torstai 10. marraskuuta 2016

Lattialla nököttävien esineiden pällistely

[ympyrän neliöiminen]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Talon korkuinen puutarhaveistos Puppy.
Jeff Koons, 1992. Guggenheim Bilbao.

Elämä on helppoa, jos tietää tarkalleen mitä haluaa.
    Saa kulkea pystyssä päin ja rinta rottingilla. Ei tarvitse tehdä kompromisseja, antaa periksi naapurille tai aivan vieraille. 
    Epätietoisuus sen sijaan syövyttää miestä ja mieltä.
    Askel horjuu, menisikö tuonne vai tänne vai jäisikö paikalleen odottamaan mitä tapahtuu. Ajatus erilaisista mahdollisuuksista on jo sellaisenaan kompromissi, ennen kuin mitään pannaan edes toimeksi.
    Rinta rottingilla kulkevia pitää kadehtia.
    Onneksi meitä muitakin on.
    Siis meille muille, ei noille kaiken tietäville.


Palaan vielä Guggenheimiin, vaikka oleellinen tuli jo sanotuksi viime viikkoisen pakinani kommenteissa. Vähän ennen aikojaan, koska olin miettinyt, että vasta nyt kirjoitan asiasta.
    En syvennä argumentteja puolesta tai vastaan. Ne heitettiin pöytään. Jostakin syystä päädyin kannattamaan suunniteltua taidemuseota tai ”näyttelytilaa” niin kuin jotkut Guggenheimin vastustajat Helsingin suunnitelmaa pilkkaavat.
    Tietenkin ihmettelen itseäni. Minähän olen samaa mieltä kuin Jean-Paul Sartre, jonka mukaan ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka niin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
    ”Entä Guernican verilöyly”, Sartre kysyi, ”tuo [Picasson] mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”
    Siis miksi puolustaa taidemuseota?
    No, katsopa Jean-Paul, kun matkustat Madridiin, voit ottaa kuvan Guernican verilöylystä Reina Sofia museossa ja monesta muusta maalauksesta Pradossa, mutta yhdenkään espanjalaisen romaanin sisältöä et pysty digipokkarillasi kuvaamaan. Taidenäyttelyssä hankit elämyksiä, kotona luet kirjoja, joilla on merkityksiä.


Helsinki on henkisesti hieman tunkkainen ja kohtuullisen ruma pikkukaupunki Pohjolassa. Se saa sitä mitä tilaa. Saa saadakin! Tätä oikeutta ei pidä kyseenalaistaa.
    Mutta käynnissä oleva keskustelu paljastaa, kuinka vaikea on keskustella hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä mitä verorahoilla pitää hankkia ja mitä ei.
    Hyvinvointivaltio on mahdoton, kuin ympyrä jota ei pysty harpilla eikä viivoittimella neliöimään. Ympyrän ja neliön väliin jää tuntemattomien mahdollisuuksien alue.
    Yksityisen ja julkisen rahan välinen raja on yhtä aikaa selvästi näkyvä ja toisaalta täysin sumea, maisemaan liukeneva, kaikkoava kuin uni jota et muista, vaikka tiedät nähneesi sen.
    Kun hyvinvointivaltiolle annettiin pikkusormi, se vei koko käden, molemmat.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Guggenheim Bilbao.
Frank Gehryn suunnittelema museo avattiin 1997.

Onko kulttuuri ylellisyyttä, johon on varaa vasta sitten kun viimeinenkin epäonninen saa mahan täyteen ja palttoon päälleen?
    Näin tuntuvat ajattelevan Helsingin valtuuston perussuomalaiset, joiden ryhmänjohtaja Mika Raatikainen kertoi Helsingin Sanomille, että veroeuroja ei saa käyttää Guggenheimin rahoittamiseen.
    ”Syynä on taloudellinen tilanne ja Maslow'n tarvehierarkiateorian syvällinen tunteminen”, Raatikainen perusteli kantaansa. ”Ensin on tyydytettävä akuutit tarpeet, kuten ruoka, juoma, lämpö jne., ja viimeisenä niin sanotut korkeamman tason henkiset tarpeet eli seinille ripustettujen kuvien katselu ja lattioilla nököttävien esineiden pällistely.”
    Raatikaisen ajatusta sopii syyttää ahtaaksi, mutta onhan se looginen. Se esittää samalla myös epämiellyttävän kysymyksen, johon juuri kukaan ei halua vastata. Monien mielestä sitä ei saa edes esittää. Yhdysvalloissa kulttuurin rahoitus onkin annettu yksityisten huoleksi.
    Löysin Osmo Soininvaaran blogista aitoa pyrkimystä tuumailla miten hyvinvointivaltiossa pitää tai ei pidä suhtautua kulttuurin tukemiseen verorahoilla. Elokuussa 2008 Soininvaara kirjoitti asiasta otsikolla Mitä kuuluu maksaa itse:
    ”Olen käynyt silloin tällöin oopperassa ja pidän elämystä ihan kivana. Se, että veronmaksajat subventoivat tätä kivuutta 150-300 eurolla (avointa kustannuslaskelmaa ei ole) tuottaa minulle huonoa omaatuntoa. En ole edes varma, onko ooppera korkeakulttuuria. Ainakin libretot ovat nyyrikkisarjan tasoa. Tuki on aivan suhteeton pienten kokeellisten teattereiden saamaan tukeen verrattuna. Jos ajatellaan vain oopperan kuluttajia, tuota tukea ei voi perustella mitenkään."
    Tästä huolimatta Soininvaara kannatti kulttuurin rahoittamista julkisin varoin.
    Epäilevä mieli on luovuuden alku.
    Epäilen, siis olen olemassa.


Johdonmukaisuus ei taida olla meidän ihmispoloisten vahvinta aluetta.
    Kun logiikka ei riitä, peräydytään tunteisiin, mielikuviin, kuvitelmiin.
                                      Kyösti Salovaara, 2016.
"Happamia", sanoi
Osku Pajamäki.
    Demarien johtava kunnallispoliitikko Osku Pajamäki sanoi, että hän ei huoli amerikkalaista franchise-museota Helsinkiin, vaikka sen saisi ilmaiseksi. On mielenkiintoista huomata, kuinka 60-luvulta periytyvä anti-amerikkalaisuuden stigma vaikuttaa myös nuorempien sukupolvien ajatusmaailmaan.
    Jos ollaan loogisia, niin miksi kustantajia ei vaadita rakentamaan ja ylläpitämään kirjastoja? Kirja ja öljyvärityö (tai lattialla nököttävä taide-esine) ovat kaupallisia tuotteita; miksi toisen esillepanon maksaa julkinen talous ja toisen maksaminen kuuluu yksityiselle rahalle? Tähän ei kelpaa mikään helppo vastaus.
    Uutiset ovat kertoneet, että valtio tukee Suomi-Venäjä seuraa joka vuosi yli miljoonalla eurolla. Miksi? Miksi sitä ei rahoiteta ruplilla, jos Guggenheimikin pitää kustantaa dollareilla?
    Entä sitten ammattiurheilijat? Millä järjellä on päätetty, että joillekin hiihtäjille ja keihäänheittäjille maksetaan julkista tukea? Eikö keppiin nojaavalla vanhuksella olisi enemmän perusteltuja tarpeita kuin keppiä työkseen viskovalla ammattilaisella? Eikö olympiakomiteakin pitäisi kustantaa yksityisestä rahapussista?
    Vastakohtien esittäminen on äärettömän helppoa. Hyvinvointivaltion legitimiteetin penkominen haisee, koska tunkioita löytyy joka puolelta.
    Inhottavinta olisi päätyä ajatukseen, että kenties koko rakennelma pitää työntää puskutraktrorilla maan tasalle ja suunnitella uudestaan.


Jari Korkki vinoili kolumnissaan Ylen sivuilla, että Guggenheim kannattaisi rakentaa Tampereelle, koska helsinkiläiset ovat niin kyvyttömiä päättämään mistään mitään. "Tampereella on aina rakennettu nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin" Korkki sanoi. "Voisiko joku kuvitella, että Helsinkiin olisi tuosta vain pystytetty Pohjoismaiden korkein näköalatorni." 
    Ei voi, sellaista ei saa Helsinkiin rakentaa, mutta saunan saa.
    Tai jos Guggenheim ei kelpaa Tampereellekaan niin Kotkan kantasatamaan sen toki voisi rakentaa, sinne merimuseon viereen jonne on tulossa muutenkin kaikenlaista mahtavaa.
    Argumentteja piisaa. Mutta jos pitää paikkansa, ettei Helsingin Guggenheimissa saa laittaa näytteille maalaustaidetta vaan pelkästään kuppeja ja kippoja ja arkkitehtuurin pienoismalleja, niin sittenhän tuollaista ei kannata rakentaa edes Kotkaan. Design pitää kokea ja käyttää ”luonnossa”, ei museossa.
    Ketä kiinnostaa mennä vau-rakennukseen katsomaan toisten rakennusten pienoismalleja? Taloja talon sisässä... no, keskiviikon Hesari lupasi että Guggenheim Helsinki esittelee (ja kerää) myös maalaustaidetta ja suomalaista taidetta.
    Kiasman arkkitehti Steven Holl muistutti Helsingin Sanomissa, että mitä enemmän kaupungissa on museoita, sen parempi sillä sitä kauemmin turisti viipyy kaupungissa ja kuluttaa rahaa.
    Joidenkin mielestä rahan kuluttaminen ja sen kerääminen on vastenmielistä puuhailua. Jopa vastuutonta. 
    Hdcanis epäili viime viikolla Kirjailijan vastuu -pakinani kommentissa, että suuret museot tappavat paikallisen kulttuurin. Tätä on vaikea uskoa; sitä että olisi isojen museoiden vika jos paikallisuus katoaa, vähentyy.
    Globalisaatio on suuremman kädessä, niin kuin sanotaan. Monimutkainen juttu.
    Kun elävän musiikin esittäminen romahti Suomessa 1970-80 luvulla, se ei johtunut stadionien mammuttikonserteista vaan tanssien järjestäjistä, jotka vaihtoivat elävät bändit diskomuusiikkiin. Äänilevyn soittaminen oli halvempaa ja kenties (globaali) musiikki kuulosti nuorison mielestä trendikkäämmältä kuin kotikutoinen musiikki. Anglosaksinen jyräsi kotimaisen.
    Tänäänhän kotikutoista musiikkia ja ilmeisesti myös kirjallisuutta ilmestyy joka lähtöön, sekä paikallisesti että maakunnissa. ”Paikallisuus” lisääntyy halvan tekniikan avittamana suurista toimijoista huolimatta.
    Joten ehkäpä ”lisätty todellisuus” (augmented reality) lopettaa fyysisen kulttuurimatkailun muutaman vuoden päästä. Siitä eteenpäin lojutaan virtuaalilasit päässä kotisohvalla ja ihmetellään Pradon seinille ripustettuja tauluja ja väistellään museon lattialla nököttäviä esineitä.
    Mutta sitten ei voi enää istahtaa museokierroksen jälkeen madridilaiseen katukahvilaan kahville ja konjakille.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2013.
Helsingin paras tontti: Guggenheim vai peltilehmien niitty?

4 kommenttia:

  1. Ennen puhuttiin Helsingistä Pohjolan valkeana kaupunkina. Olin 50-luvulla kesätöissä tuossa PALACEn rakennuksessa ja tosiaan, kyllä epiteetti sopi silloiseen kaupunkiin tuolta näkökulmalta mistä viimeinen kuvasi Kyösti on otettu. Nytkö tuohon plaanille sitten pitää MORDOR pystyttää? hh

    VastaaPoista
  2. Mika Raatikaisen Maslown tarvehierarkian selitys, josta olet otsikonkin siepannut, on kyllä hauska. Raatikaisen puoluetovereilta on kuullut vuosien mittaan näitä tahattoman hauskoja lausahduksia niin paljon, että niistä voisi koota kohtalaisen paksun teoksen. Olisikohan Maslow koskaan julkistanut hierarkiaansa, jos olisi tiennyt, miten väärin sitä on sovellettu?

    Antiamerikkalaisuus, yleinen junttius ja uusisänmaallisuus, mikähän näistä on tällä hetkellä pahin kulttuurille?

    Se on varma, että populisteina presidentiksi nousseet, Trump, Erdogan ja mitä näitä nyt on, eivät ainakaan korota kulttuurimäärärahoja maissaan. Ja meillä on hallituspuolueena porukka, joka jo kerran esitti "läppänä", että vain suomalaista perinnekulttuuria pitäisi tukea.

    Kuhmossa oli aikanaan kovat riidat kulttuuritalon rakentamisesta. Tarvehierarkiaan viitattiin. Päättäjissäkin oli sellaisia, jotka vannoivat, etteivät ikinä astu taloon.
    Paikka on ollut Nälkämaassa oikea keidas ja sen monenlaiset tilaisuudet ovat vetäneet väkeä talon täyteen. Muistan ikuisesti, miten upealta tuntui, kun ensimmäisen kerran menin katsomaan KOM-teatterin kiertävää esitystä koulun jumppasalin sijasta saliin, jossa on nousevat istuimet.

    Ilmeisesti kuvaamaasi lisättyä todellisuutta, taidemuseokierroksia yms. on jo olemassa. Ihmiset eivät ehkä siitäkään niin välitä, kun pinnalla on omasta elämästä tubettaminen; katsotaan, kun joku on kuvannut leipomansa kakun tai lattialla nököttävän koiransa ja kertoo vitsejä faneilleen omalta sohvaltaan.

    VastaaPoista
  3. Elokuvathan ovat jo paljolti kotiin siirtynyttä kulttuuria. Ihmisillä on valtavia kotistudioita ja elokuvateattereita on lopettu niin, että monella paikkakunnalla ei ole yhtäkään.

    Olen niin täpinöissäni, kun olemme lähdössä Benalmádenan kulttuuritalolle elokuviin. Siellä näytetään leffoja alkukielellä, ja tänään on Remember, joka kertoo Auschwitzistä selvinneen matkasta etsimään perheensä surmannutta natsipakolaista, draamaa ja jännitystä. Samalla talolla oli hyvä konsertti, jossa ei ollut ihmeeksemme ketään muuta turistia kuin me, kaikki muut vanhemmanpuoleisia espanjalaisia. Sekä paikka (nuhjuinen, perinteinen) että ihmisten käyttäytyminen (poskisuudelmat, välikannustukset) ja itse konsertti (copla-musiikkia, vähän kuin fadoa) olivat suuri elämys. Mitään siitä en olisi saanut kuuntelemalla tai katselemamlla konserttia kotistudiossa.

    VastaaPoista
  4. Joo, kaikkia hyvä ajatuksia voi käyttää niin monella tavalla, ihan alkuperäisen ajatuksen vastaisestikin.

    Oikeastaan on mukavaa ajatella että ovathan kirjatkin, kirjan lukeminen, eräällä tavalla lisättyä todellisuutta, astumista nykyhetkestä, nykytodellisuudesta johonkin toiseen. Mutta se tapahtuu ilman apuvälineitä, pelkästään omien aivojen kytkennöissä.

    Tässä on hyvä taas lainata mitä Raymond Chandler sanoi: "Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys."

    Muuten, tuollaisesta keinotodellisuudesta kirjoitti jännärissään Verkossa Michael Crichton jo 90-luvun alussa.

    VastaaPoista