laittaa
näytteille maalaustaidetta vaan pelkästään kuppeja ja kippoja ja
arkkitehtuurin pienoismalleja, niin sittenhän tuollaista ei kannata
rakentaa edes Kotkaan. Design pitää kokea ja käyttää ”luonnossa”, ei
museossa.
Ketä kiinnostaa mennä
vau-rakennukseen katsomaan toisten rakennusten pienoismalleja? Taloja
talon sisässä... no, keskiviikon Hesari lupasi että Guggenheim Helsinki esittelee (ja kerää) myös maalaustaidetta ja suomalaista taidetta.
Kiasman arkkitehti Steven
Holl muistutti Helsingin
Sanomissa, että mitä enemmän kaupungissa on museoita, sen parempi
sillä sitä kauemmin turisti viipyy kaupungissa ja kuluttaa rahaa.
Joidenkin mielestä rahan kuluttaminen ja sen kerääminen on vastenmielistä puuhailua. Jopa vastuutonta.
Hdcanis epäili viime viikolla Kirjailijan
vastuu -pakinani
kommentissa, että suuret museot tappavat paikallisen kulttuurin.
Tätä on vaikea uskoa; sitä että olisi isojen museoiden vika jos
paikallisuus katoaa, vähentyy.
Globalisaatio on suuremman
kädessä, niin kuin sanotaan. Monimutkainen juttu.
Kun elävän musiikin
esittäminen romahti Suomessa 1970-80 luvulla, se ei johtunut
stadionien mammuttikonserteista vaan tanssien järjestäjistä, jotka
vaihtoivat elävät bändit diskomuusiikkiin. Äänilevyn soittaminen
oli halvempaa ja kenties (globaali) musiikki kuulosti nuorison
mielestä trendikkäämmältä kuin kotikutoinen musiikki. Anglosaksinen jyräsi kotimaisen.
Tänäänhän kotikutoista
musiikkia ja ilmeisesti myös kirjallisuutta ilmestyy joka lähtöön, sekä paikallisesti että maakunnissa.
”Paikallisuus” lisääntyy halvan tekniikan avittamana suurista toimijoista huolimatta.
Joten ehkäpä ”lisätty
todellisuus” (augmented
reality) lopettaa fyysisen kulttuurimatkailun muutaman vuoden päästä. Siitä eteenpäin lojutaan virtuaalilasit päässä
kotisohvalla ja ihmetellään Pradon seinille ripustettuja tauluja ja
väistellään museon lattialla nököttäviä esineitä.
Mutta sitten ei voi enää istahtaa
museokierroksen jälkeen madridilaiseen katukahvilaan kahville ja
konjakille.
Kyösti Salovaara, 2013. Helsingin paras tontti: Guggenheim vai peltilehmien niitty? |
Ennen puhuttiin Helsingistä Pohjolan valkeana kaupunkina. Olin 50-luvulla kesätöissä tuossa PALACEn rakennuksessa ja tosiaan, kyllä epiteetti sopi silloiseen kaupunkiin tuolta näkökulmalta mistä viimeinen kuvasi Kyösti on otettu. Nytkö tuohon plaanille sitten pitää MORDOR pystyttää? hh
VastaaPoistaMika Raatikaisen Maslown tarvehierarkian selitys, josta olet otsikonkin siepannut, on kyllä hauska. Raatikaisen puoluetovereilta on kuullut vuosien mittaan näitä tahattoman hauskoja lausahduksia niin paljon, että niistä voisi koota kohtalaisen paksun teoksen. Olisikohan Maslow koskaan julkistanut hierarkiaansa, jos olisi tiennyt, miten väärin sitä on sovellettu?
VastaaPoistaAntiamerikkalaisuus, yleinen junttius ja uusisänmaallisuus, mikähän näistä on tällä hetkellä pahin kulttuurille?
Se on varma, että populisteina presidentiksi nousseet, Trump, Erdogan ja mitä näitä nyt on, eivät ainakaan korota kulttuurimäärärahoja maissaan. Ja meillä on hallituspuolueena porukka, joka jo kerran esitti "läppänä", että vain suomalaista perinnekulttuuria pitäisi tukea.
Kuhmossa oli aikanaan kovat riidat kulttuuritalon rakentamisesta. Tarvehierarkiaan viitattiin. Päättäjissäkin oli sellaisia, jotka vannoivat, etteivät ikinä astu taloon.
Paikka on ollut Nälkämaassa oikea keidas ja sen monenlaiset tilaisuudet ovat vetäneet väkeä talon täyteen. Muistan ikuisesti, miten upealta tuntui, kun ensimmäisen kerran menin katsomaan KOM-teatterin kiertävää esitystä koulun jumppasalin sijasta saliin, jossa on nousevat istuimet.
Ilmeisesti kuvaamaasi lisättyä todellisuutta, taidemuseokierroksia yms. on jo olemassa. Ihmiset eivät ehkä siitäkään niin välitä, kun pinnalla on omasta elämästä tubettaminen; katsotaan, kun joku on kuvannut leipomansa kakun tai lattialla nököttävän koiransa ja kertoo vitsejä faneilleen omalta sohvaltaan.
Elokuvathan ovat jo paljolti kotiin siirtynyttä kulttuuria. Ihmisillä on valtavia kotistudioita ja elokuvateattereita on lopettu niin, että monella paikkakunnalla ei ole yhtäkään.
VastaaPoistaOlen niin täpinöissäni, kun olemme lähdössä Benalmádenan kulttuuritalolle elokuviin. Siellä näytetään leffoja alkukielellä, ja tänään on Remember, joka kertoo Auschwitzistä selvinneen matkasta etsimään perheensä surmannutta natsipakolaista, draamaa ja jännitystä. Samalla talolla oli hyvä konsertti, jossa ei ollut ihmeeksemme ketään muuta turistia kuin me, kaikki muut vanhemmanpuoleisia espanjalaisia. Sekä paikka (nuhjuinen, perinteinen) että ihmisten käyttäytyminen (poskisuudelmat, välikannustukset) ja itse konsertti (copla-musiikkia, vähän kuin fadoa) olivat suuri elämys. Mitään siitä en olisi saanut kuuntelemalla tai katselemamlla konserttia kotistudiossa.
Joo, kaikkia hyvä ajatuksia voi käyttää niin monella tavalla, ihan alkuperäisen ajatuksen vastaisestikin.
VastaaPoistaOikeastaan on mukavaa ajatella että ovathan kirjatkin, kirjan lukeminen, eräällä tavalla lisättyä todellisuutta, astumista nykyhetkestä, nykytodellisuudesta johonkin toiseen. Mutta se tapahtuu ilman apuvälineitä, pelkästään omien aivojen kytkennöissä.
Tässä on hyvä taas lainata mitä Raymond Chandler sanoi: "Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys."
Muuten, tuollaisesta keinotodellisuudesta kirjoitti jännärissään Verkossa Michael Crichton jo 90-luvun alussa.