Ihminen on

[outo eläin]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Yksilö ja lauma.

Superkuu jäi näkemättä.

    Pilvet peittivät maanantaina taivaan. Avaruus pilvien takana, kuu ja aurinko.

    Superkuu jäi näkemättä myös tammikuussa 1948 kun se viimeksi näytti yhtä suurelta ja komealta.

    Tai mistäpä minä tiedän vaikka olisin nähnytkin. En kuitenkaan muista millainen ilma silloin oli. Sitä paitsi tuolloin ei puhuttu superkuusta.

    Sama kuu kuitenkin, nyt vain 68 vuotta vanhempi. Ei mikään ikä kuun vanhenemiselle. Meille muille kokonainen elämä.

    Tammikuussa 1948 olin vajaan vuoden ikäinen.

    Muistikuvat ovat utuisia. Olemattomia. Kuviteltuja.

Ihminen tietää paljon ja kuvittelee paljon. Tajuinen elämä on siinä välissä. Tunne sitoo tiedon ja kuvittelun.

    Ihmisen ajattelun ymmärtäminen on pirullisen vaikeaa. Miksi ”se” ajattelee niin kuin ajattelee? Miksi ”se” luulee ajattelevansa niin kuin ajattelee? Miksi ”se” ajattelee ajattelevansa niin kuin ajattelee?

    Kuulostaa filosofiselta hölynpölyltä.

    Konkreettisempia paradokseja ihmiseen vaikuttamisesta: Englannissa ”roskalehdistö” sai unohdetun kansan uskomaan EU:ta koskevaan vääristelyyn ja valheisiin, kun taas Yhdysvalloissa valtamedia ei pystynyt vakuuttamaan "rahvaalle", että Donald Trump vääristelee ja ”valehtelee”.

    Kansan mieli oikuttelee tai se näyttää oikuttelevan. Eliitin vastainen kapina ei oikeastaan selitä mitään, koska media edustaa aina ja joka puolella eliitin ääntä, olipa sen kannanotot mitä tahansa. Niinpä täytyy kysyä, miksi Britanniassa kansa uskoi eliitin levittämän epätiedon mutta hylkäsi USA:ssa eliitin levittämän ”oikean” tiedon? Vai vetikö some Yhdysvalloissa roskalehdistön roolin uskottavasti?

    Laitan sanoja lainausmerkkeihin, koska en uskalla vetää ehdottomia rajoja toden ja valheen väliin. Mistäpä minä tietäisin mikä on totuus!

No, yhtä kaikki valtamedia USA:ssa ja Euroopassa asettui kyselemättä Hillary Clintonin kannalle ja yllättyi kun Trump voitti.

    Sen ei pitänyt olla mahdollista. Paljon sanoja käytettiin Trumpin kaatamiseksi. Paljon esitettiin väitteitä etteivät tyhmät maalaiset ja entiset teollisuustyöläiset tiedä mistä on kysymys; että näitä punaniskoja on kuitenkin vähemmistö.

    Lokakuussa Sarah Smarsh kirjoitti The Guardianissa kuinka liberaali lehdistö vääristelee todellisuutta, tai ei suostu uskomaan että todellisuus on monimuotoisempi kuin miltä se näyttää eliitin kuplasta katsottuna.

    Kun Trumpin kannattajien profiilia selvitettiin kahdessa laajassa tutkimuksessa, tutkijat yllättyivät. Trumpin kannattajat eivät olleet sen huono-osaisempia kuin amerikkalainen väestö ylipäänsä. He eivät olleet joutuneet globalisaation aiheuttaman työnpaon kohteeksi sen enempää kuin väestö keskimäärin.

    Itse asiassa Trumpin kannattajat paljastuivat paremmin koulutetuiksi kuin amerikkalaiset keskimäärin, ja he olivat myös varakkaampia kuin väestö keskimäärin. Tyypillinen Trumpia kannattava amerikkalaisperhe tienasi vuodessa 72 000 dollaria kun taas Clintonia tai Bernie Sandersia kannattavissa perheissä ansaittiin vähemmän.

    Juuri mikään Trumpin kannattajiin liitetty stereotypia ei tuntunut olevan totta. Siitä huolimatta lehdistö ja tv-kanavat piirsivät tuon kannattajaprofiilin karikatyyriä hampaat irvessä. Trumpin puolustaminen jäi somelle.

    Mutta vaikka Trumpin peruskannattajilla meni elämässään melkoisen hyvin, nämä tunsivat itsensä uhriksi.

    Tätä todellisen tai kuvitellun uhrin tilannetta media ei huomannut eikä osannut ottaa lukuun ennusteita laatiessaan. Somelta ei kai kukaan kysynyt.

Kun kulkee laumassa ja pitää itseään yksilönä, ei oikeastaan tajua missä kohtaa ”minä” loppuu ja lauma alkaa, eikä varsinkaan sitä että lauman vaihtaessa kulkusuuntaa, sen sisällä muutosta ei huomaa. Ympäristö näyttää samalta koska vieressä kulkee samanlaisia ihmisiä kuin eilen ja toissapäivänä.

    Vain ulkopuolelta voi havaita mihin lauma kulkee.

    Nykyään kehutaan kun joku suunnittelija tai tutkija osaa asettautua ”laatikon ulkopuolelle” - sieltä näkee asiat paremmin. Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859) oli konkreettisesti tällaisessa tilanteessa matkustaessaan Yhdysvaltoihin 1800-luvulla; hän saapui demokratiaan ei-demokraattisesta yhteiskunnasta. Hänen havaintonsa amerikkalaisesta demokratiasta (ja demokratiasta ylisummaan) ovat yhä hämmästyttävän tarkkanäköisiä, oivaltavia ja ajattelemaan herättäviä.

    Tai toisaalta, eikö tälläkin palstalla ole moneen kertaan todettu, että melkein kaikki tärkeä on ajateltu kauan sitten eikä juuri kukaan pysty esittämään mitään uutta?

    Tocqueville kirjoitti, että tasa-arvon aikana jokainen ihminen elää eristettynä, koska apua ei enää voi pyytää suvulta eikä naapurilta; demokratiassa päätökset tehdään kauempana, enemmistön ehdoilla.

    "Apua ei ole enää pyydettävissä suvun muodostamalta ystäväpiiriltä eikä enää ole sellaista yhteiskunnallista viitekehystä, luokkaa, jonka myötätunto olisi taattu", Tocqueville sanoi. ”Jokainen voidaan helposti jättää yksikseen ja painaa jalalla nöyräksi... Tasa-arvo riistää yksilöltä naapurien tuen, mutta lehdistö tekee mahdolliseksi, että hän voi kutsua avukseen kaikki kanssaihmisensä, jopa koko ihmiskunnan.”

    Tocqueville mielestä lehdistöllä on pikemminkin voima estää pahan syntyminen kuin luoda hyvää. Hänen näkemyksensä yksilön joutumisesta enemmistön virran viemäksi oli lohduton ja kuitenkin hirvittävän osuva:

    ”Kun tasa-arvo leviää ja ihmiset yksilöinä haurastuvat, he jättäytyvät yhä estottomammin joukkovirran vietäväksi ja kokevat yhä hankalammaksi pitää kiinni mielipiteistä, jotka ovat suurten joukkojen hylkäämiä.

    Sanomalehti edustaa yhteisöä; voisi sanoa että se ikään kuin koko yhteisön nimissä osoittaa viestinsä erikseen jokaiselle sen lukijalle, ja mitä nahjusmaisempia nämä yksilöinä ovat, sitä helpompaa on lakaista ne vaikenevien joukkojen jatkeeksi.

    Lehdistön valta ('l'empire des journaux') siis kasvaa tasa-arvon enentyessä.”

Voiko joku osua joukkotiedotuksen ytimeen noin tarkasti 180 vuotta sitten? Ennen sähköisen median syntymistä? Ennen sosiaalisen median purskahtamista kilpailevaksi valtaväyläksi? Ennen... meidän aikamme juhlittua viisautta?

    Kyllä! Ilmeisesti voi.

    Kiinnostavinta Tocquevillen ajatuksessa on huomio, että lehdistön ylivaltainen asema syntyy demokratian vaatimuksesta siirtää päätäntävaltaa yksilöltä yhteisölle. Edes demokratian, tasa-arvon toteuttamisessa ei ole ilmaisia lounaita. Kun saadaan yhtä, menetetään toista.

    Mutta Tocquevillen terävä visiokaan ei selitä, miksi lehdistö toisinaan pystyy muokkaaman ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä, mutta toisinaan se on täysin voimaton edistämään edes niitä hyviä asioita, joista olemme suunnilleen yhtä mieltä. Pahan levittämisen tarkoituksellista onnistumista en halua edes ajatella.

    Ihmiset lukevat mitä haluavat - eivät sellaista mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaansa. Kun ollaan laumassa, vastavirtaan jaksaa harva sinnitellä. Ja omassa joukossa kulkee vain tietynlaisia viestejä suusta suuhun, päätteeltä päätteelle, puhelimesta puhelimeen.

    Tässä lienee kysymys samanlaisesta adaptaatiosta kuin mistä Yrjö Ahmavaara puhui huhun leviämistä analysoidessaan:

    ”Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”

Joskus, kauan sitten keskusteltiin paljonkin kirjallisuus- ja elokuvakritiikin vastuusta. Voiko negatiivinen arvostelu ”tappaa” elokuvan suosion, riittääkö myönteinen kriitiikki bestsellerin luomiseen?

    Tänään tuollaista kysymystä ei juuri kuule, koska taidekritiikillä ei ole näkyvää asemaa mediassa, mutta kysymys tietysti on olemassa, ja samanlainen kysymys toistetaan kun ihmetellään, miksi lehdistö pystyi vaikuttamaan Brexit-äänestykseen mutta ei näköjään juuri lainkaan USA:n presidentinvaaleihin.

    Jos myönteinen arvostelu synnyttäisi bestsellerin, maailma olisi niitä pullollaan ja kustantajat kiittäisivät. Jos negatiivinen arvostelu tappaisi elokuvan suosion siihen paikkaan, monta kassamagneettia olisi jäänyt syntymättä.

    Ihminen ei näytä sittenkään olevan ”kone”, robotti joka uskoo lukemansa sanasta sanaan, katsomansa kuvasta kuvaan.

    Kenties ihmisen ajattelua yhä selittää lauman käyttäytymissäännöt. Valistunut ihminen ei oikein halua myöntää tätä tosiasiaa, sillä moderni ihminen määrittelee itsensä tiedolliseksi toimijaksi, joka perustaa valintansa puhtaaseen järkeen.

    ”Ihminen tietää, siis on!” kulttuuri-ihminen huudahtaa kopeasti.

    Mutta perimmiltään ihminen on outo eläin.

    Lauman keskelläkin ”se” kuvittelee ajattelevansa eri tavalla kuin vieruskaverinsa. ”Se” kuvittelee olevansa absoluuttinen individualisti marssiessaan yhtä jalkaa muiden samanlaisten joukossa, jossa kaikki ajattelevat ajattelevansa kukin ihan omalla tavallaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.

______________________________________________________________________

Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3. uudistettu painos 1975.

Jermu Laine: Alexis de Tocqueville – Demokratian ja vapauden moderni yhteensovittaja. Edita, 1999. (*)

Sarah Smarsh: Dangerous idiots: how the liberal media elite failed working-class Americans. The Guardian, 13.10.2016.

Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa. (De la démocratie en Amérique I-II, 1835,1840.) Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.

(*) Pakinan Tocqueville-sitaatit Jermu Laineen teoksesta, hänen suomentaminaan.